Perhosvaikutus

Kirjoittanut: Sanna Luoma-Aho-Nyman

Missä on tarinani alku? Perhosvaikutus voi tietenkin alkaa Brasiliasta, mutta pikemminkin kuvittelen, että tarinani muodostuu kuin perhosen toukan kehräämistä säikeistä, joista ainakin yksi on jänis ja toinen konepaja. Kietoutuessaan rihmaksi ne muodostavat silkkisen tarinani.

Jänikseen törmäsin ajaessani mökilleni. Se ei ollut kopsahdus kuten Arto Paasilinnan Jäniksen vuodessa vaan pehmeä tömähdys. Tuulilasini kautta singonnut jänis tuijotti minua hetken niin kuollein silmin, etten ajatellutkaan lähteväni sen kanssa seikkailemaan ympäri Suomen.

Jarrutin ja tarkastin autoni. Punainen Fiat 124 Spider avoauto oli silmäteräni. Ostin sen kymmenen vuotta mieheni Auvon kuoleman jälkeen, kun värit taas alkoivat palata elämääni – ja huuliini, vaatteisiini, luomiini, ripsiini ja jopa varpaankynsiini. Kun mieheni joutui talousrikoksista vankilaan ja riisti sitten siellä henkensä, surin vuosikymmenen häntä, elämätöntä elämääni ja syntymättömiä lapsiani ja lapsenlapsiani. Sitten yhtäkkiä suru muuttui hiljaiseksi voimaksi. Ymmärsin, etten halunnut surra värittömästi loppuelämääni. Ostin Fiatini ja valtavan pinon upeita Hermèsin huiveja, perhosten rimoista tehtyjä. Sidoin värikkäimmän päähäni bomb girls -tyyliin, lakkasin 20 kynttäni kirkuvan punaisiksi ja päätin, että oli loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Jänis makasi kuolleena ojassa. Autoni oli onneksi kunnossa. Jätin raadon paikoilleen ja jatkoin matkaani kohti Ämmäkosken maastoihin piilotettua mökkiäni. Se on tarinani toinen säie. Isosetäni oli yksi Varkauden ensimmäisiä palomiehiä, legendaarisen palomestarin Emil Rifin alaisia. Isosetäni oli ylpeä tehtävästään ja juuri onnellisesti avioitunut ja Ämmäkosken kupeeseen nuorikkoineen asettunut, kun konepajan palo 1919 katkaisi nuoren parin yhteiselämän. Sammutustöiden seurauksena innokas nuori isosetäni menehtyi. Leski jäi lapsettomaksi ja katkeraksi siitä, että vuotta myöhemmin palokunnalle hankittu moottoriruisku olisi voinut pelastaa tilanteen ja miehen. Joka tapauksessa paljon myöhemmin jäi palomiehen ja lesken tila Ämmäkoskella perinnöksi ensin vanhemmilleni ja sitten myöhemmin minulle. Kolme onnellista kesää ennätinkin siellä viettää mieheni Auvon kanssa, joka piti yllättävän hyvin tuottavaa Varkauden Kone & Pyörä -liikettään. (Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisen Varkauden Koneen kanssa, paitsi yksi kuollut varas ja koko joukko koneita ja pyöriä, joista osa jäi mökillemmekin raatoina makaamaan. Mieheni oli erikoistunut talousrikosten lisäksi mopojen ja skoottereiden tuotteisiin ja huoltoon. Vaikka liike oli Varkaudessa, Ämmäkosken mökin konepajan rasvamontussakin rassattiin kesäpuhteina lukuisia pelejä.)

Fiatini kiihtyi mahtavasti. Mökkimatkalle olin pukeutunut autooni sopivaan tyyliin. Hermèsin huivi lepatti hienosti tuulessa; se oli vuoden 1918 mallistoa ja kauan sitten huutokaupasta hankkimani. Vaikka tiesin mökin koskemattomuuden tuottavan tunteja töitä, olin silti innoissani. Konepahat saisivat lahota paikoilleen, mutta mökin ympäristön ehostaisin riippumatoin, tyynyin ja kesäkukin – onnelliset ajatukseni katkaisi sivutieltä kuuluva ikävän tuttu Honda Monkeyn pörinä. Joka vuosi mökillä käydessäni olin toivonut, että nuo vartin vanhat melukoneet olisivat kasvaneet autoikään, mutta aina niitä sikisi uusia. Pari kehtasi joka pörrätä pihaani kysymään, saisiko rasvamonttua ja konepajaa käyttää, mutta kerroin herttaisen mummelin elkein haluavani omaa rauhaa. Sinä vuonna osasivatkin kiertää mökkini kauempaa, mutta tieto ei periytynyt, ja kun uusia mankipoikia sikisi, ne taas siirtyivät lähemmäs tiluksiani.

Jarrutin, mutta en Monkeyn takia. Jänis ja sen pehmeä tömähdys mielessäni vaativat minua tekemään U-käännöksen paremmin kuin sitkein navigaattori. Onneksi Fiatini taipui kauniisti pienessäkin tilassa. Palasin, heitin takaluukkuuni pressun suojaksi ja vielä lämpimän jäniksenraadon päälle.

Mökillä nyljin jäniksen. YouTubesta löytyi siihenkin apua. Laitoin palasiksi ja pataan porisemaan. Onneksi olin ostanut uusia perunoita.

Jänispata oli mureaa ja kesäillat yllättävän pimeitä. Nautin suunnattomasti mökkeilystä. Ruopsuttelin ja kuopsuttelin. Tajusin olevani ikäisekseni sangen simpsakka. Hakkasin puita ja saunoin joka ilta. Riippumatot, tyynyt ja kesäkukat löysivät paikkansa.

***

Jänispataa riitti yksinäiselle moneksi illaksi. Sitä lämmittelin, kun poliisiauto kaarsi pihaani. Koska lähipiirini oli sangen suppea, tiesin, etteivät ole suruviestiä tuomassa ja katselin rauhallisena, kun poliisit nousivat autosta. Toinen oli niin tavallisen näköinen keski-ikäinen nainen, etten häntä osaa kuvailla, mutta toinen lähes ikäiseni Wallanderia muistuttava mies sai kauhan kädessäni taukoamaan. Siirryin poliiseja vastaan ovelle.

– Koskinen Kuopion poliisista, esittäytyi mies. Tirskahdin tahtomattani. Seppo Jokisen komisario Koskinen oli suosikkejani. Tämä mies kuitenkin lieni saaneensa nimensä Ämmäkoskesta.

– Nieminen, esittäytyi nainen. – Ei syytä huoleen tulimme vain kyselemään havaintoja.
Selvisi, että pari päivää aiemmin oli kadonnut yksi mankipojista. Jesse, 15 vuotta. Mustat farkut ja harmaa huppari, tennarit jaloissa. Ei jälkeä Monkeystä, puhelimesta ei signaalia, ei viestejä kotiin. Kauhistelin vanhempien huolta ja lupasin pitää silmäni auki. Kerroin, että pojat osasivat välttää konepajaani. Koskinen katseli ympärilleen ja toivoakseni hieman minuakin:

– Upeat tilukset täällä. Lieneekö rasvamonttukin?

Kerroin lyhyesti taustoista, mieheni kuolemasta ja jopa jäniksestä.

– Se rasvamonttu on niin monia vuosia ollut käyttämättä, että lienee täynnä raatoja. Mutta jos joku haluaisi tulla nauttimaan tätä jäniksenraatoa, voisimme sinnekin vilkaista.

Tiesin ylittäväni rajat, mutta Koskinen vinkkasi silmää.

– Jollei Nieminen kuuntele, voisin tänne suuntaan ajella tarkastelemaan tilannetta, kun työvuoro päättyy kuudelta.

Nautimme Koskisen kanssa mureaa jänispataa. Koskinen taisi muutaman punaviinilasin jälkeen ylittää rajansa ja kuvaili vanhempien epätoivoa kadonneen pojan takia. Lupasin osaltani olla Neiti Etsivä ja tarkkailla seutua. Vaihdoimme poskisuukot, vaikka tuntui, että voisimme pian tehdä muutakin.

Vietin nautinnollisen viikon mökillä. Ruopsutin, kuopsutin ja puuhastelin. Konepajassakin vilkaisin Auvolta jääneitä projekteja, kuten avolava-autoa, pikappia, yhtä tukevaa ja raskastekoista kuin minäkin.

Koskisen kanssa Wappailimme silloin tällöin leppoisasti, kunnes seurasi toinen käynti. Nyt tilanne oli ylittänyt jo maailmallakin uutiskynnyksen, sillä toinenkin mopopoika oli kadonnut: Juuso, myös 15 vuotta, oli ollut kateissa vuorokauden. Koskinen kyseli havaintoja. Kerroin taas nollatuloksen. Siitä huolimatta Nieminen vaikutti niin oudolta, että Wappasin myöhemmin Koskiselle:

– Neiti Etsivä toivoo toki komisario Koskista käymäänkin, mutta pyytää myös tarkastamaan alaisten tilanteen.

***

Ilokseni Koskinen tuli uudestaan yksin käymään. Jänis oli jo syöty, mutta nautimme meksikolaista papupataa.

– Tähän voisi tottuakin, kehui Koskinen

– Totu vain, kehotin. – Kunhan kukaan ei sinua kotona odota.

Punaviinin huvetessa selvisi, että Koskinen oli aikaa sitten eronnut. Minä kerroin Auvosta, konkurssista, talousrikoksista ja konepajasta. Koskinen kertoi, että oli aikoinaan ostanut Auvon pajalta Mankin pojalleen. Ilta oli kerrassaan lupaava ja päätyi taas kokeileviin suudelmiin.

Kadonneiden poikien vanhemmat olivat huolesta suunniltaan. Molemmat olivat antaneet levittää lapsensa kuvaa ja odottivat epätoivoisina havaintoja. Kävin läpi lähiseutuja ja mantuja. Vaikka kuinka nuuskin, en löytänyt ilmoitettavaa. Poliisi Niemisenkin käyttäytymistä pohdiskelin. Monesti mietin, miten Neiti Etsivä tai neiti Marple toimisikaan.

Kolmas kadonnut, Jami, oli vanhempiensa ainokainen. Kuvien perusteella komea nuorukainen allaan uusi Honda Monkey. Varkauden poliisi sai jo apua valtakunnan ulkopuoleltakin. Erilaiset profiloijat jakoivat näkemyksiään, yksi keksi väittää J-kirjanmurhiksi. Koko Suomi kihisi, ja Varkauteen singahti valtava määrä median edustajia ympäri maailman.

Neiti Etsivänä sain kehiteltyä loistavan tarinan poliisi Niemisestä ja suhteista alaikäisiin. Suunnittelin jopa lähettäväni tarinan eroottisten novellien sivusotlle, aina tuntui löytyvän oudoista jutuista kiinnostuneita. Jätin kuitenkin lähettämättä.

Kun Koskinen tuli joukkojensa kanssa heilutellen Hermèsin huiviani, tiesin jääneeni kiinni. Kysymättä vein joukot rasvamontulle, avasin kannen ja näytin kolme pohjalla sievästi makaavaa poikaa; mankit jokaisen viereen aseteltuna. Kolme eliminoitua mölykonetta. Kolme uutta konepajan uhria.

Se oli ollut luvattoman helppoa. Joka kerta varmistin oman turvavyöni ja käynnistin raskaan, vankkatekoisen pikappini. Viritin kypäräni ja suojalasit. Jäin odottamaan sivutielle oikeaa hetkeä ja etäisyyttä mankista. En halunnut ketään pyörätuoliin. Halusin samanlaisen pehmeän tömähdyksen kuin jänikseen (joka oli alkurihma), ja sitten komean ilmalennon jälkeen taittuneen niskan ja hetken aikaa hämmentyneenä pörräävän mankin, joka sitten myös ymmärsi matkansa katkenneen.

Jesse lensi kauniisti, oli mallisuoritus ja napakymppi. Nostin pojan ja mankin lavalle ja laskin mökilläni rasvamonttuun. Juuso vavahteli pidempään ojassa. Pikappiinkin jäi selkeä painauma, mutta maalasin sen vanhalla konepajalla piiloon. Jami oli vaikein tapaus ja sätki maantienojassa. Syynä tietenkin uusi jänis, joka loikkasi kesken kiihdytykseni ja sai minut tahtomattani muuttamaan ajolinjaani. En jaksaisi syödä toista jänispaistia. Osuin siis huonossa kulmassa. Luulin jo epäonnistuneeni ja jättäväni Jamin pyörätuolipotilaaksi, mutta onneksi löysin ison kiven, jolla lopetin sätkimisen.

Toki oikeudenkäynti oli pitkä, mutta odotetusti jouduin Kuopion vankilaan. Kieltäydyin mielentilatutkimuksista.

Vaikken tiedä, missä on tarinani alku, lopun tiedän. Olenhan sitä niin kauan suunnitellut. Ettehän uskoneet, että olisin niin yksinkertainen, että hukkasin Hermèsin huivini rikospaikalle. Olen joutunut tähän pisteeseen yhden konepajan polttamaan ja toisen konepajan tuhoaman takia. Vankeudessa suunnitelmani on tietenkin pyrkiä työhön vankilan konepajaan, samaan jossa miehenikin aikoinaan työskenteli. Tiedän, kuinka se räjäytetään palamaan. Sitten on kuitattu isosetäni ja mieheni tarinat. Toivottavasti mahdollisimman moni miestäni kiusannut vartija on paikalla. Alkua en tiedä, mutta se on rihman pää ja loppu.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!