Kuuran ympärillä tapahtuu kummia aina hänen pyytäessään tarinaa metsältä. Kun hänen kotikyläänsä hyökätään, joutuu Kuura lähtemään matkalle etsimään turvapaikkaa.
Jori Viljasen kirjoittamasta tarinasta tulee uusi lyhyt pätkä joka viikko. Lisää hänen kertomuksiaan löytyy instagramista @sometalesbyjj
Kerro minulle tarina, osa 7
“Kelpo Ukko, hyvä! Kyllä me pakoon luikimme.” Kuura huokaisi helpotuksesta. Väsyneesti Ukko souti, jokainen veto raskaampi kuin edellinen.
“Voimme varmasti hetken levätä. Eivät metsän miehet meitä täältä kiinni saa. Kyllä joen vetehiset meitä suosivat, eivät metsän rottia.” Kuura hymyili. Ukkokin hymyn väläytti, mutta kalpeana alas valahti. Raskaasti hengitteli ja hirveästi tuskaillen puhisi.
“Ehkä partasi on liian suuri ja painava kantaa? Siksi minä en aio… Ukko!?” Kuura parkaisi huomattuaan nuolen. Se oli pelottava ja likainen ja iskeytynyt suoraan Ukon kylkeen. Voi kamala kuinka se sai veren valumaan.
“Voi Ukko! Ne sinuun osuivat!” Kuura hädissään voivotteli. Hieman hän kokeili nuolta liikauttaa, vaan se sai Ukon karjaisemaan.
“Mitä minä teen Ukko?” Ukko mitä minä teen!? En tiedä!” Kuura itki.
“En tiedä mitä teen! Ukko sinun täytyy neuvoa! En osaa, voi en osaa! Ukko!” Kuura yritti miestä ravistella. Hän ei vastannut, hengitti vain hiljaa.
“Voi kamala, voi kamala!” Kuura kauhoi joesta vettä haavaan ja hieman Ukon naamallekin.
Mitä hän nyt tekisi? Ehkä jos nuolen irrottaa, paranee haava nopeammin. Voi eihän Kuura tiedä.
“Apu… voi ei…” ei hän voi apua huutaa, ehkä rosvot kuulevat ja Kieroviiksinen palaa! Ei, nyt on Kuuran itse pelastettava Ukko.
“Mutta kuinka? Kerro minulle tarina kiltti, kerro…” ja silloin Kuura muisti. Hän muisti tarinan, jonka äidiltään joskus kuullut.
Kuura vilkkaasti kompuroi veneen nokkaan ja kumartui vettä kohti. Hän kumartui aivan lähelle sen kylmää pintaa, lähes nenänpää vedessä ja kuiskasi,
“Kerro minulle tarina. Kerro minulle tarina Kivuttaresta…
Kerro tarina Kipuvuoresta. Kaukana olevasta, siitä kovin kylmästä. Siellä kivet kipuja ulisevat ja vuoret ulvovat tuskaa. Kiljuvat raot kuumetta ja rääkyvät onkalot paleltumia. Täällä Tuonen neiti istuu, Kivutar. Hän hiuksiaan repi ja rintaansa raapii, kipuja kaipaa. Kuuluu Kipuvuoren uumenista sihinää, siellä käärme tuskia kaipailee.
“Kyllä kipuja tulee, ei pauhata. Kyllä kipuja inehmoilla riittää, ei tarvitse peuhata.” Kivutar käärmettä rauhoittelee. Hän levottomana käsiään vääntelee ja vatsaansa pitelee, kunnes pienen lapsen kyyneleet kuulee. Vaeltaa pitkän matkan pimeässä. Löytää lapsen ja ukon joella ajelehtimassa, muttei ole vielä ukon Tuonenjoelle käytävä. Näin siis ottaa Kivutar kipukintaansa käteen. Kultaisella kauhallaan hän ukon kivut vaskiseen vakkaan ottaa ja vielä lapsen mieltä helmansa lämmöllä rauhoittaa.
Takaisin on Kipuvuorelle käytävä. Täällä kivut murskaa kirnun männällä, ne padassaan keittää. Kivut Kipuvuoren uumeniin valuvat, kipukiven keskimmäisestä reiästä. Ei tarvitse käärmeen enää äkäisenä sihistä, nyt kipuja saa kyllikseen taas syödä.
Työn on kivutar hoitanut, muttei koskaan tarpeekseen kivuista saa. Jää jälleen itkemään kipukivelle. Huhuilee metsiin, kutsuu kipuja luokseen.
“Ukko?” Kuura itkeskeli. Jo paremmalta haava näyttää. Nuoli poissa ja hyvin hoidettu, mutta Ukko se ei vain herää.
“Nouse pian Ukko. En halua yksin jäädä.” Kuura käpertyi Ukon kainaloon.
“Lepäät hyvin ja pian jo taas matkaamme.” Kuura kietoi Ukon partaa lämmikkeekseen ja katseli tämän hiljaista hengittämistä.
“Kyllä sinä pärjäät Ukko. Me pidämme toisistamme huolen, eikö vain? Et sinä minua jättäisi tänne yksin.” siihen nukahti Kuura. Vihdoin hyvään uneen, veneen hiljaa lipuessa rauhallista jokea.
Jatkuu…