Kirjoittaja: Suvi Piiroinen.
Konepaja oli pimeänä. Se rakennus, jota olin vihannut. Vihannut siitä hetkestä lähtien, kun koin siellä elämäni päättymisen. Olin jäänyt henkiin, mutta osa… niin, osa oli poissa. Viety. Täällä olen silti. Isossa rakennuksessa, jonne olin kömpinyt sisään rikkinäisestä ikkunasta. Se oli ollut rikki pidempään. Lähestulkoon odottaen minua, kun olin kulkenut konepajan ohitse, katsellut sillalta paikkaa, joka oli tuhonnut lisäkseni monta muuta elämää.
”Ei enää. Te ette enää tuhoa yhtään ihmistä.” Kuiskasin niin hiljaa, että en itsekään kuullut sitä kunnolla.
Ikkunoista näkyi täydenkuun valoa, joten sisällä oli helppo liikkua. Mukanani oleva lyhty ei syttyisi. Sillä olisi muuta käyttöä. Hamusin taskusta tulitikkuja, kun askeleet tyhjässä pajassa kertoivat, etten ollut yksin. Kyyristyin lautakasan taakse ja kaadoin vahingossa lamppuni. Olin ajatellut kokonaan toista kohtaa, mutta nyt se oli myöhäistä. Hengitykseni tuntui kaikuvan tyhjässä hallissa, kun askeleet lähestyivät.
Kurttuinen iso mies astui esiin kulman takaa, tutkien pitkää listaa kantamansa lyhdyn valossa. Kurttuinen tämä ei ollut silloin, kun olin nähnyt miehen oikean muodon. Kun karjut olivat syöneet ystäväni edessäni. Maestroksi ne olivat konepajan pomoa kutsuneet kauhujen aterian yhteydessä… olin joutunut istumaan tuolissa, ja hitaasti, pala palalta, karjut olivat raadelleet Ellin. Torahampaat veressä, Ellin kirkuessa. Huutaessa apua. Huutaessa minun nimeäni. Olin ollut niin kauhuissani, että olin vain istunut paikoillani, uskotellut, että näin painajaista. Yksi karjuista oli nälkäisenä näykkäissyt myös minua, mutta Maestro oli lopettanut leikin siihen. En ollut orpo, kuten Elli, ja minun tiedettiin olevan konepajassa. Ranteessani oli yhä arpi siitä puremasta.
Sen jälkeen muistikuvani olivatkin hatarat. Muistan että Maestro oli satuttanut minua eri tavalla, jättäen polttomerkin selkääni tulikuumalla sorkallaan. Raiskannut tovereidensa edessä, karjujen lyödessä tahtia Ellin tyhjiin kalutuilla käsillä. Kuoleman näytelmä oli ollut käynnissä edessäni eikä kivulle ollut loppua. Vasta kyllästyttyään Maestro oli paiskannut minut lattiaan, astunut pääni päälle.
Olin ollut tajuttomana pitkään. Parantolaan päädyin sen jälkeen, kun olin kertonut mielipuolisen tarinani Ellin syömisestä. Kukaan ei uskonut viisitoistavuotiasta tyttöä. Mutta minä en ollut unohtanut. Karjut olivat totta. Pelko kuristi kurkkuani. Yritin olla liikkumatta nurkassa, kun kuulin miehen nuuhkivan ilmaa pedon tavoin. Inhottavaa puuskutusta. Ja sitten Maestro nauroi.
Hyppäsin esiin ja lähdin juoksemaan kohti ovea, joka oli niin lähellä. Mutta silti en tavoittanut kahvaa, sillä ikäisekseen Maestro oli nopea ja rymisti perääni. Mies nappasi kipeästi kiinni niskasta minua. Voihkaisin kivusta, kun päätäni käännettiin niin voimakkaasti, että luulin sen irtoavan.
Maestro läähätti ja alkoi virnuilla. Hetken aikaa olin näkevinäni tämän hampaiden takana torahampaat. Ihmisen hampaat louskuivat suussa kuin ne olisivat olleet irti, kun mies alkoi puhua. ”Kas, kas. Minkäs se tuuli kuljetti tänne näin myöhään? Vainusin oikein, hihii. Liisa Lissuseni, esiliina piukea pikkuisella…hii. Kuule likka, sinua ei ole nähtykkään täällä vuosiin. Tehdasapulainen, joka löi päänsä pahasti. Tehdasta syytettiin onnettomuudesta, niih, vaikeuksia, niitä sinusta koitui… ihmettelen vaan, että miten uskalsit… niin, mitä teet täällä?” Maestro puheli valheellisen ystävälliseen sävyyn, lipoen huuliaan nälkäisen oloisena.
”Oon sii… siivoamassa”, änkytin, yrittäen peittää pelon äänestäni. Haistoin miehen hengityksestä saman löyhkän kuin sinä yönä, jolloin tämä karjuineen raateli Ellin. Maestro oli maistanut tänäänkin ihmisen lihaa.
Mies tuijotti mustin silmin minua ja tämän sieraimet liikkuivat. Aivan kuin petoeläin olisi haistellut. Vainunnut jotain mieleistään, sillä miehen suupielistä alkoi valua kuolaa. ” Täällä ei makseta ylimääräistä sitten. Eikä tähän aikaan pitäisi olla siivoojaa muutenkaan… erikoista, että olet täällä…” Maestro korskui astuen lähemmäksi.
”Tiedän sen. Oon vaan apuna mut kadotin avaimet ja oon etsiny niitä…” kerroin valheen kauhun vallatessa mieleni. Käteni tärisivät ja yritin pitää kiinni tulitikuista. Ne eivät saisi pudota. Eivät nyt, kun olin vihdoin kohtaamassa menneisyyden hirviön.
”Ehkä voin katsoa tätä sormieni lävitse… tämän kerran”, Maestro kähisi ja kun käännyin kauhuissani selin, tunsin kädet rinnoillani. Kähmivät, likaiset kuten vuosia sitten. Mutta ne eivät olleet kädet, vaan näin ihon lävitse sorkan muotoja. Maestrosta lähtevä löyhkä oli saada minut oksentamaan. Jähmetyin kauhusta. Tämä ei voinut tapahtua. Mies tönäisi minut vasten lautakasaa, enkä kyennyt liikkumaan.
”Otetaampa uusiksi meidän vuosientakainen mittelö. Olet yhtä kauhuissasi kuin silloin… vaikka tänään et edes nähnyt ruokailuamme… Elli, miten herkullinen se viaton tyttö olikaan. Hän aneli armoa, pyysi sinua apuun. Muttet auttanut, muistatko, istuit vain tuolissa, röh. Pelkuri oli silloin, ja pelkäät nytkin. Taidat olla luvattomilla teillä. Ehkä tänään jaksamme syödä jälkiruokaa”, Maestro korisi niskaani ja repi hamettani ylös.
Sanat olivat ne, jotka herättivät minut. Sanat menneisyydestä. Olin jäänyt kiinni rahan varastamisesta Ellin kanssa, siksi olimme olleet huoneessa, josta vain toinen meistä oli päässyt ulos. Ellin silmien kauhu, tuon muiston vuoksi en saisi päätyä takaisin. Joten nojasin lautakasaan alistuneen oloisesti, Maestron repiessä alas housujaan. Kun tunsin hirviön ihoani vasten, otin tyynesti esiin tulitikut ja raapaisin. Hetkeksi tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Myös Maestron ähinä keskeytyi. Palava tikku putosi lähelle lautakasaa, johon olin kaatanut paloöljyä runsaasti. Sitten roihu lähti liikkeelle. Ilmavirta teki tehtävänsä.
”Mitä olet mennyt tekemään!” Maestro kiljui tarttuessaan hiuksiini ja repäisi niistä tukon irti.
”Pala! Pala! Tuhoa tämä helvetin portti!” huusin ja repäisin Maestron kasvoja. Tämän iho liikkui ja vedin siitä voimalla. Kasvojen iho irtosi kokonaan ja nappasin sen käteeni.
Karju tuijotti minua hetken. Näin tämän todellisen minän ensimmäistä kertaa kunnolla. Veresnahkainen peto, jonka torahampaat olivat raudanruskeat. Tuo hämmästyksen hetki auttoi minua. Lähdin juoksemaan tulenliekkien läpi. Kuulin konepajan perähuoneesta huutoa.
”Taisin keskeyttää aterianne, siat! Palakaa kuoliaaksi kauhujen kammioonne!” nauroin ja karju kirosi nimeäni.
”Nyt paljastan teidät! Viimeksi minua ei uskottu, mutta sinulla ei ole enää valenahkaa päälläsi!” huusin päästessäni ovelle.
***
Maestro juoksi perääni, mutta pysähtyi paikoilleen huomatessaan, että konepajaa lähestyi joukko kyläläisiä. Tulipalo oli huomattu. Katsoimme toisiamme silmiin, minun heiluttaessa hymyillen valeihoa ilmassa. Karju virnisti kääntäen päänsä kallelleen. Ja repäisi yhtäkkiä päänsä itseltään irti. Vetelä ruumis valahti maahan, pään pyöriessä luokseni kuin painajaisessa. Nostin sen ylös.
”Voitinpas sinut, sika. Et olisi muuten tappanut itseäsi.”
Konepaja roihusi kuumana takanani ja käännyin katsomaan sitä. Liekit söivät synnit, joita pajan sisällä oli harjoitettu. Pidin yhä sylissäni karjun päätä. Vilkaisin sivulleni ja kun kyläläisiä lähestyi, annoin viimeisen suudelman päälle. Koston suudelma. Ja ennen kuin kukaan ehti väliin, olin heittänyt pään tuleen.
”Hullu! Tappo, täällä on tehty tappo! Kutsukaa apua, nimismies tänne!” kyläläiset huusivat kauhuissaan.
”Ei tarvitse! Nimismies on paikalla!” Konepajan takaa juokseva nokinen nimismies huusi. Hänen perässään tuli joukko miehiä, joista osa liikutteli kasvojaan oudosti. Päättelin että he asettelivat valenahkaa paikoilleen. Valheellista naamiota.
Nimismies reuhtoi minua Maestron uskollisten vartijoiden avustamana. Kun vilkaisin taakseni, näin tulenkajon paisteessa Maestron päättömän ruumiin, joka näytti ihmiseltä. Mutta minä tiesin että se oli ollut valeasuinen karju suoraan helvetistä. Valkoinen sika oli tuhonnut elämäni, joten minä tuhosin sen maallisen elämän.
”Punainen saastakasa! Portto! Häpäisit mestarimme!” miehet huusivat välittämättä kyläläisistä, jotka eivät tienneet, minne katsoa tai mitä tehdä. Minullahan oli jo valmiiksi hullun maine ja nyt he olivat nähneet minun heittävän irtonaisen pään tulipalon keskelle.
Katsoin eteenpäin joukkiota. Miehet irvistelivät ja näin heidän petollisen kuoren alle. Paholaisen karjuja. Ruskeankeltaiset torahampaat rouskuivat yhteen, syljen valuessa pitkin suupieliä.
”Näen teidät! Siat! Katsokaa, ne ovat helvetin sikoja! Eivät ihmisiä! Nuo samat siat teloittivat viime vuonna ystäviänne, kutsuen heitä punaisen terrorin saastaksi. Viattomia poikia he olivat! Katsokaa ja nähkää totuus!” Kiljuin muutamalle kyläläiselle ja partio röhähti.
”Lähdettekö hakemaan sammutus apua, vai oletteko tekin yhä punikkeja? Täällä ei niille anneta armoa!” nimismies karjaisi. Väki kaikkosi välittömästi. Kukaan ei halunnut ottaa riskiä joutua vierelleni syytetyksi. Vuoden 1918 tapahtumat olivat liian hyvin mielessä.
”Olet oikeassa”, nimismies sanoi sitten kääntyen puoleeni. Punertavien liekkien valossa miehet nostivat pois ihonsa, paljastaen vereslihalla olevien helvetillisten karjujen päät.
”Jos meillä olisi aikaa, söisimme sinut elävältä. Kuten söimme aikanaan pikku ystäväsi. Mutta nyt meidän on peitettävä jälkemme… veljet, kun lasken kolmeen!” nimismies antoi käskyn, ottaen esiin aseensa.
Laukaukset kajahtivat ilmoille. Nimismies astui nuoren naisen ruumiin eteen ja potkaisi tätä vatsaan. ”Kuollut! Veljet. Polttakaa portto yhdessä Maestron kanssa. Salaisuutemme säilyy itsensä uhranneen Maestron ansiosta… Seuratkaa johtajanne mallia, uhratkaa itsenne, jotta aarteemme säilyy! Minä vien sanan toisille karjuille!” Tämä mylväisi käskyn.
”Nousemme vielä uuteen mahtiin! Virheistä opimme, uuden nahan luomme!” Karjut huusivat kantaessaan ruumiita kohti tulikuumaa pätsiä. Yhdenkään karjun ilme ei värähtänyt, kun ne kävelivät liekkeihin palaakseen johtajansa kanssa.
***
Suuren puupöydän istui kaksikymmentä harmaapukuista miestä salkkuineen. Pöydällä lojui hopeatarjottimella juhla-aterian jäännökset, joka äkkisilmäyksellä olisi näyttänyt porsaalta, mutta pienet sormen luut kertoivat muuta. Ilman nahkaa oleva karju nojasi pöydän päälle samanlaisessa puvussa. Sen sorkkia lyötiin lekalla palasiksi ja tungettiin sitten valeihon sisälle sormiksi. Karju irvisti tuskasta mutta ei valittanut.
”Tervehdimme sinua, Maestro. Sata vuotta tulee ensi vuonna kuluneeksi suuresta palosta, ja nyt sait syntyä uudelleen. Sinut on valtuutettu jatkamaan veljiemme työtä. On aika vetää punaisen roskan jälkeläiset takaisin orjuuteen. Valkoisten valtakausi alkaa tästä päivästä lähtien uudestaan. Älä toista virheitäsi enää. Emme saa paljastua, koskaan”, miehet korskuivat yhteen ääneen. He kumarsivat syvään, ja yhden jos toisenkin miehen niskasta pilkotti punertava nahka. Solmiot pitivät ihon kuitenkin paikoillaan. Yksi heistä ojensi silkkiliinaan käärityn, yhä verisen kasvojen ihon karjulle. Sen entinen omistaja makasi maassa kasvottomana, hytkyen tuskissaan. Karjut eivät kiinnittäneet mieheen lainkaan huomiota kun tämä kohotti kädentynkänsä ylös.
”Tehtaan johtajan nahka. ole tervetullut, Maestro.”
Maestro vilkaisi peiliin, vetäen uuden nahan päälleen. Se asettui paikoilleen kuin toinen iho. Pöydällä lojui lehti, jota Maestro siveli hellästi kuin rakastettuaan. Otsikko sai karjun röhisemään mielihyvästä.
”Työttömien on pystyttävä todistamaan aktiivisuutensa.”
Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!