Kuuran ympärillä tapahtuu kummia aina hänen pyytäessään tarinaa metsältä. Kun hänen kotikyläänsä hyökätään, joutuu Kuura lähtemään matkalle etsimään turvapaikkaa.
Jori Viljasen kirjoittamasta tarinasta tulee uusi lyhyt pätkä joka viikko. Lisää hänen kertomuksiaan löytyy instagramista @sometalesbyjj
Kerro minulle tarina, osa 8
“Nouse pian Ukko. En halua yksin jäädä.” Kuura kuiskasi Ukolle. Liian tärkeä on hän nyt Kuuralle, ei voi vielä pois mennä.
“Lepäät hyvin ja pian jo taas matkaamme.” Kuura kietoutui Ukon partaan nukkumaan käpylehmä kainalossaan. Kuunteli Ukon tasaisesti rohisevaa hengitystä.
“Kyllä sinä pärjäät Ukko. Me pidämme toisistamme huolen, eikö vain? Et sinä minua jättäisi tänne yksin.” Kuura kuiski ennen nukahtamistaan.
Hiljaiseen murahdukseen heräsi Kuura.
“Ukko! Voi ihana!” hän henkäisi nähdessään miehen istumassa ja loikkasi tätä halaamaan. Kivuliaasti nauroi Ukko.
“Olethan kunnossa?” Kuura kysyi huolissaan. Ukko lempeästi hymyillen kättään heilautti. Vieläkin kylkeään piteli, muttei enää raskaasti hengitellyt.
“Oikein hyvä! Minne nyt käymme?” Kuura ihmetteli Ukon alkaessa soutaa. Hän nyökkäsi jokea eteenpäin.
Niin hyvä oli Kuuran taas Ukon kanssa matkata. Hän kehui kovasti, kuinka urhea oli vorojen luona ja Ukko oli aivan samaa mieltä, mikä sai Kuuran hyvin ylpeäksi itsestään. Välillä täytyi Ukon levätä soutamisesta, jolloin oli Kuuran vuoro. Hän jaksoi kaksi vetoa ja totesi sitten, että olisi jälleen Ukon vuoro. Tälle Ukko maireasti nauroi, vaikkei Kuura ollut aivan varma miksi. Yöhön asti he soutivat, päättivät pimeän ajaksi rannalla levätä. Ukko sai tulen aikaan ja yhden kalankin heille joesta nappasi.
“Hirmuisen kilttejä ovat vedenhaltiat meille olleet, näin makoista ruokaakin saamme, eikä vene kertaakaan kaatunut.” Kuura kehui.
“Me joskus kotona kiitimme haltioita. Veimme kerran suureen muurahaispesään hunajaa ja hopeaa kiitokseksi. Minä en siitä pitänyt, olisin itse hunajan halunnut, mutta isän mielestä haltialle se täytyi antaa, oli lähimetsä niin susia täynnä, että vihainenhan haltia selkeästi oli.” hän kertoi. Ukko nyökkäsi hymyillen.
“Onko teillä haltioita tunturin toisella puolen?” Kuura kysyi, mutta Ukko vain naurahti pienesti. Ehkä ei tunturien toiselta puolen olekaan?
“Jos et tunturien takaa tule, mistä sitten?” Kuura varovasti kysyi. Hetken Ukko hymyili, kalansa loppuun mutusteli. Hän nyökkäsi Kuuran vierelleen ja kävi kylmälle maalle makaamaan.
“Ylhäälläkö?” Kuura kummasteli ja taas Ukko nauroi. Hän osoitti kirkasta tähteä sormellaan, seurasi sitä alemmas kohti itää.
“Tuo tähti, se näyttää sinulle missä koti on?” Kuura ymmärsi, Ukko nyökkäsi.
“Onko… onko siellä muita?” Kuura arasti kysyi. Ukko nousi ottamaan kämmenen kokoisen kiven nuotion viereen. Tämän kiven toiselle puolelle hän laski hieman pienemmän kiven ja toiselle puolen kolme aivan pientä kiveä. Kuura makasi kiviä katsellen.
“Sinun perheesi odottaa sinua?” hän hymyili. Ukko huokaisi raskaasti tähtiä katsellen.
“Teillä on varmasti pieni torppa ja minä olen aika suuri…” Kuura kuiski.
“Enkä osaa mitään, metsän tarinat kaiken tekevät, joten ei kai minusta apuakaan olisi.” hän huokaisi. Hiljaa Ukko naurahti. Hän näytti parantuvaa haavansa ja jokea ja metsää, sitten osoitti päätä pudistellen Kuuran suuta. Hän laski lämpimän kämmenensä Kuuran rinnalle, sydämen kohdalle ja nyökkäsi.
“Eivät tarinat minusta tule, metsä kertoo. En minä osaa lainkaan, olin vorojenkin luona rohkea vain metsän ansiosta!” Kuura yritti, mutta Ukko se vain päätään pyöritti.
“Uskotko niin todella?” Kuura hymyili. Hän mietti taaksepäin ja muisteli omaa rohkeuttaan.
“Jaa, ehkä olenkin hyvin rohkea.” hän tuumi.
Seuraavana päivänä he soutivat jokea pieneen kylään asti. Ukko sitoi matkasäkkinsä keppiin ja käytti tätä tukena kävellessään. Kuura odotti kylän portilla Ukon ostaessa heille hevosen viimeisillä hopeillaan ja joutui antamaan viittansakin vaihdossa.
“Olemmeko vielä kaukana?” Kuura kysyi heidän ratsastaessaan metsätietä. Ukko heilautti kättään, ei kovin kaukana, merkiksi.
“Kun pääsemme perille… voinko… saanko minä jäädä…” kamala huuto keskeytti Kuuran.
“Voi kauhistus, Ukko!” Kuura kiljahti. Joukko miehiä ratsasti heitä kohti, eikä vihreästä viitasta ja kieroista viiksistä voinut erehtyä kuka se oli.
Jatkuu viimeisessä jaksossa…