Peilikuvat

Kirjoittanut: Harri Linnera.

Korpraali Jansson nielaisi. Hänen suuhunsa tulvahti tympeä ja paksu raudan maku. Nainen suoristi mekkonsa, pyyhkäisi korpinmustat hiuksensa olkapäilleen ja käveli polvilleen pudonneen Janssonin taakse.

– Miltä se tuntuu, hän aloitti ja tarttui samalla Janssonin korvanlehteen, – kun on kädessä häviävä arpa, niin kuin minun pojalla Huruslahden arpajaisissa?

Jansson katsoi vatsaansa vasten painamiaan, verisiä käsiään, joiden ääriviivat sulivat sumuksi hänen silmissään. Hän nielaisi uudestaan kurkunpäähänsä kasautunutta verta. – Se oli käsky, hän sai sanottua ennen kuin veri purskahti suusta leualle. Jansson irrotti toisen käden vatsaltaan ja pyyhkäisi leukaansa mustan rannun. – Kaikki punikit piti ampua, olivat sitten miehiä tai poikia.

Nainen viilsi Janssonin korvanlehden irti ja pudotti sen noen tahraamalle lattialle. – Sinä sitä liipasinta puristit, hän sanoi. Jansson lysähti käsiensä varaan. Kyyneleet tipahtelivat miehen poskilta lattialle kasautuneeseen verilammikkoon, hänen kasvonsa vääntelehtivät tuskasta.

– Tapa kunnolla, päästä minut tästä, Jansson aneli.

– En, nainen sanoi, pudotti puukon lattialle ja kävi hakemassa seinän vieressä olevan lamppuöljykanisterin. Hän kaatoi öljyn lattiaa vasten kumartuneen miehen päälle ja paiskasi sen jälkeen kanisterin tämän päähän. Miehen kädet pettivät alta ja hän romahti tuskaisesti ynähtäen kasvoilleen. Nainen raapaisi tulitukun palamaan.

– Saanko viimeisen rukouksen? Jansson kysyi ja raastoi veriset kätensä ristiin karkealla lattialla.

– Siinähän rukoilet, nainen sanoi ja linkosi palavan tulitikun miehen päälle. Tämä leimahti saman tien liekkeihin. Nainen poimi puukon lattialta ja poistui konepajan ovia kohti lahtarin tuskanhuutojen saattelemana.

Nainen tarpoi lumessa koskenpenkan laelle ja kääntyi katsomaan savuverhoon peittynyttä pajaa, jonka mustuneiden ikkunoiden takana liekit leimahtelivat kuin paholaisen silmät.

Hän ujutti kätensä paksun talvitakkinsa povitaskuun ja poimi sieltä lyijykynän ja palan paperia. Hetkessä paperille muodostui tulevan maalauksen karkea hahmotelma. Kuollutta poikaansa sylissään pitävä äiti, jonka takana maailma muuttui tuhkaksi. Kun hahmotelma tulisi myöhemmin syntymään uudelleen väreissä, äidin mustan reunustamat silmät olisivat edelleen tyhjät ja elottomat, mutta liekeistä tulisi esikuvansa mukaisesti ahnaat ja raivokkaat.

***

Tiina katseli alastomana makuuhuoneensa seinää hallitsevaa maalausta. Se kiehtoi häntä edelleenkin samalla vastaansanomattomalla tavalla, kuin mitä se oli kiehtonut jo silloin, kun hän näki sen ensimmäisen kerran Palsanmäen huutokaupassa.

– Ja sitten huudetaan Varkauvesta lähtöisin oleva taulu. Tuntematon tekijä, mutta onpahan vaan melkoisen synkkä kuvatus. En laittaisi omalle seinälle! Aki Palsanmäki julisti taulusta käytävän huutokaupan avatuksi ja sai yleisön repeämään naurun.

– Tuo on pakko saada, Tiina kuiskasi ja tarttui Jannen ranteeseen. – Aivan sama mihin hintaan.

Kilpailu taulusta käytiin lopulta Tiinan ja huoneen takanurkassa kalapuikkoviiksiään hermostuneesti nyppivän, mustaan nahkatakkiin pukeutuneen miehen välillä. Tämän kipukynnys tuli kuitenkin vastaan tuhannessa eurossa, jolloin mies marssi päätään puistellen ja itsekseen mutisten pihalle.

– Myyty punahiuksiselle kaunottarelle siellä keskirivissä, Aki julisti kilpailun päättyneeksi ja kopautti nuijallaan pöytää. Tiina muiskautti suukon Jannen poskelle.

Kun onnellinen pari poistui huutokaupan päätyttyä taulunsa kanssa parkkipaikkaa kohti, he näkivät viiksimiehen kyyhöttämässä ruttuisessa ruosteenruntelemassa Nissanissaan. Mies puhui ratille ja heilutti punakärkistä tupakkaa puheensa tahdissa, kunnes tajusi tulleensa nähdyksi. Tämän jälkeen viiksivallu painautui penkillään alas niin, että vain hänen kaljuuntuva päälakensa jäi näkyviin. Tiina ja Janne vaihtoivat merkitsevän katseen keskenään.

Muisto huutokauppareissusta nosti hymyn Tiinan kasvoille. Seksi autossa ei sekään ollut yhtään hullumpi muisto, varsinkin kun siihen kuului Jannen pikkupoikamaisen pelokas ikkunoihin vilkuilu.

Ovi avautui Tiinan selän takana ja hymy hiipui hänen kasvoillaan. – Vaimo? Hän töksäytti. – Joo, Janne sanoi, sulki oven takanaan ja pudotti puhelimen sängylle. – Täytyy varmaan lähteä.

Tiina kääntyi ympäri ja skannasi miehen kasvoista jalkojen välissä ruttuisen roikkuvaan elimeen. – Kannattaa varmaan pestä munat ennen sitä, kun sillä Marjolla on pikkaisen taipumusta vainoharhoihin ja hysteriaan. Ja muista napata pari sinistä pilleriä hanskalokerosta, jos vaikka joudut kotitilallakin kyntöhommiin.

– Hei, älä jaksa! Janne puuskahti käsiään levitellen. – Tämä nyt vain on tälläista, ei näistä niin helposti lähdetä.

Tiina kääntyi katsomaan taulua ja nosti kädet puuhkaan rintojensa päälle. – Eipä lähdetä ei. No, tulet sitten taas nuolemaan viivaa, kun alkaa kotona kuiva jäkälä juuttua kurkkuun.

Kulmikkaasti päättyneen viime kerran jälkeen Janne ei ollut vähään aikaan antanut kuulua itsestään, joten Tiina oli samaan aikaan sekä helpottunut että häpeissään, kun mies lopulta otti yhteyttä. Helpottunut hän oli siitä, että Janne oli viimeinkin rikkonut lähes viikon mittaiseksi venähtäneen telehiljaisuuden. Häpeissään Tiina sen sijaan oli siitä, että hän oli tekstiviesteissään ruoskinut Jannea kuin kaleeriorjaa. Mutta hän korvaisi kaiken sen tänä yönä.

– Jos tulen vaikka siinä seiskan tienoilla? Janne kirjoitti

– Tule vain pidän itseni lämpimänä ja ajattelen sinua, Tiina vastasi ja lisäsi viestin loppuun suukkohymiön.
Jannen vastaus oli mitäänsanomaton – Ok, mutta Tiina ei antanut sen pilata hyvää tuultaan. Tärkeintähän oli kuitenkin se, että mies oli tulossa hänen luokseen.

Tiina laittoi puhelimen kameralaukkuun ja vilkaisi itseään vielä kerran peilistä. Lähes läpikuultavan ohuet kesähousut, hihaton toppi ja avonaiset kangassandaalit eivät välttämättä olleet parhaat mahdolliset metsävaatteet, mutta hellerajoja hipova lämpötila kallisti asuvalinnan käytännöllisyydestä mukavuuden puolelle. Lopuksi hän sovitteli kasvoilleen liioitellut peililasit ja muikisteli hetken huuliaan peilin edessä.

Hän astui kuistille ja painoi oven kiinni takanaan. Rannassa hauet loiskuttelivat vettä ja kauempaa järvenselältä kuului kuikanhuutoa, kun taas lähellä kulkevalla asfalttitiellä kuorma-autot jyristelivät soramontuille ja takaisin. Tiina kertasi vielä mielessään Jannen antamat reittiohjeet ja hypähti sitten kuistilta alas.

***

Järven ja tien äänet jäivät nopeasti taakse, kun Tiina harppoi metsän keskellä sijaitsevan kohteensa suuntaan. Kiinteistövälittäjänä – tai ehkä paremminkin kaupanmahdollistajana – toiminut Janne oli kutsunut paikkaa vanhan noidan taloksi ja näyttänyt puhelimestaan muutaman kuvan varmemmaksi vakuudeksi. Tiinaa olivat aina viehättäneet autiotalot, ja tässä oli vieläpä jotain samaa kuin hänen makuuhuoneensa seinällä roikkuvassa maalauksessa. Talon ikkunoihin punaisella maalilla tehdyissä, käärmemäisesti kiemurtelevissa kuvioissa oli samanlaista alkukantaista voimaa kuin maalauksen liekeissä. Ja jos kuollutta poikaansa sylissään pitävä äiti oli taiteilijan omakuva, hän olisi hyvinkin voinut asua juuri tällaisessa tönössä.

Tiina kumartui kuusenoksien ali umpeenkasvaneelle pihamaalle, jonka reunalla maakellari aukoi hampaatonta suutaan, kun taas talon ikkunassa spray-maalilla maalattu paholainen nauroi ilkkuen. Tiina otti järjestelmäkameran laukustaan, laittoi aurinkolasit roikkumaan toppinsa miehustaan ja astui askeleen lähemmäksi ottaakseen kuvan maalatuista ikkunoista.

Sihahdus. Tiina pysähtyi ja kuulosteli hetken paikoillaan. Sen jälkeen hän polkaisi jalallaan sammalmätästä. Sihahdus muuttui yhtenäiseksi sihinäksi ja Tiina tajusi, että hänen sandaalien verhoamien jalkojensa juuressa oli jotain muuta kuin ilmatasku. Hän jähmettyi niille sijoilleen.

– Naaraskyy, ääni sanoi Tiinan takaa. Hän käänsi päänsä kuin vatsastapuhujan nukke ja näki kuusiston laidassa seisovan nuoren miehen. Tiina ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun mies jo marssi maihinnousukenkiään tömistellen häntä kohti. Viimeinen sihahdus, jonka jälkeen Tiina näki heinikon seassa vilahtavan ruskean hännän.

Tiina kääntyi ympäri. Hänen jalkansa vapisivat ohuiden kesähousujen alla ja selkärankaa vihmoivat kylmät väreet. – Kiitos, hän sanoi miehelle, jonka pehmeät ja pyöreät kasvot tuntuivat olevan melkoisessa ristiriidassa hänen sotilaallisen pukeutumisensa kanssa.

– Mitäs tuosta, mies sanoi ja hieraisi leukaansa, jolla satunnaiset parranhaivenet etsivät toisiaan. Päänahkansa hän oli sen sijaan raakannut partakoneella. – Kannattaa katsoa mihin astuu.

Tiina tunsi harmistuksen leimahtavan sisällään, mutta pakotti kuitenkin kasvoilleen lempeän hymyn ja ojensi kätensä miehelle. – Tiina, tuosta pellonlaidalta, hän sanoi ja nyökkäsi päällään kotinsa suuntaan.

Mies tarttui epäröiden Tiinan ojentamaan käteen – Jarno.

– Jarno… Asutko sinä tässä jossain lähellä, vai miten? Tiina jatkoi.

Jarno työnsi kätensä reisitaskuhousujensa etutaskuihin ja kohotteli hartioitaan. – Tuossa ihan muutaman kilometrin päässä, ei kauhean kaukana, hän sanoi ja heilautti armeijamallisen reppunsa selkäänsä. – Täytyy tästä lähteä.

Tiinalla olisi ollut naapuriltaan monenlaista kysyttävää, mutta Jarno oli jo matkalla pihamaata reunustavaa kuusistoa kohti. – Tarjoan sinulle kyllä mielelläni kahvit, jos haluat joskus tulla käymään, hän huikkasi kuitenkin miehen perään.

– Saatanpa tullakin, kuului vastaus tuuheiden kuusenoksien alta.

***

Ilta-aurinko valui tuvan lattialle punahehkuisena ja raskaana. Tiina laski viinilasin läppärin viereen ja levitteli kosteat hiuksensa kylpytakin olkapäille. Tämän jälkeen hän kumartui sohvalla eteenpäin, poimi lasin käteensä ja alkoi käydä läpi vanhan noidan talossa ottamiaan kuvia. Jannen paikalle antama nimi oli mitä suurimassa määrin harhaanjohtava. Talo oli varmasti vanha, homeinen ja tunkkainen, mutta noituutta sieltä ei löytynyt, eikä paholaista liioin. Tai löytyi, mutta nuo ikkunoihin punaisella maalilla töherretyt puskapirut olivat enemmänkin vapisevalla kädellä kirjoitettu sairaskertomus kuin mitään muuta. Kenties talon viimeinen asukas sai jotain lohtua siitä, että edes joku oli ikkunassa odottamassa, olkoonkin sitten vaikka hengetön paholainen?

Tiina otti kulauksen viinilasistaan, nousi sohvalta ja käveli ikkunan luokse. Sen takana mustat pilvet ryhmittyivät taivaankannella ajaakseen helteen tieltään. Tiina kokeili vielä, että ulko-ovi oli Jannea varten auki ja kävi sitten painamassa läppärin kannen kiinni. Hän poimi viinilasin mukaansa ja jatkoi makuuhuoneeseen.

Ensimmäiset salamat leimahtelivat ikkunaverhojen takana, kun Tiina astui makuuhuoneeseen ja riisui kylpytakin päältään. Ukkosen synkkä kumu seurasi pian vasamien kintereillä. Tiina pudotti kylpytakin huoneen nurkassa olevan tuolin selälle ja otti vaatekaapista satiinisen yöpaidan, jonka helma ulottui juuri ja juuri vesirajaan saakka. Tämän jälkeen hän käveli yöpöydän luokse ja sytytti hopeisella tarjottimella olevan, syvänpunaisen kynttilän.

Autonovi kolahti kiinni seinien ja sateen vaimentamana. Tiina pöyhäisi hiuksiaan ja avasi hieman yöpaitansa miehustaa. Kengät kopisivat kuistia vasten, jonka jälkeen ulko-ovi avautui ja sulkeutui. Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten askeleet alkoivat lähestyä pehmeästi ja kiusoittelevasti makuuhuonetta.

Tiina katseli Palsanmäen huutokaupasta ostamaansa taulua. Sen alla lepattaen palavan kynttilän liekki tuntui antavan maalaukselle kokonaan uuden elämän, äidin mustan reunustamat silmät eivät olleet enää tyhjät ja elottomat, vaan niihin oli herännyt pistävä, melkein omahyväinen katse.

Askeleet pysähtyivät Tiinan selän takana. Hän haistoi märkien vaatteiden tympeän lemahduksen, mutta avasi kuitenkin vaistomaisesti yöpaitansa kokonaan. Hänen takanaan seisova henkilö hengitti nenänsä kautta pinnallisesti, lyhyin vedoin. Käsi laskeutui Tiinan vyötärölle. Hän imaisi huultaan ja alkoi kääntyä ympäri. Maalauksen äidin kasvot sulivat tietäväiseen hymyyn. Tiina kääntyi ja kohtasi säpsähtäen elottomat silmät, jotka tuntuivat katsovan suoraan hänen lävitseen. – Jarno?

Puukko puhkaisi Tiinan kyljen ja sammutti pelokkaan hymyn hänen kasvoillaan. Jarno käänsi veistä Tiinan sisällä. Ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Puolialaston nainen vajosi polvilleen lattialle, veri virtasi hänen kylkeään pitkin.

Jarno astui Tiinan ohi yöpöydän luokse. Hän pyyhkäisi ensin palavan kynttilän yöpöydältä sängylle ja nosti sitten maalauksen seinältä. Hän laittoi taulun kainaloonsa ja lähti tupaa kohti, kun Tiina tarttui hänen nilkkaansa. Jarno pysähtyi katsomaan kalpeaa ja veristä naista, jonka lautasiksi levinneet silmät räpsyivät villisti. – Auta, Tiina sai sanottua veren pulputessa suusta.

– En, Jarno vastasi ja ravisteli jalkansa irti Tiinan heiveröisestä otteesta. Naisen lohduton itku purkautui kurnutuksena ja korahteluna. Jarno jatkoi matkaansa liekkien levitessä sängystä kohti kattoa.

***

Karvainen ukonrohjake sylkäisi työrukkasensa ja hieroi sitten sätkänsä sammuksiin sitä vasten. Hänen kasvoillaan oli epäilevä ilme. – Minkä tautta se Janne tällaisen pirssin päätti laittaa romutukseen, ihan napakan oloinen kiesihän tuo on vielä? Hän kysyi ja osoitti nostokurjen päässä roikkuvaa Bemaria, jota hänen apupoikansa arpo parhaillaan romunkerääjän kyytiin.

Jarno kohautti hartioitaan. – Onhan tuossa kaikenlaista pientä häikkää, peräkontin lukkoon on avain katkennut sisään ja takapenkki lemahtaa pillulle.

– Jumalauta nöösi, sinähän olet pahempi törkyturpa kuin äitis nuorempana! Romu-ukko hörähti. – Mitäpä sille Marjolle muuten kuuluu nykyään? Oltiin samaan aikaan koulussa, mutta sen jälkeen on kuljettu pikkaisen eri polkuja.

– Eipä mitään ihmeellistä, ihan hyvää kai, Jarno sanoi ja lähti kävelemään poispäin.

– Kerronko terveisiä?

– No perkele, kerrohan ihmeessä Amilta terveisiä, romu-ukko sanoi ja kääntyi katsomaan apupoikaansa, joka heilautti peukalonsa pystyyn. – Mepä lähdetäänkin tästä sitten hieromaan Bemukkaa kuutioksi.

– Jeps.

***

– Ami lähetti terveisiä, olette kuulemma vanhoja koulukavereita, Jarno kävi huikkaamassa olohuoneessa istuvalle äidilleen, ennen kuin palasi keittiöön lataamaan kahvinkeitintä. – Laitan kahvit tippumaan, niin voidaan hörppästä sumpit sen kunniaksi, että isä kulta on nyt lähetetty viimeiselle matkalleen.

Äiti ei vastannut mitään, katseli vain omissa mietteissään Jarnon hänelle tuomaa taulua. Hänen jalkojensa päällä oli muutaman päivän vanha Karjalainen, jonka etusivujuttu käsitteli kuolonuhrin vaatinutta tulipaloa. Salaman sytyttämää. Sama lehti saattaisi joskus myöhemmin nostaa etusivulleen myös isän katoamisen, mutta siihen menisi vielä aikaa.

Kahvinkeitin tuhisi verhojen pimentämässä keittiössä. Kaikki oli siivottu ja saatettu loppuun, Jarno ajatteli. Outokumpulaisen romuvaraston takapihalla tulisi olemaan metallikuutio, jonka haju herättäisi rotissa aivan erilaista kiimaa. Se olikin puukon lisäksi parasta mitä hänen isänsä ansaitsi, muuttua kuolemansa jälkeen rottien nuolukiveksi.

Jarno asetteli kahvimukit metalliselle tarjottimelle ja käveli sen kanssa olohuoneeseen. Hän laski tarjottimen olohuoneen pöydälle ja kiersi sen jälkeen äitinsä taakse. Hän silitteli hetken tämän hiuksia ja kumartui sitten halaamaan.

Äidin poski oli kylmä.

Se oli ollut sitä jo silloin, kun Jarno viikko sitten löysi hänet alastomana kylpyhuoneen lattialta. Äidin vierellä lattialla oli viimeinen ehtoollinen, punaviiniä ja unilääkkeitä. Pelastus valheiden ja petoksen maailmasta.

Hän oli pukenut äidilleen vaatteet ja kammannut tämän hiukset. Hän oli myös saattanut syylliset vastuuseen. Enää jäljellä olivat vain he kaksi, äiti ja poika, aivan niin kuin heidän edessään olevassa maalauksessa, joka oli uhmannut ajan ahnaita hampaita jo vuosisadan ajan. Vain he kaksi, muita ei tarvittu. Maailma sai muuttua tuhkaksi.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!

Rikosaalto-kirja

  1. Dekkarit-festivaalin kirjoituskilpailun satoa: Rikosaalto-kirja
  2. Tuomarit ja teloittajat
  3. Vapaus punatähti
  4. Perhosvaikutus
  5. Peilikuvat
  6. Höyrypaatti
  7. Uuni
  8. Ruostumatonta terästä
  9. Kunnes toisin todistetaan
  10. Taivaanpankko
  11. Palanut silmukka
  12. Piru seinässä
  13. Pahan palkka
  14. Majatalo
  15. Askeleet
  16. Haalea Madonna
  17. Konepajan Maestro
  18. Raportti
  19. Silmästä silmään
  20. Verstas
  21. Ämmäkosken viides uhri

Jätä kommentti