Kuuran ympärillä tapahtuu kummia aina hänen pyytäessään tarinaa metsältä. Kun hänen kotikyläänsä hyökätään, joutuu Kuura lähtemään matkalle etsimään turvapaikkaa.
Jori Viljasen kirjoittamasta tarinasta tulee uusi lyhyt pätkä joka viikko. Lisää hänen kertomuksiaan löytyy instagramista @sometalesbyjj
Kerro minulle tarina, osa 1
Kuura makasi turkkien päällä häntä tavoittelevia oksia katsellen. Kärryt poukkoilivat ikävästi kuoppaisella tiellä ja Killi hevonen oli hermostuksistaan jostakin syystä. Auringon viimeisistä lämmöistä kelpasi nauttia. Kunpa talven ei tarvitsisi tulla. “Puhku se pois Ukko, puhku. Puhku se tiehensä, se talvi.” Kuura toivoi. Hän katseli ohi lipuvaa järveä. Tuulen pyörittelemät aallot kimaltelivat tähtien lailla.
“Onkohan se syvä järvi, ehkä siellä voisi ensi keväänä uida?” Kuura nosti käpylehmänsäkin katsomaan maisemia ja olikin tiputtaa käpylehmän tielle, hevosen taas ravistellessa lujasti.
“Ehkäpä minun täytyisi sitä silittää ja rauhoitella?” hän loikkasi kysymään Killi hevosen murahdellessa, mutta sai isältään vastaukseksi vain tönäisyn takaisin tavaroiden sekaan. Oli siis tyydyttävä metsän katseluun. Sekin hiljainen tänään, aivan ilman otuksia tai ulvahduksia. Kaikki valmistautumassa talven tuloon, Kuura päätteli. Hän pyöriskeli hetken levottomana ja taputteli laatikkoa.
“Kerro tarina!” hän pyysi äidiltään ajan käydessä liian pitkäksi. Se oli ikävintä matkaamisessa. Oli hirmuisen kylmä ja kaikki olivat ikävystyneitä, eikä Kuuralla ollut mitään puuhaa. Metsä tuntui väsyneeltä. Kaikki halusi lepoon valkean tuulen tuodessa peittoaan ja pakkasen herätessä. Se tulisi kulkemaan kaikki metsät ja mäet, askeleensa kaiken huurtaa. Maalaisi puut ja torpat kaikki valkeallaan ja laulaisi järvet jäähän. ”Sudet ja pöllötkin sen tuntevat ja niin minäkin. Onko se kummaa?” äiti katsahti Kuuraa mietteliäänä, muttei mitään vastannut.
”Kuulen metsän minulle puhuvan ja kertovan tarinoitaan. Onko se kummaa?” Kuura mietti eikä silti vastausta saanut.
Pieneen kyläänsä he saapuivat auringon aloittaessa laskuaan. Kuura tallusteli käpylehmänsä kanssa yksin kotia kohti, isän ja äidin viedessä tavaroita toisaalle.
”Luukas? Tai kenties Viljami?” hän tuumaili käpylehmän nimeä. Aikuiset hänet kaukaa kaarsivat ja muut lapset vain ikävästi katselivat. Kylä väitti Kuuraa kirotuksi tai niin ainakin teki heidän noitansa. Eivät valkeat hiukset hyvä merkki voi olla, ei, niin ne sanoivat. Monesti Kuura yritti muiden lasten kanssa leikkiä, eivät kuitenkaan kirottua mukaan ottaneet. Oli siis Kuuran metsissä yksin vaelleltava, eikä se haitannut laisinkaan, vaan päinvastoin! Muut kovin ilkeitä aina olivat, metsä ei. Hänet otettiin aina ilolla vastaan. Purot kuiskivat runoja kaukaisistakin paikoista asti ja jänikset eivät häntä ollenkaan pelänneet, ne oikein pitivät Kuuran seurasta. Kesällä hän oli järvelle mennyt yksin uimaan, vaan oli ilkeä järvi yrittänyt hänet hukuttaa, mutta ei antanut metsä. Olikin hirvi noussut vedestä ja kantanut Kuuran rantakivelle. Kukaan ei häntä uskonut. Sen valkeat hiukset kertoo, se on kirottu ja valehtelee. Näkeehän sen sokea muorikin. Niin ne sanoivat.
Raskas oli suuri kotitorpan ovi aukaista, eikä sisäpuolen pimeys lainkaan tervetulleeksi toivottanut. Silti parempi sisällä, kuin ulkona toisten juorun aiheena.
”Lensi sinikorppi ylle tunturin. Lensi sinikorppi alta taivaan.” Kuura supisi itsekseen, keräsi puita pesään.
”Ei tullut pois sinikorppi, otti ja jäi meren taa.” hän huokaisi iskiessään tuluksilla kipinän, puhalsi sitten pitkästi.
Iloisesti leimahtanut liekki ei aikaillut puiden syömistä. Sen leikkiä katsellessa nousi hymy Kuurankin kasvoihin.
”Lensi sinikorppi niin kauas, ettei tahtonut takaisin. Kotiin se lensi.” hän hymyili Hilkka käpylehmälle.
Olisipa Kuura matkannut, silloin hän osaisi kertoa tarinoita. Toisaalta kaipa hän pitää tarinoista, koska ei ole matkannut.
”Kerro minulle tarina.” Kuura kuiskasi tuleen ja se sylkäisi.
”Kerro minulle tarina sinikorpista.” Kuura kuiskasi lähes kuulumattomasti ja liekit räksähtelivät. Ne velloivat kuin aallot venettä keikuttamassa ja kaapivat kiveä, jolla Kuurakin makasi. Liekkien aallot loiskuivat ja näiden pärskähdykset kuvia väläyttelivät.
”Kerro minulle tarina.” pyysi Kuura niin hiljaa, ettei itsekään ääntään kuullut ja liekit vastasivat. Kuura henkäisi nähdessään lapsen juoksemassa tulessa. Aivan kuin hän itse, kovin pikkuruinen ei heinää isompi. Peloissaan lapsi juoksi tulen keskellä väistääkseen…
“Ääh!” Kuura pelästyi oven aukeamista, niin liekin lumoissa istui. Isä heitti hänelle leivän palan ja nyökkäsi petiä kohti. Vastaan väittämättä Kuura kömpi vällyjen alle miettimään takan tarinaa. Metsät ja vedet hänelle aina tarinoita kertoivat, kai haltiat sen tekivät. Nyt tulikin, kuten tuuli ennenkin, mutta miksi eivät muut tarinoita kuule? Miksi on Kuura ainut, jolle tarinat kerrotaan? Onko se hänen valkeissa hiuksissaan?
Ilkeään meteliin Kuura havahtui, muttei jaksanut ylös nousta. Mitähän lie muut ulkona mekastavat? Kuura tuuppi peittoa sivuun, kumman kuuma sai hien valumaan.
Kauaa hän ei nukkua ehtinyt ja miettikin yhä tarinoita vain. Kiljuminen ja karjuminen se vain ulkona jatkui. Ehkä muut leikkivät taas ilman häntä. Niin ne tekivät kesän juhlanakin. Söivät ja joivat ja vielä leikin ja laulun kera! Kuuran siksi aikaa lähettivät järvelle kalastelemaan. Järvi oli oiva ja Kuura taisi nähdä hiidenkin, mutta oli silti ikävää jättäytyä pois riennoista. Siltikin… tuo ei aivan riennoilta kuulostanut? Savun haistettuaan Kuura kömpi sängystä ja askelsi varovasti ovelle. Tiukasti hän puristi Tuone käpylehmää kourassaan ja supisi-
“Kerro minulle tarina. Kerro minulle tarina, kiltti. Vie pelko pois tarinalla.” tuupatessaan raskaan oven raolleen. Peloissaan jäi sen rakoon katsomaan palavaa kylää ja juoksentelevia ihmisiä. Suuret miehet ja naiset ratsastivat kirveiden kanssa karjuen. Kovasti säikähti Kuura iso partaisen ukon juostessa ohi heidän talliaan polttamaan. Ikuista untaan ottivat verinen kylän väki siellä täällä. Hiljaa Kuura työnsi itsensä oven raosta ulos.
“Äiti… äiti…” hän kähisi itkua pidätellen ja kiljui jäädessään melkein hevosen kavioiden alle.
“Äiti missä olet…” Kuura niiskutti. Liian pieni huomattavaksi hän oli, kaikki häntä tönivät maahan ja potkivat kumoon karkuun juostessaan. Kiljahti Kuura äidin napatessa häntä kädestä, kiskoi mukaansa metsää kohti. Kuura lähes roikkui mukana, vauhdilla kävivät äidin jalat. Pian oli hänen kaapattava Kuura syliinsä hevosmiesten lisääntyessä. Tulisilta näyttivät hurjat jätit vihaisilla hevosillaan. Äiti painoi Kuuran päätä alas ja hän toivoi äidin tehneen sen paremmin, nähtyään terävät kepit ja raivoisat ilmeet. Hurjien silmät loistivat liekeissä ja näiden rauta säihkyi punanvaloa. He tanssivat heidän tuhkillaan, nauroivat napatuille. Tiukasti puristi Kuura äitinsä kaulaa, hurjien havitellessa häntäkin, vaan ikävästi tuli maa vastaan.
“Vilho…” Kuura etsi käpylehmää. Savu särki silmiin, sai pään sekavaksi. Äiti tuuppasi häntä eteenpäin.
“Tule kanssani.” Kuura itki. Äiti ei jaksanut edes puhua, kähisi jotain metsän kuuloista ja työnsi Kuuraa matkaan. Nyyhkien kompuroi hän pimeää kohti, pois savusta ja tulesta. Karkuun huutoja ja rautaa.
“Kerro minulle tarina. Aivan toinen tarina, ei tämä.” Kuura pokkuroi juurissa ja mättäissä polvensa naarmuille. Terävät piikikkäät oksat takertuivat käsiin, mutta Kuura kuuli hevosia takaansa, eikä pysähtynyt.
“Kerro minulle tarina.”. Puro solisi vierellä, ehkäpä ojaan piiloon hurjia.
“Kerro minulle tarina. Kiltti, kerro minulle tarina.” sormet kietoutuivat tiukasti Kuuran hiuksiin, kiskoivat häntä ylös hevosen selkään.
Jatkuu…