Kirjoittaja: Anja Rusinen
Ovi loksahtaa rämähtäen kiinni. Pihasta kuuluu kova kaasuttelu ja vain vilaus auton perästä peilaa silmiini. Se häipyy kylälle päin.
– Saamari, lähti maksamatta, keräsi kassillisen ruokaa ja tankkasi bensaa. Pidä Marja kauppaa pystyssä, äläkä päästä lisää rosvoja sisään. Otan sen taatusti kiinni.
Tänään meillä menee kaikki mönkään, olisi ollut paljon töitä ja vilkas viikonloppu tulossa. Piti tehdä rahaa. Nyt menee aika rosvojahdissa.
Sieppaan asekaapista yhden taskuuni ja juoksen suoraan ovelle.
Painan polkimen pohjaan, neljävitoseni toimii kiitettävästi. Renkaat vinkaisevat kuin tapettava sika viimeisillä voimillaan.
Mistä asti hitto soikoon tuokin äijä tuli varkaisiin meille. Eipä ole koskaan näkynyt tällä tienoolla. Poliisit eivät ehdi pikkukauppojen pieniä juttuja setvimään. Ryökäs, sai vähän etumatkaa.
Suopohjan suoralla sen on pakko näkyä. Painan kaasua. Sormeni näppäilevät kiivaasti Säkkijärven polkkaa ratin syrjään. Yksi mutka ja…kohta, kohta…
Tuolla se perskeleen urpo mönkii menemään. Eipä mene pitkälle.
Taitaa jo hyytyä, tukehtuu omaan kaasuunsa. Ja nyt kumit puhki. Pam! Sivuikkunasta on vaikea tähdätä.
Ei osu – ehkä takapeltiin… sellainen ääni lähtee. Tavoitan… ajan uhmalla – enää ei ole varaa tehdä virheitä.
Mutka nielee roiston suojelukseensa, mutta omavalvonta pelaa. Tienhaarat ja jäljet ovat tarkassa seurannassa. Ajan eteenpäin, mutta jäljitettävä on haihtunut maanrakoon.
– Voihan pahuksen hirvitys. Seuraavalla suoralla on pakko näkyä. Ei näy, pitää kääntyä.
Palaan jäljilleni. Isossa laatassa lukee; Remppaa ja rantakaavoja -mainos, Varkauden kesäteatteri ja… ei kun rintakarvoja se sittenkin on. Hytkähdän, mutta en saa edes naurunkihahdusta aikaiseksi. Toisessa lukee akkarallia, on selvästi vanha ja ruskettunut paperi. Tien nimeä en ehdi lukea.
Tästä suunnasta näkyy jäljet paremmin. Tuossa, tuosta se on kääntynyt vauhdilla. Menee pitkäksi, hyvä, etten ojaan asti. Näen jäljet selvästi. Nyt olen varmasti oikealla tiellä ja kaasua pakkiin. Möykkyistä on ja iskarit ovat kovilla. Huokaisen syvään. Onneksi ei ole tienhaaroja ja … meno loppuu keskelle metsää. Päässäni soi akkarallia, remppaa ja rintakarvoja.
Jäljet näkyvät, mutta missä rosvon auto on. Piilotan aseeni penkin alle. Sitä en enää tarvitse. Vähän hirvittää söhläämiseni. Nousen ja pälyilen ympärilleni. Säikähdän, kun keskeltä pusikkoa pomppaa eteeni poika, joka röhähtää nauruun minut nähdessään. Suusta valahtaa loraus sylkeä rinnuksille. Ensin näyttää, että kauris syöksyy kohti, mutta muuttuu pojaksi. Koko naama puhkuu enemmän kauhun irvokkuutta kuin iloa. Pysähdyn ja peräännyn vähän.
– Kuka olet ja mistä sä tulet? Mitä sä täällä teet?
Poika kurtistaa kulmiaan jokaiselle kysymykselleni ja osoittaa taakseen etusormellaan peloissaan, eikä puhu mitään. Vaikenee kuin kiviaita, kääntää päänsä ja lähtee.
– Älä mene, jutellaan, sanon lempeästi.
Hän nauraa hohottaa mennessään ja potkiskelee maata, niin että turpeet lentävät ilmaan ja poika häipyy mistä tulikin. Omituista, ei puhu mitään. Kuka tuokin mykkä ihmisen alku on? Tekisi mieli heristää tieto irti kovakouraisesti, mutta… järki sanoo, älä koske poikaan.
Lähden perään, juoksen vähän matkaa mutta luovutan. Se on liian vikkelä. Hahmo sulautuu sakeaan pusikkoon. Pöpeliköstä erottuu yllättäen rakennus, mökkipahanen. Hyvä, etten törmää seinään. Ei tuossa ainakaan asukkaita voi olla, päättelen. On se niin räjähtäneen näköinen. Onko tämä todella Urpon piilopaikka?
Oudot jäljet vahvistavat oletustani. Renkaan painaumat näkyvät varvukossa ja jo tiehaaran hiekassa. Ne olivat selkeästi tuoreet. Missä Urpo voisi lymytä? Hänen on oltava täällä, on pakko, uhoaa vainuni. Lähden seuraamaan tuoreimpia jälkiä, taipuneita varpuja ja maahan painautunutta ruohoa. Koko alue on pahasti pusikoitunut, mutta missä auto on. Jäljet tuovat tänne.
– Helskutarallaa, hyvin luonto naamioi, luiskahtaa huuliltani äänekkäästi.
Tuossahan se pirssi on, jonka lähtökruisailut kuulin kaupan pihassa.
Varmistan, ettei ketään ole lähellä. Nähtävästi minussa on kauhallinen salapoliisin verta tai ainakin teelusikallinen. Mutta se kuti, mihin se osui? Näkyykö selvästi, voiko edes päätellä, mistä jälki on kotoisin? Mihin kohtaan mahtoi posahtaa. Poliisia ei tähän tarvita
Ajatukseni poukkoilevat ristiin rastiin aamutapahtumissa, tässä ja nyt ja kaikkea siltä väliltä, täynnä katumusta, pelkoa, uhoa ja vihaa. Kaikki sekaisin. Kädetkin vatkaavat reippaasti. Yritän taltuttaa tuntemuksiani venyttelemällä jänteitä koukkuun – suoraksi, hypin tasajalkaa ja haukon raitista ilmaa. Hengästyttää. Istun hetkeksi kannon päähän kuuntelemaan, onko joku kintereillä. Linnut tirskuvat ilkeästi koivujen oksistossa ja mahtava humina pauhaa vanhoissa kuusissa pahaenteisesti taustalla.
Oksien tummat varjot melskaavat maassa kuin rottalauma jyvälaarissa. Rotat muuttuvat isoiksi ja alkavat hyppiä minua kohti. Istun siinä alistuneena kuin vanki ennen teloitusta. Ajatukseni vetävät minua syvälle kunnes vavahdan näkemääni. Pusikosta hahmottuu mökin seinä ja vähitellen kokonainen mökki.
Uteliaisuus syttyy heti. Kiirehdin ensin harmaata seinää kohti. Menen lähemmäksi. Vain kaksi pientä sontaluukun kokoista ikkunan tapaista töpöttää seinällä. Ne ovat matalalla, helppo tutkailla mökin sisustaa. Harvat verhot peittävät vähän ja hämäryys estää näkemästä. Tuijotan kauan yhteen paikkaan. Silmiini piirtyy jotain. Tarkkaan katsoen luulen hahmottavani sängyn. Hyvällä mielikuvituksella peiton jatkeena työntyy ihmisen pään näköinen möykky. Toivottavasti näen pahan harhan.
– Nyt on mentävä keinolla tai toisella sisään.
Pihaa mökissä ei enää ole, eikä ole aikoihin ollut. Heinikko ja puskat ovat vallanneet sen. Polku puuvajaan on tukehtunut. Kissankellomätäs sinnittelee viimeisiä soittojaan. Kierrän pusikon läpi toiselle puolen. Sieltä lähtee polku rinnettä alas, varmaan johonkin mökkiin tai tielle.
Laho ovi retkottaa miltei yhden saranan varassa. Riuhtaisen kahvasta, se antautuu ensikiskaisulla. Eteisen ovi on valmiiksi raollaan. Menen empien sisälle. Sänky on totta. Astelen rohkeasti sitä kohti. Näen pöydällä muovikassin ja sisällön levitettynä ympärille. Kurkkaan tarkemmin.
– Jumankauta, meidän etiketit; leivissä, ryynipaketissa, grillerissä ja pullapussissa. Arvasin, asiat varmistuvat, olen jäljillä. Urpo on ainakin käynyt täällä ja häipynyt matkoihinsa. Astun peremmälle.
Seinällä roikkuu vinossa taulu: ”Oma koti kullan kallis”. Irvokasta. Purskahdan nauruun ja nurjapuoleni tunkee vettä silmänkulmistani. Vahva ummehtuneen haju täyttää nenäni. On pakko pidättää välillä henkeä.
Möykky nukkuu sikeästi. Sillä on vanhan naisen naama. Yskäisen kuuluvasti ja vielä uudelleen merkiksi, että olen tullut omin luvin sisään.
– En ole rosvo enkä pahoinpitelijä, vakuuttelen ääneen. Hän ei piittaa minun merkeistä mitään. Ei puhu, ei liiku, elottoman harmaat suupielet irvistävät pienesti.
Haluan koskettaa hänen kättään ja mietittyäni hetken rohkenen. Kalseat sormet. Nostan käsivarresta, kankea on. Kuollut mikä kuollut, eloton ja laiha on kuin Ausscwitzin vanki. Kylmät väreet surraavat lävitseni. Päästän irti. Peiton alle en uskalla kurkata. Siellä haisee muut eväät. Kohta tulee yrjö. Puistattaa. On pakko saada raitista ilmaa. Ruoka-apu on ollut pahasti myöhässä. Tuo ei ainakaan tuliaisiin ole koskenut.
Peli on selvä. Ymmärryksen hiven herää urpoa kohtaan. Hän on tajunnut tilanteen. Yritti vielä hoitaa homman kotiin. Säälittää. Hänellä ei ollut rahaa… soitan poliisille kohta, käyn ensin tutkimassa Urpon auton. Tiedä mitä siellä on ja mihin itse herra Urpo on ehtinyt paeta?
Uteliaisuuttani avaan vielä huoneen nurkassa olevan oven. Pimeää on komeron täydeltä. On niin pieni, että sinne ei mahdu paljon ruumiita, eikä jättiaarteita. Minulla välähtää, kännykästä saa valoa hipaisemalla. Akku ei riitä valoihin, se ilmoittaa heti ja tyrmää intoni tylysti. Kopeloin komeron sisuksia. Tunnen lämmintä. Äkkiä seisoo taas sama poika edessäni itkuisena. Rutistan hänet syliini, ettei karkaa. Ei pistä vastaan. Hän yrittää mutista:
– Mum…mum. En saa selvää. – Mummoko? tivaan monta kertaa. – Mum… mum, tulee vastaus.
Syvissä ajatuksissani jätän vainajan lepäämään. Kävelen pojan kanssa käsi kädessä ulos. Hän puristaa kovasti, tunnen hänen kauhunsa. Se virtaa väkisten minuunkin. Täristen vakuutan hänelle, että ollaan kavereita. Hän nyökkää hyväksyvästi.
Harimoin väsyneenä pusikon läpi. Poika jää istumaan kannon päähän ja katse synkkenee koko ajan, kun lähestyn autoa. Ryhdyn kaivamaan koslaa pensaikosta.
Tutkin ensin auton takalistoa, mitä jälkeä tuli. Tuohon se kuti, ei kun kivi mosahti.
Olen varma siitä ja vahvistan ajatuksen voimalla sen todeksi. Sen näköinen lommo on. Ihan näköinen. Hyvä niin, huokaisen helpotuksesta. Ei eroa muista rutuista.
Kuulen autonoven kolauksen. Siellä täytyy olla toinen tie. Ei risaustakaan nyt. Kohta kuulen naisen ääntä, mutta en saa selvää, mitä puhuu. Tulevat lähemmäksi mökkiä, mies ja nainen. Selvästi ne tuntevat paikan, menevät suoraan, eivätkä emmi. Pysyttelemme piilossa hiljaa ja kuuntelen heidän puhettaan.
– Pelottaa, mitä Ellille on voinut tapahtua. Onko sillä edes ruokaa, kuulen naisen sanovan.
– Rauhoitu nyt rakas murmeli. Hössäät taas – ihan liian herkästi, vähättelee mies.
– Funtsasin vaan, että Ellillä ei ole kaikki kunnossa. Ei vastannut. Soitin pitkään. Eikä eilenkään. Aina se on ajan kanssa vastannut.
– Paskasavotta oli minun pakko saada loppuun, mies puolustautuu.
– Kumma etiäinen minulle tuli… pelottaa. Se ei jätä rauhaan.
Hoitokoti olisi Ellille paras paikka. Sinne se pitäisi saada. Mutta, kuka homman hoitaa? Soitan taatusti sossuun.
– Kyllä se selviää.
– Onhan sillä poika jossain. En ole nähnyt aikoi…
Äänet häipyvät mökin uumeniin.
Mitähän ne tuumaavat näkemästään, mietin. Menen etsimään Urpoa lähimaastosta.
– Istu kannolle ja odota hetki. Vilkaisen ensin rosvon auton läpeensä. Painan naamani ruutuun, mutta vedän salamana irti. Pumppu takoo pari kertaa tyhjää. Poika on painunut alas ja itkee.
– Voihan hemmetti, kauhistuksen hämähäkki, hyi hitto, mitä jälkeä. Ei voi olla totta. Kamalaa! hoen joka askeleella. Ummistan silmäni.
Pakenen kämmenten suojassa ja sydän jyskyttää sepelikoneen lailla. Painun suoraan pojan luo.
Yritän olla kaveri. Mietin, entä jos poika on nähnyt tuon kuvatuksen. On varmaan. Uskon niin. Otan puhelimen ja näppäilen 112. Nyt poliisi on tarpeen. Säikähdän, nainen kirkuu. Nappaan puhelimen hermostuksissani kiinni.
Mies raahaa itkijää kainalossaan mökistä ulos. He istuvat seinustan penkille. Nainen pyyhkii silmiään hihaansa ja mies on kietonut toisen kätensä naisen vyötärölle.
Ambulanssilla ei ole enää kiire. Kasaan itseni ja ryhdistäydyn. Soitan uudelleen.
– Täällä on kaksi ruumista, ovat varmasti kuolleita. Kirottu on koko tanner. En minä tiedä, missä olen.
Löysin äsken tuntemattoman ja puhumattoman pojan komerosta. En tunne näistä ketään. Poika taitaa olla ainut silminnäkijä näille tapahtumille.
– Nyt rauha, rauha, hoen itselleni ja poika hapuilee kättäni.
Tulee epätodellinen olo, kuka ja missä olen nyt. Näenkö vain pirullisen karseaa unta?
– En minä tiedä, en ole ikinä käynyt täällä, vastaan kysymykseen. Käyn kysymässä toiselta. Kyllä, odottelen täällä. Juoksutan puhelimen miehelle, joka ehkä tietää.
Mies selittää paikan ja sanoo jo soittaneensa kerran aikaisemmin, ehkä vartti sitten.
– Asia selvä, nyt tulee mökkiin vipinää, sanoo ja lopettaa.
– Terve vaan, ei oo esitelty, olen Keijo.
– Sinähän olet se kauppias, eikös vaan.
– Kyllä, kyllä, tuosta Varkauteen menevän tien varresta kylältä. Tunnetko tällaista poikaa?
– En, en taida tuntea. Minua on haukuttu Veetiksi koko ikäni ja tässä vaimoni Airi. Olemme läheltä naapurista. Tulimme katsomaan Elliä, kun ei vastannut puhelimeen illalla eikä tänään. Järkyttävää, soitin jo ambulanssin. Entäs tuo poika? Kuka hän on?
– Löytyi komerosta. Jäisitkö hetkeksi Airin kanssa istumaan? Palaan kohta.
Ei vastausta. Talutan pojan Airin viereen. Airi ilahtuu silminnähden pojasta ja ottaa häntä kädestä kiinni.
– Kaikkea sattuu, en olisi uskonut, että noin huonosti… että Elli tuolleen, Airi sopertaa.
– Entä sinä, miten eksyit tänne korpeen? Ja poikaparka?
– Se on pitkä juttu. Veeti, voitko tulla katsomaan. Voitais jutella vähän kahdestaan.
– Odota Airi, pidä pojasta huolta, tulen kohta.
Nyökkää ja jää istumaan penkille allapäin.
Miehet häviävät pusikkoon karkurin auton luo. Keijo kertoo oman osuutensa tapahtumista ja paljastaa, miksi on täällä.
– Aloitin kaupassa seitsemältä, suunnittelin pitkän listan tilauksia pyhiksi. Ajattelin pirauttaa vielä tukkuun. Apulainen pakkasi kasseja tilausasiakkaille takahuoneessa ja silmäili välillä myymälää. Tuntematon mies marssi sisään, keräsi nopeasti tarvitsemansa ja säntäsi mitään sanomatta ja maksamatta ulos. Emme ehtineet heti perään. Oli tankannutkin.
Minun oli pakko jättää työt kesken.
– Jäljitin varasta. Varas johdatteli minut mutkien kautta tänne. Löysin mökistä ensin kuolleen naisen, sanoit hänen olevan Elli nimeltään. Sitten löytyi poika. Ei tämä tähän lopu. Tules katsoo.
– Mitä vielä?
– Onko Ellillä omaisia, tunnetko paremmin heitä, kysäisen.
– En tunne, vain mitä Elli on kertonut. On kai yks poika jossain Etelä- Suomessa
– Mennään. Jos hän on tämä Urpo, sitä ei enää… oli piilottanut autonsa pöpelikköön. Löysin sen ihan äsken. Soitin poliisille.
Jutustelemme Veetin kanssa ja pääsemme autolle. Ehdin tuskin sanoa: – Älä sinne…
Veetin puhe katkeaa kuin kuivan rapsakka oksa ja naama kangistuu kauhusta.
– Perhanan hirvitys, tuoko…ei voi olla totta… kääntää päänsä pois. Perääntyy muutaman askeleen ja haukkoo henkeään. Veeti manailee hirveää näkyä.
– Nyt on jo kaksi raatoa samalla tontilla.
– Missä poliisit viipyvät? Päästäisiin pois tästä kirotusta paikasta, sanon.
Puiden välistä viilettää keltapunainen auto. Tänne päin pitäisi tulla, huidon.
– Hyy – vä, kun tulitte, änkytän. Ei taida olla mitään tehtävissä. Poliisin hommia on koko juttu. Ovat saaneet kutsun. Tuossa mökkipahasessa lepää ensimmäinen. Tuo kaveri tietää naisesta enemmän, ja autossa huilaa tuntematon mieshenkilö.
Seuraavaksi hyrrää sininen maija paikalle.
Kaksi mammutin kokoista sinipukuista änkee autosta ulos. Tervehtivät meidät jämäkästi koko kropallaan .
– Ja tuolla on vaimoni sokissa, kun naapurille kävi noin, ilmoittaa Veeti. Vielä tämä mykkä poika.
– Pitäkää elävistä huolta. Kuulustelen myöhemmin. Otan henkilö- ja yhteystiedot kaikilta, kun kurkkaamme ensin kokonaistilanteen ja saamme esitutkinnan alkuun. Katsomme sitten sopivan ajan kuulusteluihin.
He lähtevät ensin Ellin luo ja toinen puhuu puhelimeen tullessaan takaisin.
– Sitten se toinen.
Osoittelen autolle päin, mutta he kiertelevät pitkin metsää kauan aikaa. Palaavat sen jälkeen autolle. Viipyvät pitkään. Täyttävät papereitaan ja lähestyvät minua. Sillä aikaa samoilin tummissa ajatuksissani.
Näkikö poika tämänkin? Herään kauhusta ja huudan suoraan, minkä torvestani lähtee:
– Voihan hemmetti. Hyi hitto, mitä jälkeä autossa on. Se ei voi olla totta. Olen sekopää. Urpolla oli sittenkin ase mukanaan. Muotoili leukansa kokonaan uusiksi… viskoi naamalihaksensa auton kattoon, valutti verensä takapenkille ja loput pärskeet ympäri selustaa. Paukautti ensin ovet lukkoon ja sulkeutui kuolemaan omaan pieneen kammioonsa, kuten useat viisaat eläimet.
– Saat anteeksi, annan kaiken anteeksi, älkää tuomitko.
Kuulen kuin kaivoksen uumenista: – Sopiiko kuulustelut huomenna klo…?
Sepelikoneeni jyskyttää kylkiluiden alla. – Oli siinä tolkun mies, kuolleet eivät onneksi puhu, mutisen.