Nimimerkki: Lex Leuto.
Olin ratkaisemattoman ongelman edessä, joten kun kuulin huhuja paikkakunnalle saapuneesta maineikkaasta vieraasta matkustin heti häntä tapaamaan. Huhujen mukaan kyseinen henkilö oli erään tuntemani Joroisten seudun merkkimiehen vieraana tämän kartanolla. Minut toivotettiin tervetulleeksi huolimatta myöhäisestä ajankohdasta ja pienen neuvottelun jälkeen sain luvan keskustella kartanon salaperäisen vieraan kanssa. Kartanon isäntä johdatti minut pieneen yläkerran salonkiin, missä kyseinen henkilö istui mukavassa nojatuolissa poltellen piippua ja lukien saksankielistä käännöskirjaa Venäjän ikonitaiteen mestareista. Suoritettuaan tarpeelliset esittelyt isäntämme poistui ja jätti meidät keskustelemaan. Kartanon vieras ei ollut kukaan muu kuin legendaarinen salapoliisi Sherlock Holmes. Tulimme toimeen mainiosti, olimmehan molemmat samankaltaisia ikääntyneitä herrasmiehiä, menneiden aikojen jäänteitä uudessa maailmassa. Koska englantini oli hieman ruosteessa, kysyin, voisimmeko keskustella saksaksi, mikä sopi hyvin uudelle ystävälleni. Puhuimme laajasti maailman tapahtumista, lääketieteen edistysaskelista, taiteesta ja nykyajan raadollisuudesta. ”Elämme kaaoksen ja teknologian hallitsemaa aikaa”, maineikas ystäväni lausui. ”Se ei enää tarjoa haasteita loogisen päättelykyvyn ja johtolankojen tulkitsemisen mestarille. Siinä on syy minkä vuoksi olen lopettanut etsiväntoimeni ja siirtynyt pysyvästi eläkkeelle.”
”Mutta varmastihan vielä nykyäänkin on tapauksia, joiden selvittämisessä nerokas päättelykyky on tarpeen, yritin väittää.
”On, totta kai”, Hän lausahti kärsimättömästi. ”Mutta sellaiset helmet hukkuvat tuohon loppumattomaan massaan tympeitä ja arkisia rikoksia. Skitsofrenia saa tavallisen perheenäidin kuulemaan ääniä ja tottelemaan oman mielikuvituksensa luomien hahmojen käskyjä – psykoosin vallassa hyväluonteinen herrasmies muuttuu hetkessä raivohulluksi pedoksi. Mitä hyötyä on asettaa suuren etsivän päättelykykyä kaikkea aikamme satunnaista mielipuolisuutta vastaan? Minä, sen voin sanoa, olen liian vanha ja kärsimätön käydäkseni seulomaan jyviä moisista akanoista.”
Tunsin itseni lannistuneeksi ja hiljenin hetkeksi pohtimaan näitä sanoja. Kuuluisa etsivä vilkaisi minua ovelasti.
”Näytätte pettyneeltä, herra tohtori”, hän totesi. ”Kenties teillä oli joku taka-ajatus tämän miellyttävän keskustelutuokion suhteen?”
”Oli todellakin”, Vastasin rehellisesti. ”Tarkoitukseni oli pyytää apuanne erään visaisen arvoituksen selvittämiseen. Pyydän nöyrästi anteeksi. Jos olisin tiennyt päätöksestänne, en olisi turhaan häirinnyt teitä lomallanne.”
”Älkäähän nyt”, Mestarietsivä Holmes naurahti. ”En ollut aivan rehellinen teitä kohtaan äsken.”
Vaikka olen todellakin siirtynyt eläkkeelle, minulla on yhä tiettyjä vanhoihin tapauksiin liittyviä velvollisuuksia suoritettavana. Yksi sellainen on tuonut minut tänne juuri nyt ja tarkoitukseni oli ottaa yhteyttä teihin mahdollisimman pian, kun onnekkaasti ilmaannuitte paikalle.”
”No johan on”, totesin ällistyneenä. ”Tiedätte siis jo murhasta?”
”Kuulin siitä huhuja majapaikassani Savonlinnassa ja matkustin välittömästi paikalle nimenomaan kuolemansyytutkimuksen tehneen lääkärin kanssa. Käsittääkseni tekotapa on jokseenkin poikkeuksellinen.”
”Ehdottomasti, ja se on saanut paikallisen poliisin ällikällä lyödyksi. Uhri oli kuristettu pianovaijerilla. Arvaukseni mukaan kahteen puupalaseen kiinnitetyllä vaijerinpätkällä. Ammattimaisen salamurhaajan työkalu.”
”Aivan oikein, hyvä tohtori”, Herra Holmes vahvisti arvioni. ”Kyseinen laite on nimeltään garrote. Se on tunnettu lähinnä latinalaisissa maissa, mutta käyttäjiä löytyy myös muualta. Uskoakseni voi nyt nimetä tämän rikoksen tekijän. Mutta jos en ole erehtynyt, se ei ole ainoa asiaan liittyvä arvoitus.”
”Ei todellakaan. Se, mistä halusin kysyä neuvoanne, on piirros, jonka uhri piirsi tyhjään paperiin omalla verellään. Mutta miten voitte jo tietää, kuka on syyllinen tähän kammottavaan tekoon?” ”Murhaajan nimi on Valenkov”, herra Holmes lausui, ja nimen kuuleminen sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, vaikka se oli täysin vieras. ”Hän on maailman vaarallisin vakooja, valepukujen mestari. Olen seurannut hänen jälkiään puolen Euroopan halki, selvittäessäni tapausta joka on dramaattisempi ja mielikuvituksekkaampi kuin yksikään aiemmin kohtaamani.”
***
Sherlock Holmes avasi kirjan, jota oli lukenut minun saapuessani ja ojensi sen minulle.
”Kenties tunnette nimen Andrei Rublev? Hän oli ortodoksimunkki ja 1400-luvun kuuluisin ikonimaalari. Hänen elämästään ei tiedetä paljoa, mutta ilmeisesti viimeisinä vuosinaan hän koki jonkinlaiset uskonkriisin. Tuolloin hän maalasi tyylistään radikaalisti poikkeavan, satoja vuosia aikaansa edellä olleen maalauksen. Kuten voitte nähdä, Rublevin tyylille oli ominaista kirkkaiden hehkuvien värien käyttö, mutta siinä maalauksessa hän käytti ainoastaan haaleansinisiä sävyjä, ja Bysantin taiteelle ominaisen tyynen arvokkuuden sijasta hahmosta heijastuu selittämätön ahdistus. Maalaus sai nimen Haalea Madonna. Patriarkat kielsivät välittömästi maalauksen näytteillepanon ja se unohdettiin Andronikovin luostarin kellareihin.
Rublevin kuoleman jälkeen alkoi suljetuissa piireissä kiertää huhu, että maalaus sisälsi jotain vielä vaarallisempaa kuin sen rienaavan poikkeava tyyli. Väitettiin että Rublev oli päässyt mystisen, koko Ortodoksisen Kirkon perustaa uhkaavan salaisuuden jäljille ja maalaukseen oli kätketty johtolanka jota seuraamalla tuo salaisuus voisi paljastua. Maalaus oli kuitenkin kadonnut ja sen arveltiin tuhoutuneen Moskovan vuoden 1571 palossa. Mutta näin ei ollut. Noin satavuotta sitten huhuja alkoi taas liikkua, ja sanottiin että maalaus oli päätynyt uudistusmielisten tahojen haltuun, jotka käyttivät sen tuomaa valtaa ajaakseen Venäjän modernisoimiseen johtavia hankkeita. Mutta kun tsaariksi nousi vanhollinen Aleksanteri Kolmas, moista ei enää suvaittu vaan Salainen poliisi hankki maalauksen takaisin kirkon huostaan.”
”Mielikuvituksellinen tarina”, totesin hämmentyneenä.
”Se ei ole pelkkä tarina”, herra Holmes korjasi minua. ”Olen nähnyt tuon maalauksen omin silmin.”
Holmes otti ikonitaiteesta kertovan kirjan ja vei sen takaisin hyllyyn.
”Vuonna 1916 matkustin ulkoministerin pyynnöstä ja itsensä Tsaari Nikolain kutsumana Moskovaan”, hän jatkoi. ”Sain kuulla tämän saman tarinan ja minulle kerrottiin, että maalaus nimeltä Haalea Madonna oli äskettäin varastettu sen erittäin salaisesta kätköpaikasta, ilmeisesti saksalaisen vakoojarenkaan toimesta tarkoituksena lannistaa Venäjän armeijan ja kansan taistelutahto. No, tapaus ei tarjonnut sen kummempaa haastetta kyvyilleni. Paljastin vakoojaringin, sain selville petturin henkilöllisyyden ja löysin maalauksen kätköpaikan. Ehdin vilkaista maalausta ennen kuin luovutin sen yhteyshenkilölleni ja se on todella maineensa veroinen, ahdistava ja täynnä uskonsa menettäneen sielun tuskaa. En kuitenkaan vaivannut päätäni asialla vaan palasin Lontooseen.
Sitten, vuonna 1918, eli viime vuonna, sain tietää maalauksen jälleen kadonneen. Otin yhteyttä tiedostelu palveluun, ja vanhat kollegani suostuivat hankkimaan minulle lisätietoja. Ilmeisesti bolsevikit olivat päässeet selville Haalean Madonnan merkityksestä, mutta maalaus oli salakuljetettu turvaan aivan heidän neniensä alta. Huhujen mukaan Bolsevikit lähettivät parhaan vakoojansa, miehen nimeltä Valenkov, etsimään maalausta. Tein tutkimuksia ympäri Eurooppaa, kohteena sekä maalaus että Valenkov. Kuukausia kului, kunnes viime viikolla sain selville, että Valenkov oli matkalla Suomeen. Seurasin hänen jälkiään tänne ja eilen kuulin uutisen salaperäisestä murhasta, joten tässä me nyt olemme.”
”Todellakin”, – olin lähes hengästynyt yrittäessäni seurata Sherlock Holmesin vauhdikasta selostusta. ”Ja tässä on tuo salaperäinen viesti. Jos ymmärsin oikein, epäilet että murhan uhri toi maalauksen Suomeen ja tämä piirros osoittaa minne se on kätketty?”
”Erinomaista päättelyä, hyvä tohtori”, herra Holmes otti tarjoamani paperilapun. ”Ja nyt, menkäämme noutamaan Haalea Madonna.”
Pimeys oli lähes täydellinen, kun saavuimme Ämmäkosken konepajalle. Täältä ruumis oli löydetty edellisenä aamuna, mutta nyt paikka oli autio ja valoton. Nerokasta päättelykykyään käyttäen mestarietsivä Sherlock Holmes oli jo ratkaissut paperilapun arvoituksen ja johdatti meidät suurelle puurakennukselle jonka katolta kohosi useita pitkiä savupiippuja kohti tummaa taivasta. Holmes viittasi minua pysymään paikoillani, samalla kun hän tutki rakennuksen ovia ja ikkunoita. ”Kaikki sisäänkäynnit on teljetty huolella”, hän kuiskasi. ”Emme voi jättää selkeitä murtojälkiä siltä varalta, että Valenkov ilmestyisi paikalle. Kenties ikkunoita ei ole suljettu yhtä tarkasti.”
Kalpean kuun hetkeksi suomassa valoissa kiipesimme varoen ylöspäin pitkin matalan sivurakennuksen loivaa kattoa. Meillä oli onnea, sillä yksi ylimmän kerroksen ikkuna oli todella jätetty salpaamatta. Se oli niin korkealla, että hädin tuskin yletin koskemaan sitä, mutta seinään tukeutuen onnistuimme kiipeämään sisälle konepajaan.
Olimme nyt rakennuksen vintillä, aivan katonrajassa. Uskaltauduin sytyttämään himmeän liekin mukaan ottamaani öljylyhtyyn ja suuntasin säteen poispäin ikkunoista. Himmeä valo paljasti pitkän yhtenäisen tilan, joka näytti olevan täynnä laatikoita, pöytiä, tuoleja sekä muuta romua. Koin epätoivon valtaavan mieleni. Tuntui mahdottomalta löytää yksi pieni maalaus kaiken tämän sekasorron keskeltä, mutta Holmes vaikutti tyytyväiseltä.
”Olemme täsmälleen oikeassa kohdassa”, hän lausui.” Haalea Madonna on aivan käsiemme ulottuvilla. Ellen erehdy, tuo kattopalkki aivan päänne yläpuolella. Yletyttekö tunnustelemaan sen päältä?”
Kurkotin vapaalla kädelläni ja kuljetin sormiani pitkin palkkia, ensin ikkunaa kohti, sitten takaisin toiseen suuntaan. Äkkiä henkäisin. Käteni oli osunut johonkin. Nostin esineen varovasti alas palkilta. Se oli kulunut kangassäkki ja sen sisällä saatoin tuntea pienen lieriömäisen kotelon. Tuijotin sitä lumoutuneena, unohtaen hetkeksi paikalla olevan mestarietsivä Sherlock Holmesin. Se asianlaita sai kuitenkin nopean lopun.
”Naamiohuvit saavat nyt riittää”, Holmes sanoi äkkiä täysin muuttuneella äänensävyllä. ”Käänny ympäri hitaasti ja pidä kätesi näkyvillä.”
Käännyin ja näin revolverin osoittavan kasvojani.
”Herra Holmes, mitä tämä oikein tarkoittaa?” kysyin hämmentyneenä.
”Teeskentely on turhaa, Valenkov”, Hän vastasi haudanvakavalla äänellä. ”Tiesin kuka olet heti kohdatessamme. Nyt, aseta käärö lattialle ja peräänny seinää vasten.”
”Mutta hyvä ystäväni”, vetosin. ”Tämän täytyy olla erehdys. Pyydän, usko minua: en ole Valenkov enkä ymmärrä miksi edes kuvittelisit niin.”
Mies naurahti kuivasti.
”Epäilyni heräsivät jo, kun isäntäni kertoi, että huolimatta pitkästä kirjeenvaihdostanne ette olleet koskaan aikaisemmin tavanneet henkilökohtaisesti. Ne vahvistuivat, kun esitit toiveen keskustella saksaksi, kätkeäksesi venäläisen aksentin. Mutta ennen muuta olin jo etukäteen varma, ettet voisi vastustaa kiusausta mitellä taitojasi minua vastaan, jos antaisin tiedon läsnäolostani levitä seudulla. Mikä ylpeydenaihe valepukujen mestarille saada itsensä Sherlock Holmes huijattua löytämään tämä aarre puolestasi.”
Huomasin että teeskentely oli turhaa ja luovuin kömpelöstä saksan kielen käytöstä.
”Splendid, old chap” lausuin sarkastisesti ja havaitsin nopean välähdyksen vastustajani silmissä. ”Varsin taidokkaasti luotu tarina. Arvaanko oikein, seuraavassa vaiheessa minun kuuluu päästä onnekkaasti pakoon ja hälyttää koko poliisikunta etsimään vanhuudenhöperöä mestarietsivää, samalla kun sinä livahdat kenenkään huomaamatta rajan yli venäjälle?”
”Mitä yrität sanoa?” mies joka väitti olevansa Sherlock Holmes, kysyi.
”Valepukujen mestari, niinkö?” nauroin. ”Ihastuit niin omaan valepukuusi, että unohdit muidenkin osaavan naamioitua. Et huomannut, että on yksi ihminen joka näkisi heti valepukusi lävitse, nimittäin minä, se ainoa oikea Sherlock Holmes. Kompastuit omaan nokkeluuteesi, tohtori Valenkov. Ammu vaan, ole niin hyvä. Otin vapauden poistaa panokset matkan aikana.” Hän ei vaivautunut kokeilemaan vaan laittoi revolverin taskuunsa.
”Valenkov on todellakin koulutukseltaan lääkäri, yksi Keski-Euroopan parhaista”, hän totesi neutraalisti. ”Sain hänen toimistaan paljon selville tutkimuksissani. Muun muassa sen, että hän uppoaa joskus niin syvälle peitehenkilöllisyyteensä, ettei kykene enää irrottautumaan kuvitelmistaan. Ja kukapa ei tahtoisi olla kaikkien ihailema ja kunnioittama Sherlock Holmes?”
”Erinomaista”, vastasin ja vedin oman aseeni esiin. ”Tulin myös itse samaan johtopäätökseen. Mutta ennemmin tai myöhemmin joudut luopumaan harhoistasi, kunhan saan sinut toimitettua viranomaisten käsiin. Tämäniltainen keskustelumme oli hyvin valaiseva. Se mitä sanoit kaaoksen ja teknologian ajasta pitää ehdottomasti paikkansa, mutta sinä et vetäytynyt syrjään maailmasta vaan syleilit kaaosta ja päätit omistaa elämäsi sen palvelemiseen. Se selittää miksi hyvästä miehestä tuli Valenkov ja miksi hänen kaltaisensa nero alentuu kurjien Bolsevikkien kumppaniksi. He ovat hänen nerokkaille aivoilleen pelkkä työkalu jolla lietsoa kaaosta ympäri maailman.”
”Tarkoitat kai, se mitä sinä sanoit”, hän vastasi katsoen minua omituisesti. ”Kaaos ja hulluus. mutta osaatko vastata tähän arvoitukseen: kuka oli tohtori Valenkov ennen vajoamistaan mielipuolisuuteen? Nerokas keskieurooppalainen lääkäri – vaiko kenties nerokas mestarietsivä jonka levoton alitajunta loi itselleen uuden arkkivihollisen, sen ainoan joka saattoi enää tarjota varteenotettavan haasteen – hän itse!”
Tunsin paineen kasvavan ohimossani, mutta ravistin sen pois.
”Yritätkö sanoa, että tohtori Valenkov ja Sherlock Holmes ovat yksi ja sama mies? Mahdotonta. Yrität vain hämätä. Sinä olet hän ja minä olen minä.”
”Mitä sanovat tosiasiat? kumpi meistä pyysi toiselta apua? Kuka ratkaisi arvoituksen ja kuka kehitti sen? ja kuka poisti panokset kenen revolverista?”
Puristin liipaisinta mutta iskuri löi tyhjää.
”Se on silti mahdotonta”, väitin. ”Jos minä olen Holmes ja Valenkov, niin kuka sinä olet?”
Siihen minulla ei ole vastausta, kuvittelin jonkun sanoneen. Tähtiä kipinöi silmissäni. Pudotin aseen ja painoin kädellä otsaani. Keskustelu jatkui mutta en enää erottanut yhtä puhujaa toisesta.
***
”On tietysti se kolmas mahdollisuus, että Sherlock Holmes ja tohtori Valenkov ovat molemmat keksittyjä hahmoja ja me olemme vain kaksi mielipuolta yhteisten harhojen vallassa.”
”Kaksiko? Niin, jos yhä haluat pitää kiinni siitä oletuksesta.”
”Johtopäätös on ennenkuulumaton, mutta joudun myöntämään, että se pitää yhtä kaikkien tiedossa olevien tosiseikkojen kanssa.”
”Teorian voi helposti vahvistaa tai kumota…”
”…Jos avaamme tuon käärön ja katsomme, löytyykö sen sisältä Haalea Madonna vaiko ainoastaan joku merkityksetön tuherrus.”
En voinut sallia sitä, joten nostin öljylampun ja iskin sen sirpaleiksi lattiaa vasten. Räjähtävät liekit täyttivät huoneen ja nielaisivat ja nielaisivat kangaskäärön hetkessä.
”Hyvin tehty. Löysit ratkaisun, joka sulkee sisäänsä kaikki vaihtoehdot.”
”Todellakin, mutta älä minua kiitä. Sinähän sen lampun rikoit.”
Liekit roihusivat keskellä huonetta, enkä enää kyennyt erottamaan tilan toisella puolella kyyristelevää arkkivihollistani. Mietin hetken ajan totuuden ja harhojen välistä ohutta verhoa, kuin väreilevää liekinseinämää järjen ja mielikuvituksen välissä.
”Toisaalta”, totesin. ”Loppuratkaisuna tämä on kyllä kohtalaisen epätyydyttävä antikliimaksi.”
”Olen samaa mieltä”, ääni liekeistä vastasi. ”Tehkäämme siis asialle jotain, ennen kuin on liian myöhäistä.”
Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!