Kuuran ympärillä tapahtuu kummia aina hänen pyytäessään tarinaa metsältä. Kun hänen kotikyläänsä hyökätään, joutuu Kuura lähtemään matkalle etsimään turvapaikkaa.
Jori Viljasen kirjoittamasta tarinasta tulee uusi lyhyt pätkä joka viikko. Lisää hänen kertomuksiaan löytyy instagramista @sometalesbyjj
Kerro minulle tarina, osa 2
“Kerro minulle tarina. Aivan toinen tarina, ei tämä.” kuusten alaoksat läpsivät naaman naarmuille Kuuran rientäessään kauhuissaan karkuun. Maa tärähteli hevosten raivoisista askeleista. Ne puskivat itseään aina vain kovempaa isäntiensä raipan nauraessa kuin pirupakkanen.
“Kerro minulle tarina.” puro solisi Kuuran vierellä, ehkä se auttaisi hänet pakoon hurjia?
“Kerro minulle tarina. Kiltti, kerro minulle tarina.” Kuura supisi ja juuri hevosmiehen tarttuessa hänen hiuksiinsa nousi otso pusikosta karjaisemaan. Tulet pelottivat mesikämmentäkin, hurjat sitä ärsyttivät, joten puhkui ne pois. Ärisi hevoset karkuun ja murisi miehet tiehensä. Kuura kompastui juoksultaan ja puroon muksahti. Sinne hän jäi polvilleen kuuntelemaan. Hetki hetkeltä hiljaisemmiksi vaipuivat kylän äänet. Hurjat ratsastivat tiehensä poltettuaan kaiken matalaksi. Rosvosivat aarteet ja väen säkkeihinsä. Pian hiljaisessa metsässä kuului vain puron tasainen solina ja pienen lapsen kyyneleet, jotka veteen surua kuiskivat.
“Äiti… isä…” Kuura etsi. Tuhka ja kekäleet kylän tekivät, ajaneet pois entisen lämmön, turvan pimeältä. Aamuaurinko kurkisteli hiljaa puiden takaa. Lempeä kosketus etsi Tuoneen lähteneiden kasoista ja talojen jäänteistä. Pienen lapsen löysi sieltä, minne äitinsä oli jättänyt. Aurinko peitteli kuuraan varoen kultahelmansa alle. Siveli hänen olkiaan ja jäi lohduttamaan vierelle.
“Voi miksi näin piti käydä?” Kuura kysyi auringolta, muttei tämä osannut vastata. Sen sijaan kysyi aurinko, minne Kuura kävisi nyt?
“Enhän minä voi lähteä.” Kuura kauhisteli.
“Minä olen niin pieni, katoan jos lähden. Niin isä sanoi.”.
Aurinko oli erimieltä. Muistutti olevansa jo lähes laskemaan päin. Koko päivän Kuura itkenyt kylmässä kylässä. On lumisade hiukset alleen jättänyt, varpaat pian yötä muistuttavat. Täytyy nopeasti rientää, ei tähän voi jäädä. Täytyy myöhemmin itkeä ja surra, mutta ensin juosta. Niin aurinko hoputta, mutta Kuuraa kamalasti pelotti. Hän olisi aivan yksin.
Mene jo nopsaan, Aurinko sähisi. Ei ilkeästi tietenkään, pelosta. Oli auringon aika käydä alas ja huolissaan siksi oli. Joutui lämmön viemään mukanaan, eikä voinut enää petoja pois säikytellä.
Juokse Kuura kiltti, etsi muuta! Muuta, mitähän muuta?
“On… on Kytyn kylä lähellä.” päivässä sinne ennen äidin kanssa Kuura käveli.
“Sinne kai?” Kuura kysyi, mutta kadonnut jo aurinko. Metsä näytti pelottavalta yksin kulkea. Varjoissa ikäviä koukeroita, kummia ääniä metsä ulisi. Muistutti, ettei yksin Kuura ole, vaan ei lainkaan hyvästi auringon lailla. Pimeä metsä muistutti pelottavasta. Pelottava kulkee pimeässä ja odottaa luokseen pientä.
“Kerro minulle tarina!” Kuura peitti täristen kasvonsa. Puristi lujasti Alva käpylehmää kiinni itseensä.
“Äkkiä joku muu tarina! Kerro minulle tarina, jottei pelottava minua löydä! Ota sen viitasta ja kisko pois! Ärjy tiehensä! Kerro minulle tarina! Pelottava on jo melkein täällä!” Kuura itki.
Heleä suhina hyssytteli Kuuran itkua. Kylmä käsi pyyhki kyyneleitä pois. Kuu hymyili Kuuralle puiden yllä. Lyhdyllään kuu ajoi pelottavan tiehensä, huitoi pusikkoihin. Kuu ei ollut lämmin kuten aurinko, eikä tuonut turvantunnetta. Ei, kuu on erilainen. Kuu on matkamiehen ystävä. Kuu kulkee metsissä lyhtynsä kanssa tietä näyttäen. Lyhdyn valo muuttaa varjot takaisin oksiksi ja ikävät ulvonnat pöllöjen huhuiluksi. Lyhty helisee, jos meinaat kuoppaan astua ja kirkastuu polulle palatessa.
Kuura kulki kuun helmassa kiinni. Hän etsi lämpöä tämän kaavusta, jolloin suruissaan täytyi kuun estellä. Ei ole lämpöä kuulla. Matkamiehet tuovat aina oman lämpönsä ja muonansa.
“E-ei se mit-mit-tään.” Kuura hytisi lumisateen koventuessa. Hän hieroi sormiaan yhteen ja hönkäili niihin kylmästi.
“Ker-ro mi-minulle tari-na.” Kuuran ääni tärisi puhuessa. Hän yritti katsoa tarkkaan mihin Kuun lyhty johdatti, vaan kylmä painoi alleen. Jäinen ilma puristi sisältä kasaan. Varpaat eivät tunteneet enää lunta allaan, sormet tyhjää hieroivat.
“Kerro.. Minulle…” lyhdyn valo hävisi katseesta ja niin hävisivät lumenpeittämät puun oksat ja polku.
“Kerro…” Kuuran täytyi makuulleen käydä. Kylmä vei häneltä voiman. Se yritti tyydytellä uneen. Kuura tiesi, ettei saa nukahtaa kylmän laululle, mutta hän ei enää voinut nousta. Ei jaksaisi enää. Tähän on hyvä jäädä… tähän lumeen.
Meinasi pieni lapsi kadota hankeen ja olisikin sinne jäänyt, ellei hevonen olisi häntä huomannut ja tämän ratsastaja viittaansa pienoista käärinyt.
Jatkuu…