Kirjoittanut: Sari Lemettinen
Leif rakas,
Vietän iltojani usein täällä kahvilassa ja kirjoitan. Istun tällä samalla reunoistaan jo ratkenneella samettisella huojuvalla tuolilla. Palmu kaartuu viuhkana nurkassa ja siivilöi pehmeää kellertävää valoa viipaleiksi. Joskus, jos vaivun pidemmäksi aikaa mietteisiini, kuulen enkelikellon soivan ja näen valkoisen elefantin kadun toisella puolella. Se katsoo minua ja nauraa, lehyttelee kauniita korviaan ja pyytää minua lähtemään. Elefantilla on jaloissa hopeiset kulkusilla koristellut ketjut. Se tömistelee, kääntyilee paikallaan ja tietää, että tuo kulkusten kilinä houkuttaa minua. Sen silmissä näen Intian ja turkoosin meren ja yritän päättää, mitä sinulle kirjoittaisin.
Kuolemasi jälkeen oli aika, kun kaiken täytyi olla valkoista. Näin paljon vaivaa löytääkseni pienen ullakkohuoneiston valkoisesta talosta kaupungin laidalta. Pitkän huoneen peräikkunasta näen hopeisina loistavat peltikattomeret, joiden päälle on siroteltu savupiippuja. Katselen lokkeja, jotka pesivät piippujen juurilla. Hauskuutan itseäni vertailemalla niiden lentotyylejä ja samalla luistelen ajatuksissani pitkin kattojen pintoja. Ääriviivat häviävät nykyään usein ja aikaa on hankala hahmottaa. Iltaisin, kun kaupunki on rauhoittunut, avaan ikkunan ja kuuntelen meren kohinaa. En vieläkään kestä nähdä vettä ja välttelen rantakatuja.
Olen muuttunut. Vietän elämääni ilman keskiötä, hiippailen ylös ja alas rappuja huoneistooni. Varon pimeytyeen tuijottamista, luisumista uudelleen vinoille pinnoille, kaiken muistamista ja tuntemista. Olen kuin kosminen kameleontti, joka vaihtaa tyyliä taustavärejä imitoiden, ääntä huutoja kuunnelleen ja asuinpaikkaa varjoa varoen. Ja silti seuranani on aina se keskikesän suttuinen painajainen.
Silloin tuuli harvinaisen kovaa. Tuuli taittoi viljaa ja nostatti pölyä polulta pyöriviksi palloiksi. Pyöräilin Alajärven kanavan rantaa pitkin kotia kohden ja odotin iltaa. Polku teki vielä mutkan poukamaan ja varmistin, että vene odotti paikoillaan. Sinä kauniina kesäiltana hukutin veljeni Unnukkaan. Vein lapsen järvelle ja keikautin venettä. Halusin pelastaa lapsen siltä kaikelta, mitä siinä talossa tapahtui. Jouduin painamaan vaaleaa päätä monta kertaa, sillä vaikka veli olikin köyhyydestämme kuihtunut ruipelo, hän osoittautui lopun edessä yllättävän vahvaksi. Illalla talomme täyttyi viivoiksi puristetuista suista ja esiliinoihin silmäkulmiaan pyyhkivistä naisista. Isä itki nyrkit suljettuina ja kylkiin voimattomina lukittuina. Pihakuusen korppi istui oksalla huuto kurkkuun juuttuneena. Äiti katseli metsän ja pellon väliin jäävää painajaisesta tummuvaa järveä.
Seuraavana talvena kiersin luistimilla ympäri järveä ja etsin kasvoja. Jäänainen luisteli vierelläni ja nauroi. Kun katsoi ikkunasta ulos, näki saman korpin tuijottamassa järveä ja järvessä sitä samaa kohtaa. Vanha ikkunalasi vääristi ääriviivoja ja maisema lasin takana vääristyi ja värisi. Kammarin keinutuli heilui tyhjänä ja hiirten ropina loppui. Seinäkello raksutti tavallista hiljempaa.
Äiti laittoi tuvan nurkkaan enkelikellon soimaan ja ruusut puskivat pintaan jäisestä maasta.
Kevät toi taikurin, joka taikoi äidille ääriviivat takaisin, sulatti lumet ja toivo alkoi hiipiä tuvan nurkkiin.
Kuoleman mysteeri jäi ratkaisematta, ryntäys haudalle hiljeni ja suru muuttui katkonaiseksi. Muutin asumaan ullakolle. Nurkkaikkunasta näkyi lähtöä odottava polku, joka odotti pelastajaa. Pelon ja pellon risteykseen jäi tilaa haaveilla voikukkaviinipelloista ja avaruusmatkoista ilman paluita.
Seuraavana kesänä tulit Varkauteen kesävieraaksi. Olit isälle kaukaa tuttu, Ahlströmeiden sukua kerrottiin, mutta asuit ulkomailla. Tapasimme kesäjuhlissa. Halusit illalla järvelle soutamaan ja kerroin, että veli oli ollut rakas ja ainoa. Se oli tippunut veneestä suunilleen tässä kohtaa, haukkonut vettä suu ammollaan ja sitten hävinnyt. Aika ei tuntunut armahtavan tapahtumaa ja pyysin, että otat minut mukaasi. Sinä viehätyit minusta ja siitä kaikesta mitä en osannut olla. Olit taikurin tuoma mahdollisuus ja valittu virhe. Päätimme uskaltaa.
Kesän päätteeksi häiden jälkeen satoi kaatamalla monta viikoa ja järven pinta muuttui liejusta sameaksi. Lähtiessämme katsoin vielä järven suuntaan. Veden pinta oli tyyni ja sula, eikä jäänaista näkynyt. Taikuri istui tuvan nurkassa ja heilutti keinutuolia. Vaari itki taas lasittunein silmin.
1.6.2001, Intia.
Rakas pieni veljeni,
Kirjoitan sinulle, jotta tietäisit mitä tapahtui ja minkä takia. Olen ikävöinyt sinua. Menin naimisiin piakkoin kuolemasi jälkeen ja muutin mieheni kanssa Intiaan. Hän on täällä muutaman vuoden
työkomennuksella ja minä kuljen mukana. Olen päättänyt sopeutua, vaikka olen ulkopuolinen
tässä maassa ja avioliitossa. Leif, se on mieheni nimi, pelasti minut siltä kaikelta miltä minäkin jouduin sinut pelastamaan. Olit niin surullinen ja kaiketi kasvusikin oli jo keskeytynyt. Et voinut ymmärtää, mutta tila oli vaarin ja ajat vaikeita. Kaiken vain annettiin tapahtua, ensin minulle ja sitten sinulle, kun muuta ei voitu. Minä päätin katkaista sen kierteen ja luulin, että jaksan elää kaiken kanssa.
Kuolemaasi seuraavan talven luistelin järven pintaa silmäripset huurtuneina ja etsin kasvoja. Jäinen hame kahisi sääriäni vasten ja hiersi ihon pintaa rikki. Kylällä minua kutsuttiin jäänaiseksi ja säälittiin. Äiti suri sinua, luulisin, mutta pian tuli kylvöaika ja oli pakko unohtaa.
30.8.2001, Intia
Veljelle, sinne jonnekin
Olen ulkopuolinen. Tämä maa ja Leif eivät minua halua, mutta olen päättänyt sopeutua. Kulkukoirat ulvovat öisin kujilla, enkä saa unta. Päivät ovat loputtoman pitkiä. Olen laihtunut.
Yritin etsiä enkelikelloa markkinoilta, mutta en löytänyt.
Äiti on sairaana, sain eilen kirjeen isältä. Tuleva aika voisi olla armollinenkin, mutta minä en jaksa enää odottaa. Leif on paljon poissa ja minä epäilen. Olen tekosyy ja vaimoksi hankittu, kylältä pelastettu. Nainen ilman kasvoja.
Hukutin kaiken siihen järveen, mutta sitä Leif ei tiedä. Jos tietäisi, ei uskaltaisi. Öisin mieleni hajoaa paloiksi, kuin mosaiikkitaulu, joka hiljalleen murtuu. Aamuisin pystyn itseni vielä jotenkin kasaamaan, mutta kokonaista kuvaa en enää hahmota. Minä en tiedä mitä se esittää. Pelkään jäänaisen tuloa ja pidän valot päällä öisinkin.
31.12.2002, Intia
Viattomalle pikkuveljelleni,
Leifillä on joku toinen, olen siitä aivan varma. Minä vihaan sitä miestä ja nauran samalla. Odotan oikein innolla jäänaisen tuloa, sillä olen saanut siitä jo vihjeitä. Öisin kun hengitän tuntuu ilma tavallista kylmemmältä ja se ei voi olla Intian kuumuudessa mahdollista, eihän? Mietin, että miten ja millä tavalla kaikki tulee tapahtumaan. Ei minun tarvitse oikeuksiani kysellä, keneltä niitä kysyisinkään? Vaariltako, äidiltä vaikko sinulta? Sinä kyllä ymmärrät mitä tapahtui ja miksi se kaikki oli väistämätöntä, etkö tiedäkin? Turhaa kyselen. Minä pelastin sinut, rakas veljeni, ja se oli kaikille parasta. Hymyilyttää. Tiedän sen naisenkin, kauniin ja nuoren. Mutta viaton hän on, niin kuin olin minäkin. Ei sellaisille saa tehdä mitään, eihän? Leifistä on tullut paha mies.
Tänään vaihtuu vuosi ja tiedän, että se on viimeinen yhteinen täällä Intiassa.
5.6.2003, Intia
Veljelleni, sinne jään alle
Leifin työkomennus lähentelee loppuaan. Mieheni on laihtunut ja ennenaikaisesti harmaantunut. Minä kukoistan, olen vihdoinkin oppinut nauttimaan Intiasta ja sen väreistä. Ratsastan päivisin valkoisella elefantilla kirjavassa sarissa. Se on viisas ja harkitsevainen eläin. Olen oppinut sen ajatuksista paljon ja se kuiskasi minulle tänään, ettei vielä ole aika. Minä odotan. Minun norsullani on vahvat jalat ja sen jaloissa on kulkuset, jotka helisevät kuin tuvan enkelikello. Odotan taikuria, mutta tiedän, että aina ensin täytyy jäänaisen tulla.
10.10.2003, Intia
Veljelle, jonka kadotin
Leif on sairastunut, emmekä pääse vielä lähtemään. Päivisin aurinko on kuin kuuma tulipallo, joka polttaa maaperän kävelylle kelvottomaksi. Lääkärit ovat sitä mieltä, että lentomatka olisi vielä
liian vaarallinen. Teen ruokaa talousväen kanssa ja huolehdin, että Leif syö monta kertaa päivässä. Olen alkanut kasvaa ja vahvistun. En pelkää enää. Jäänainen pitää minua kädestä ja jaksan istua mieheni sängyn vieressä. Löysin basaarilta jäänsinistä ripsiväriä ja heitin sormuksen roskakoriin. Nainen vierelläni nauraa ja ihailee rohkeuttani.
Sain tietää, että Leifillä on ollut viisi naista yhdessäolomme aikana. Minä päätin tavata heidät kaikki. Yhden kerrallaan ja lopulta kaikki yhdessä. Illalliset, Leifin vuoteen ympärillä, sellaista suunnittelen, ennen kuin lähdemme. Olen miettinyt asioita. Leifin ja minun välille on tullut yhteysvirhe, enkä minä halua sellaista enää. Yritän vielä korjata sitä. Luuletko, että se on mahdollista? Elefantti pudistelee päätään ja tömisyttää hermostuneena jalkojaan, mutta minä tiedän, että kulkusten kilinä tuo lopulta taloomme taikurin.
20.12.2003, Intia
Veljelle, sille kuolleelle
Leif kuoli eilen. Jäänainen painoi tyynyn miehen kasvoja vasten ja minä katsoin vierestä. Se ei kestänyt kovin kauaa, sillä mies oli etukäteen heikennetty. Luulen, että näin vain täytyi käydä. Tapasin niitä naisiakin, yhden kerrallaan. Lapsia, likaisia ja köyhiä tyttöjä. Hätää kärsiviä pienokaisia. Koululaisia. Kauniita naisia. Katsoin niiden pakaroita ja rintoja, typeriä ammollaan seisovia silmiä ja inhosin. He tiesivät kuka olen, mutta eivät kertoneet. Leifin silmissä näin pelon ja pakotuksen. Halun tunnustaa.
Kauniina kesäiltana istuimme kaikki yhdessä Leifin kuolemaa tekevän ruumiin ympärillä. Tarjosimme toisillemme hedelmiä, maistelimme teetä ja lauloimme. Leif jo houraili, mutta yritti silti kurkotella meitä käsillään, kuin viimeistä kangastusta taikka elämä lähdettä. Silloin näin järven ja keinutuolin, kauniit lumiset ruusut ja tiesin että jäänainen oli tehnyt päätöksensä. Se kertoi minulle, että lapset olivat jo kärsineet tarpeeksi ja liian kauan. Sama kuitenkin jatkuisi.
Miehet ja likainen mielihyvän etsiminen, alhainen halu ja sen äkkinäinen tyydyttäminen. Elefantti seisoi ikkunan takana päätään nyökytellen ja oli kerrankin samaa mieltä. Ihailin pitkään, kuinka kauniiksi Leifin naiset olivat tyynyn kirjailleet. Sain sen heiltä lahjaksi. Tyynyn keskellä oli amelioita ja neilikoita niityllä, kulmissa minun maastani ruiskaunokkeja ja reunoissa kultaiset kanttaukset.
Illalla kirjoitin kirjeen isälle, olin lähdössä tapaamaan äitiä.
1.5.2004, Helsinki
Rakas hautaveli, tomujalka
Tervehdys Helsingistä. Kävin jo tapaamassa äitiä. En pitänyt hänestä vieläkään ja viivyin vain muutaman päivän. Kävin seisomassa haudallasi Luttilan hautausmaalla. Vein kukkia, sinisiä orvokkeja ja muutaman ruusun. Tehtaiden piipuista tuprusi tuttu savu. Kylä oli hiljainen, melkein tyhjä. Et sinä siellä olisi kauaa viihtynyt. Koulusikin oli jo lakkautettu.
Muutin pian Leifin hautajaisten jälkeen takaisin Suomeen. Päädyin Helsinkiin, tänne korkealle kattojen päälle, josta voin vain pudota. Iltaisin kuljen kaduilla sinua etsien. Kurkistelen näyteikkunoista ja toivon löytäväni sinut jostain nurkasta taikka hyllyn takaa, unohdettuna ja suloisena. Ikkunoista heijastuu kumaraisen naisen varjo, jonka jalat ovat kaikesta kulkemisesta tikkuiset ja kivuliaat.
Kerroinko jo, että taloni nurkalta sisäpihan vierestä nousevat kapeat rappuset pieneen puistoon. Puistossa on kukkaistutusten ympäröimiä tammia ja niiden alla on varjoisia penkkejä, joihin on helppo unohtua.
Eilen puistoon tuli hassu pieni poika. Poika istui viereeni ja yritti puhua, mutta sanaakaan ei kuulunut. Se yritti syödä jäätelöä, mutta jäätelö vain valui pitkin leukaa kaulalle ja kauluksiin kyynelten kanssa. Kun kumarruin katsomaan tarkemmin, en löytänyt siitä suuta ollenkaan. Yksinäinen istui koko illan vierelläni ja katseli sinisillä silmillään, mutta enhän minä voinut mitenkään auttaa. Puristin poikaa kädestä ja pyyhin jäätelöä sen kaulalta. Yöllä en nukkunut, kun mietin meitä.
15.5.2004, Helsinki
Haamuvelirakas,
Poika, jonka tapasin puistossa, seuraa minua iltaisin talooni. Se pujahtaa vikkelästi jalkojeni välistä, kun raotan ovea ja ennen kuin ehdin ylös rappusia, se istuu jo asuntoni oven edessä.
Tänään, kun tulin töistä, löysin pojan ikkunalaudalta lokkeja katselemassa. Kädet ilmassa huitoen se yritti selittää jotain. Olen aivan varma, että olin lukinnut oven aamulla töihin lähtiessäni. Mutta eihän se osannut kertoa. Poika on suunnilleen sinun ikäinen taikka saman ikäinen, kun olit kuollessasi. Sillä on vaaleat hiukset, jotka haisevat järvelle.
On mahdollista, että törmäsin pojan isään tänään aamulla hississä. Mies oli pitkä ja komea, sellainen maailmanomistaja ja hyvätapainen. Kieltämättä houkuttava. En uskaltanut kysyä tuosta pojasta, nyökkäsin vain hyvät huomenet. Yritän nyt keksiä tekosyytä vierailuun, sillä tuo poika ja kaikki puhumattomuus on alkanut ahdistaa minua.
30.5.20004, Helsinki
Rakas järven pohjassa makaava veljeni,
Olen voinut huonosti. En saa nukuttua. Istun öisin sänkyni reunalla talvilakki tiukasti korvieni
päälle vedettynä. Kuulen meren kohinan liian voimakkaana ja enkelikello soi aina
keskiöisin. Olen alkanut kuulla sen yksinäisen lapsen puhetta.
Sitten vielä se komea naapurin mies kutsui minut kylään, illalliselle. Minä en huoraksi ala, mutta menen silti. Se mies näyttää ihan Leifiltä ja minä olen kohta taas vaimo, vai olenko?
Ostin jo uuden hameenkin, sellaisin värikkään, jossa on syvään uurrettu halkio. Näytin ihan yhdeltä Leifin huorista. Maalasin suun ja olen valmis.
31.5.2004, Helsinki
Rakas kuolleena pysyvä Leif,
On pakko kirjoittaa nyt heti eilisen illan tapahtumista. Minä arvasin oikein mies, naapuri, oli aluksi kohtelias ja pidättyväinenkin. Illallinen alkoi artisokkakeitolla ja valkoviinillä, tietysti sopivan leipäpalan kanssa. Pihvi oli mureaa ja höyrystetyt kasvikset täydellisiä. Aloin odottaa jo liikoja. Sitä poikaa en nähnyt missään, enkä kehdannut kysyä. Konjakin kohdalla mies alkoi juopua ja tuli viereeni. Seuraavaksi hamettani kohotettiin ja suuni painettiin kiinni. Minä nautin, kun olin yksi niistä tytöistä siellä Intiassa ja kuitenkin sinun vaimosi.
30.10.2004, Helsinki
Leifille, ehkä
Se pieni puhumaton poika, se josta kerroin aiemmin, muistathan, muutti minun luokseni.
On vasta iltapäivä, mutta aurinko tekee jo tummanpunertavaa laskuaan savupiippujen taakse. Poika istuu tuolla ikkunalaudalla ja puhuu. Sillä on minun sointi äänessä, mutta puhetyyli on selkeästi veljeltä varastettu. Tarkoitan nyt sitä järveen hukkunutta. Minä opetin pojan puhumaan uudelleen. Maalasin sille kauniin pienen suun, sellaisen hymyileväisen ja toiveikkaan. Pojalla on niin paljon kerrottavaa, ettet varmaan jaksaisi kaikkea kuunnella. Muistelemme yhdessä kotikylää, sen metsiä ja rakasta Unnukanjärveä. Kuinka vesi oli silloin pehmeää kuin hunaja ja kesäillat jatkuivat päättymättöminä kimaltaviin aamukasteisiin saakka.
Rakas Leif, minun täytyy nyt lopettaa, mansikat ja voikukkaviini odottavat. Naapuri on tulossa kylään.
4.4.2005, Helsinki
Leif parka,
Käytän nykyään vain sinistä ripsiväriä, koska se korostaa silmieni turkoosia väriä. Olen antanut sinulle anteeksi, sillä olen menossa naimisiin. Se naapurin mies, josta kerroin haluaa minut nyt kokonaan. Päätin tarkistaa kaikki kaapit ja nurkat, enkä löytänyt jäänaisesta enää merkkiäkään. Hengitykseni ei enää höyryä ja ostin ikkunalaudat täyteen punaisia ruusuja. Katselen toiveikkaana taas taivasta ja lokkeja, jotka lentävät pesiinsä lepäämään.
Hetki sitten kotimatkalla näin elefantin valkoisen hännän, kun se katosi kulman taakse. Kuulin kulkusen kilahduksen ja lähdin seuraamaan. Eläin vaelsi vaivalla vanhuuttaan ja selässään se kantoi puhumaan oppinutta yksinäistä poikaa. Poika hymyili uudella kauniilla suullaan ja vilkutti minulle. Kesäinen Helsinki houkutti. Keinuva kesämekko lanteillani astelin kotiin.
Sitten näin jäänaisen, se istui taikurin viitta harteillaan pojan paikalla ikkunalaudalla ja pyysi katsomaan. Lattia oli täynnä ruusujen punaisia terälehtiä ja lokit roikkuivat pesistään kuolleina. Hengitin kylmää ilmaa ja tiesin, että oli tullut aika lähteä.