Kirjoittanut: Minna Mikkanen
Yöllä oli satanut lunta. Katuvalot valaisivat valkoisen maiseman. Herkko kiersi kaihtimen kiinni ja haroi unen pörröttämää kuontaloaan. Sinikka nukkui vielä. Peiton alta pilkisti nenänpää ja kihara hiussuortuva. Herkko poimi pyjamannutun lattialta, puki sen ylleen ja tassutteli hiljaa huoneen poikki varoen herättämästä vaimoaan.
Tohvelit unohtuivat sängyn vierelle, mutta hän ei palannut hakemaan niitä, ettei Sinikka häiriintyisi. Paljaat jalkapohjat läpsyivät vasten klinkkeriä. Alusta oli kova, mutta lattialämmityksen ansiosta miellyttävän lämmin. Herkko pysähtyi kuusen viereen, pani kädet alaselkänsä päälle ja pyöräytti muutaman kerran lantiotaan. Ranka tuntui jäykältä, eletyt vuoden alkoivat tuntua kropassa. Hän kurkotti sormenpäillä kohti lattiaa. Vasemman lonkan kulumavika ilmoitti terävällä vihlaisulla nivusessa.
Herkko napsautti kuusen valot päälle. Huoneeseen levisi lämmin valo. Hän rojahti sohvalle istumaan, katseli kuusta. Se oli korkea, liki nelimetrinen. Tilaa jäi vielä latvatähden ylle hulppeasti.
– Ihan kuin kirkossa, Sinikka oli sanonut.
Talo oli valkoista kiveä ja harmaata laattaa. Vain valkoinen nukkamatto lasisen sohvapöydän alla pehmensi vähän tunnelmaa. Herkko olisi tahtonut ripustaa äidin kutoman keltaruskean raanun tyhjälle seinälle, mutta Sinikka oli siepannut sen häneltä, rullannut ja vienyt mitään sanomatta varaston perimmäiselle hyllylle. Olihan se kieltämättä eri tyyliä – ja aikakautta, mutta ehkä se olisi luonut hieman kodin tunnelmaa, tuonut muiston jostain, mitä heillä oli joskus ollut.
Pihalla märän nuoskalumen alla tuikahtelivat uuden uutukaiset jouluvalot. Ne kiersivät puita ja pensaita, terassin kaiteita ja roikkuivat räystään reunoilta kuin jääpuikot. Viereisen talon ikkunassa roikkui punainen paperitähti. Samanlainen, jonka äiti aikanaan oli ripustanut keittiön ikkunaan. Adventin alla Herkko löysi samanlaisen kaupasta ja toi kotiin, mutta Sinikka halusi valkoisen. Tai hopeisen. Ja lopulta kaksi valtavan suurta, melkein metrin halkaisijaltaan olevaa hopealta hohtavaa tähteä koristi olohuoneen lattiasta kattoon ulottuvaa ikkunaseinää. Jatkojohtoa oli tarvittu metrikaupalla.
Herkko ei sytyttänyt tähtiin valoa. Hän tuijotti ulos, pihan ylitse tummana läikkyvälle järvelle. Oli jouluaatto. ”Näin sydämeeni joulun teen…” soi Herkon mielessä. He olivat tehneet joulua, mutta sydäntä se ei ollut saavuttanut. Tuttu ahdistus puristi rintakehää, painoi kylkiluita vasten keuhkoja. Oli vaikea hengittää. Veljen perheessä valmistauduttiin jouluun ilman isää ja ukkia.
Oli hän vienyt Anitalle kuusen, vapisevin käsin soittanut ovikelloa ja odottanut. Niin, mitä hän oli odottanut? Korvapuustia? Hysteeristä kohtausta? Syytöksiä?
Mutta Anita oli ottanut kuusen. Kiittänyt kyynelsilmin, pyytänyt kahville, tarjonnut torttuja ja piparkakkuja.
– Tulevat pojat perheineen jouluksi, kaikki. Leivoin, että edes vähän joulua pienille. Mummon kullanmuruille…
Loppu oli hukkunut itkun virtaan. Herkko joi kahvinsa, sai vaivoin niellyksi piparkakun, pahoitteli, että oli lähdettävä, mutta kyllä hän olisi käytettävissä, jos Anita mihin apua tarvitsi.
– Soitat vaan, niin minä tulen.
– Kiitos, Anita nyyhkäisi ja katsoi pitkään, tutkivasti.
Liian tutkivasti. Hiki nousi Herkon otsalle, eikä henki kulkenut. Oli pakko avata paidan nappia. Taitaa aavistella sittenkin. Pakokauhu soitti pasuunoitaan ja veri kohisi ohimosuonissa. Hän kääntyi kannoillaan ja kompuroi portaat alas.
– Kun minua niin surettaa, että ette ehtineet Pentin kanssa sovintoa tehdä. Minä monesti sitä sanoin ja nyt kun vihdoin oli tilaisuus, niin kävi näin.
Ilma purkautui väristen Herkon huulien välistä. Hän nousi raput uudelleen ylös, seisahtui kuistille, avasi suunsa ja sulki taas. Rintaa puristi. Hän rykäisi, pakotti katseensa Anitan silmiin ja sanoi:
– Asiat tuli kyllä selviksi, ei jäänyt epäselvää meidän välille. Saa Pentti sen puoleen ihan rauhassa levätä. Älä siitä huolta kanna. On sulla nyt muutakin…
Herkkoa puistatti. Hän oli aina pitänyt Anitasta. Aivan liian hyvän oli Pentti saanut. Liekö osannut edes arvostaa.
– Täytyy tästä, vartotaan jo kotona.
– Onnea uuteen kotiin. Sitten… joulun jälkeen… tulethan? Hautajaisiin…
Herkko nielaisi ja kuuli klunksahduksen kaikuvan korvissaan.
– Tulen, hän sanoi hiljaa ja nyökkäsi, vaikka ei ymmärtänyt, kuinka hän kykenisi.
Kuinka voisi kantaa arkkua, laskea kukat kuin ei mitään. Hän ei tiennyt. Sitä päivää hän ei kestäisi. Mutta mitä muutakaan hän voisi?
Herkko havahtui Sinikan askeliin.
– Täälläkö sinä istut? Yksin. Kuustako ihailet?
Kuustapa hyvinkin. Kuusesta kaikki oli lähtenyt. Hänen tuli vastustamaton halu syöksyä päin tuota kirottua puuta, ravistella sitä, raastaa ilkkuvat kimallukset sen oksilta, pilkkoa ja polttaa. Mutta hän istui paikallaan komean kalliin talonsa olohuoneessa, epämukavalla, tyylikkäällä nahkasohvalla.
– Sitähän minä.
– Se… se on… Sinikka vaikeni ja katseli pää kallellaan kuusta.
Sinikka oli jouluihminen, oli aina ollut. kuusi oli tälle joulun tärkein koriste. Mutta nyt vaimon silmät eivät loistaneet, Herkko huomasi.
– Komea se on, vaimo lopulta sanoi, sytytti paperitähdet ja meni keittiöön.
Liian iso se oli. Niin kuin talokin. Mitä he kaksi ihmistä kaikilla näillä neliöillä? Entinen olisi riittänyt. Se oli koti. Tämä oli talo. Mutta paluuta ei ollut, vanha talo oli myyty. Se vähä, mitä siitä sai, kattoi vain murto-osan kivilinnan kustannuksista. Mutta tämä oli Sinikan haave. Samanlaisen kuin muillakin, Pentillä ja Anitalla. Niin kuin sisustuslehdissä. Trendikäs skandinaavinen. Valoisa ja avara.
Ja kuusi. Se seisoi, kuin älytön jätti, ei edes tuoksunut. Herkko muisti heidän ensimmäisen kuusensa. Pienen puolimetrisen taimen, jonka oli tienposkesta, sähkölinjan alta katkaissut. Se törötti pullossa ja levitti pihkaista tuoksua ympärilleen. Sinikan leikkaamat paperikoristeet oksillaan se oli niin kaunis, että he eivät olleet raaskineet luopua siitä kuin vasta tammikuun lopulla, jolloin se lopulta antoi periksi ja pudotti neulasensa.
Ehkä kaikki sai alkunsa jo silloin. Siemen alkoi itää, kasvoi vuosi vuodelta.
Herkko lompsi isän jälkiä ja huiski itikoita koivusta taittamallaan oksalla. Pentti seurasi perässä, jupisi ja päästi huuliltaan perkeleitä.
– Kyllä pojat saadaankin pian mustikkaa. Täynnänsä on mättäät. Vielä viikko, pari, niin sitten, isä myhäili.
– Minä mitään mustikoita ala noukkia, Pentti marmatti.
– Kyllähän sinä, ja Herkko myös. Äidistä ei nyt tänä vuonna ole, kun on pian aika, isä hymyili. – Siskon saatte. Ja minä, en minä kaikkea yksin ehdi.
He kulkivat peräkanaa metsän reunaa, jossa järeä puusto pikkuhiljaa vaihtui aavaksi suoksi. Ei Herkkokaan järin mielellään marjametsään mennyt, sen enempää kuin kukaan muukaan viisitoistakesäinen, mutta minkäs teit, jos käskettiin. Ja kyllä hän auttaisi, ei äiti nyt jaksaisi kuitenkaan. Kun oli vauvakin tulossa.
Vauva. Ajatus tuntui oudolta. Että isä ja äiti. Noin vanhat vielä sillä tavalla. Mutta pikkusisar tai -veli voisi olla mukavakin.
Isä pysähtyi ja pojat hänen perässään tekivät samoin.
– Tämmöistä tukkimetsää saapi, kuulkaa pojat hakea. – Tässä kasvaa isot rahat.
Pojat katselivat ympärilleen.
– Paljonko? Pentti kysyi.
Isä ei vastannut, istahti kannolle, kaivoi tupakka-askin taskustaan ja sytytti. Hän puhalteli muutamat sauhut, katsoi sitten vuorotellen molempaa poikaansa.
– Minä olen… me ollaan äidin kanssa ajateltu, jotta Herkko, tehdään sinusta ihan oma poika. Ei sitten kukaan enää kasvatiksi moiti. Ihan lain mukaan. Adoptio. Sellaista me ollaan ajateltu. Mitäs sinä itse olet siitä mieltä?
– Kai se passaa, Herkko hämmentyi. – Mitä se tarkoittaa? Että niin kun, mitenkä tästä sitten eteenpäin?
– Mikään ei käytännössä muutu. Teistä tulee veljekset ihan lain mukaankin.
– Mitäs varten sitä sitten semmoista, jos ei kerran mikään muutu? Pentti murahti.
Herkko näki, kuinka veljen leukapielissä nyki.
– Se on helpompi niin. Selvä peli. Tämä Mustikkamäki jää aikanaan sinulle Herkko, aina setäsi maihin asti, isä sanoi ja jauhoi tupakan sammuksiin kiveä vasten. – Perämetsä tädin rajalle on Pentin. Ja pihan rakennuksineen saa sisko. Niin me ollaan äitinne kanssa päätetty.
He olivat vaiti. Herkko sulatteli ajatusta. Olihan isä aina ollut isä, ja äitikin äiti, mutta että oikein lain mukaan. Ja Mustikkamäen jylhä kuusikko, jonain päivänä se olisi hänen. Lämpö ailahti rinnassa, ja hän hymyili leveästi Pentille, mutta tämän ilmeettömät kasvot eivät vastanneet hymyyn.
Herkko havahtui ajatuksistaan, hieraisi silmiään ja huokaisi syvään. Kuinka toisin kaikki olisikaan, jos ei isä olisi mennyt kuolemaan. Jos tämä olisi antanut verkkojen olla, odottanut tuulen tyyntyvän tai edes pyytänyt Pentin tai hänet soutamaan.
Aallot veivät isän ja tämän mukana upposivat Herkon haaveet. Äiti ei jaksanut adoptioasiaan enää paneutua, Eikä siskoakaan tullut. Tuli pieni veli, liian pieni ja alusta alkaen vaivainen. Eli muutaman vuoden ja kuihtui pois. Niin kuin äitikin.
Mutta isä oli luvannut, Pentin kuullen sen selvästi sanonut.
Kauan aikaa sen jälkeen, kun Mustikkamäen leimikko oli pinottu korkeiksi tukkipinoiksi ja Pentti rakennuttanut hulppean talonsa kaupungin parhaimmalle alueelle, Herkko palasi ensimmäistä kertaa lapsuuden mailleen. Maisemat olivat muuttuneet, kotitalon paikalla komeili Pentin esikoispojan hirsihuvila ja Mustikkamäen rinteillä kasvoi miehen korkuinen terhakka taimikko.
Jo seuraavana iltana Herkko löysi itsensä jälleen Mustikkamäeltä. Joulukuun puolivälin lumeton hämärä saatteli hänen kulkuaan. Hän pysähtyi ennalta katsomansa kuusen viereen, nasautti kirveellä napakan iskun rungon tyveen, iski toisen ja kolmannen, kunnes puu antoi periksi ja humahti maahan.
Sellaista voitonriemua Herkko ei ollut ennen tuntenut. Se kupli mahanpohjassa, kutitteli munaskuissa, pisti oikein viheltelemään. Oli kuin isä olisi taputtanut olalle, myhäillyt hymyillen. Hän potkaisi heinätuppaan kannon peitoksi ja nosti kuusen olalleen.
Se ei jäänyt siihen. Taimikko oli suuri, kuuset oli helppoja myydä joulumarkkinoilla. Kukaan ei kysynyt niiden alkuperää. Jos kysyikin, hän vastasi, että kaverille kauppamiehenä hän, mistä hänellä nyt omia, maattomalla miehellä.
Lähes vuosittain jossain päin Pentin tai muun suvun mailla tehtiin hakkuita ja istutuksia. Uutta myytävää kasvoi koko ajan lisää. Parasta oli, kun Pentti erään marraskuun lopulla löi matalaksi monen hehtaarin alueen Perämetsästä. Käpyiset latvukset olivat haluttuja, ja niistä sai paremman hinnan kuin taimikuusista.
Viikonloppuisin Herkko kiersi lähiseutujen joulumarkkinoita, parkkeerasi pakettiautonsa kirkonkylien kauppapaikoilla ja ennen kuin sai nostettua myyntikyltin ulos, oli auton vierellä jo jono halukkaita kuusenostajia
Kunnan rakennusmestarina Herkko ei mahdottomia hankkinut, joten joulukuusibisnes tuotti mukavasti ylimääräistä. Sillä hän saattoi järjestää pientä luksusta elämään. Kodin sisustusta, huonekaluja, kodinkoneita, kotimaanmatkoja asuntomessuille ja jopa jokunen kanarianmatkakin. Nälkä kasvoi syödessä, mutta Herkko pysyi kohtuudessa. Omiaan hän otti, isän perintöä.
Asuntomessut olivat virhe. Pian pelkkä kodin sisustaminen ei enää riittänyt Sinikalle. Oma kahdeksankymmentäluvun alkupuolen keltatiilitalo näyttäytyi valkoisten ja jyhkeiden kivirakennelmien rinnalla nuhruisena mökkipahasena. Hän alkoi haaveilla kivitalosta järven rannalla. Olihan Pentinkin perheellä.
Jo pelkät tontit maksoivat enemmän kuin heillä olisi ollut varaa.
– Lainaa saa vaikka kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Lyhennetään pikkuhiljaa, ja onhan meillä sitten talo vakuutena, Sinikka intti.
– Jos terveys pettää, tai työt loppuu? Kun on tuota ikääkin jo, Herkko yritti.
– Mitä sinä nyt? Mies parhaassa iässä, Sinikka sanoi ja tuli liki, vei kätensä Herkon haaroihin ja kouraisi.
Sen se osasi, kun vain vähänkin siihen suuntaan vihjaisi, oli Herkko myyty mies.
– Peli on kuin nuorella oriilla, Sinikka huohotti hänen allaan.
Jonain sellaisena hekuman hetkenä se tuli luvattua. Että otetaan velka, ostetaan tontti ja rakennetaan talo. Valkoinen kivilinna. Järven rannalle. Samanlainen kuin veljellä. Miksi ei hänen Sinikkansa saisi samaa kuin muutkin rouvat. Oli tämä sen ansainnut.
Talo nousi ja Sinikka touhusi sisustuslehtineen. Kaikki piti laittaa uusiksi. Yhtenäinen tyyli, uusi raikas ilme. Melkein kuin uusi elämä.
Se tiesi pitkiä päiviä, ensin palkkatyössä, sitten rakennuksella. Kassan pohja häämötti, vaikka kuinka painoi. Pankissakin jo toppuuteltiin. Onneksi olivat Mustikkamäen ja Perämetsän taimikot. Syksyn tullen Herkko kierteli taimikot, poikkesi jo suvunkin mailta. Nyt jos koskaan lisätienesti tuli tarpeeseen.
– Siitäpä tuuhea kuusi. Pistetäänkö pussiin? Satasella matkaan, Herkko astelin markkinatorilla kuusia katselevan miehen taakse.
Mies kääntyi ja hän huomasi tuijottavansa suoraan veljensä silmiin.
Sinikka touhusi keittiössä, radiossa soi Oi kuusipuu.
– Laitoin puuron tulelle. Saa hautua sen aikaa, kun kylvetään. Ala tulla, sytytin lyhtyjä, oikein joulusauna tein.
Sauna. Sovun tyyssija, Herkko mietti.
Heti hän oli sen Pentin silmistä nähnyt. Se tiesi. Se ei kysynyt, ei syyttänyt, katsoi vain, eikä siinä katseessa ollut lämpöä.
– Meidän olisi ehkä aika puhua asiat selviksi, Pentti oli lopulta sanonut.
– Puhutaan. Puhutaan selviksi, Herkko rohkaistui.
Uhma Herkon sisällä kasvoi. Lopultakin hän sanoisi kaiken. Sanoisi mitä ajatteli niin sanotusta veljestään. Kysyisi, oliko tämä kuullut sellaisesta kuin moraali. Tai veljesrakkaus.
– Perämetsän kämpällä lämpiää sauna ensi lauantaina. Rakensin sinne rannalle aikanaan. Tiedät varmasti paikan?
Herkko nyökkäsi. Monet kerrat hän oli kulkenut vieritse.
– Kuudelta. Minä tuon kaljat, tuo sinä makkarat, Pentti sanoi, eikä päästänyt kylmää katsettaan Herkon silmistä.
Kiuas sihahti, kun Herkko heitti löylyä. Saunassa oli pimeää, vain kynttilälyhdyt valaisivat mustia nurkkia. Sinikan kädet sivelivät Herkon hiestä märkää selkää, hieroivat hartioita.
– Kylläpä on kireät, Sinikka sanoi ja muljutteli sormillaan niskan nikamia ja paineli lapaluiden vieriä.
Kun kädet vaelsivat vatsapuolelle, silittelivät rintaa, Herkko jäykistyi. Hän tarrasi Sinikan käteen juuri, kun tämän sormet hapuilivat haaroja kohti.
– Mikä nyt? Sinikan ääni kuulosti loukkaantuneelta.
– Ei huvita, Herkko urahti.
– Mitä? Ainahan sinua huvittaa.
Käsi pyrki takaisin haaroihin.
– Nyt ei huvita! Herkko harppasi alas lauteilta ja paineli suihkuun.
Sinikka tuli perässä.
– Anteeksi. Minä en ajatellut, vastahan Pentti… Olisihan minun pitänyt…. Anteeksi.
– Äh, mitä minä Pentistä! Herkko yritti kuulostaa välinpitämättömältä. – Jotenkin sitä vaan ei kehtaa. Jouluna.
He istuivat kyyryssä lauteilla. Kiuas sähisi äkäisesti ja hartioita poltti. Yrittikö se saada hänet lauteilta. Herkko päätti, että istuisi, vaikka selästä nahka kuoriutuisi. Pentin hän ei antaisi voittaa.
Lopulta Pentti heitti kauhan kiuluun ja kirosi.
– Luuletko sinä perkele, etten minä tiedä niistä sinun puuhistasi?
Herkko ei sanonut mitään, kohautti vain hartioitaan.
– Isä, se ei ollut sinun isäsi, Pentti sanoi.
– Oli vain sattuman kauppaa, että hän ehti kuolla, ennen kuin…
– Ehkä, mutta hän ehti. Hän ei ollut sinun isäsi, eikä Mustikkamäki ja sen puut ole sinun. Ne kuuluvat minulle aivan laillisesti, niin kuin Perämetsä ja pihakin.
– Kodinkin olet hävittänyt. Kaikki rakennukset.
– Omillani teen, mitä haluan.
– Sinä kuulit, mitä isä sanoi. Tiesit isän tahdon.
– Sanoi mitä sanoi, mutta laki on laki.
He istuivat tovin hiljaa ja Pentti heitti jälleen löylyä ja sihinän vaiettua sanoi hiljaisella äänellä:
– Maanantaina minä vien asian eteenpäin. Tästä tulee poliisiasia.
– Et sinä sitä tee, Herkko sanoi ja hämmästyi itsekin äänensä rauhallisuutta ja varmuutta.
– Ja mikä saa sinut niin luulemaan?
– Mikä tämän saunasirkuksen tarkoitus sitten on? Olisitha sen jo tehnyt. Eikä sinulla sitä paitsi ole todisteitakaan.
– Todisteita löytyy, älä siitä huolehdi, riistakameran kuvaa usealta vuodelta, mutta annan sinulle vaihtoehdon.
– Ja se on?
– Viisikymmentä tuhatta.
– Hah, muutamasta joulukuusesta!
– Ota tai jätä!
Pentti nousi, kapusi lauteet alas ja avasi oven.
– Minne sinä nyt?
– Uimaan. Sinustahan ei siihen ole.
Herkko istui lauteilla. Häntä kylmäsi, vaikka mittari näytti lähes sataa astetta. Hänen päänsä oli tyhjä. Rappusilta kuului kolahdus. Pentti oli tulossa takaisin.
Herkko harppasi alas ja avasi kiukaan luukun. Hiillos hehkui vielä punaisena. Hän aikoi heittää muutaman koivuhalon pesään, mutta muutti mielensä, sulki luukun ja tyrkkäsi pellin kiinni. Pentti astui saunaan, könysi ylös, viskasi löylyä ja heittäytyi pitkälleen lauteille. herkko ryntäsi ulos, kohti rantaa. Hän asteli pysähtymättä, kunnes oli kaulaansa myöten hyisessä vedessä. Kiukaan sähinä kantautui veteen saakka.
Herkko kääntyi ja ui rauhallisin vedoin rantaan.
Hän istuutui penkille saunan eteiseen, pidätti hengitystään ja kuunteli. Saunassa oli hiljaista. Hän kuivasi itsensä, puki päälleen ja käveli autolle. Siellä hän kaivoi puhelimen taskustaan ja näpytteli hätänumeron.
He söivät joulupuuroa radion julistaessa taustalla joulurauhaa. Suuri kuusi seisoi jäykkänä, kuin sotilas. Se näytti vihamieliseltä ja tuomitsevalta. Valtavat hopeatähdet loistivat kylmää valoaan. Joulu ei tullut taloon.