Ajatus on kytenyt kauan lähteä johonkin. Pois Suomesta. Viro ja Ruotsi ei riitä. Matkustan itsekseni kuukauden päivät interrailaamassa Eurooppaa, pääosin itäistä puolta.
Voisi sanoa, että toimin kirjeenvaihtajana. Kirjoitan omakohtaisista kokemuksista, ainakin yrittäen jättää maiden historian taka-alalle. Kuvat ovat otettu kännykkäkameralla, joten laatu ei varmaankaan tule vastaamaan tosi suomituristin Canonin takaa sommittelemalla otettuja lomakuvia. Jätin myös sandaalit ja seikkailijahatun kotiin. Sukat on kyllä matkassa.
Kun laskeuduin Amsterdamin Schipholin lentokentälle kello 1:15 lauantaina aamuyöstä, mieleni valloitti ilo ja vapaus. Vähän samanlainen fiilis, kun kone nousi perjantain puolella Suomen maaperältä ja laskeutui yöllä. Kirjoitan tätä junassa, matkalla Brysseliin. En malttanut olla kovin paljon paikoillani kohteessa, kun kerran isolle kirkolle on lähdetty.
Schipholin kentältä otin junan Amsterdamin keskustaan ja matka oli tehty noin kahdessakymmenessä minuutissa. Aseman ovista astuttuani Amsterdamin maaperälle, hetken vielä hengiteltyäni paikallista ilmaa sisuksiini, valmistauduin suunnistamaan hostelliin. Google Maps auttaa kovasti tällaisissa tilanteissa.
Vierailin paljon museoissa, puistoissa ja kohteissa minne nenä vei Red Light Districtista puhumattakaan. Kulkee paikallisten kesken nimellä ”de Waal”. Puistot ja puutarhat olivat hyviä mestoja istuutua alas ja pällistellä muita turisteja ja paikallisia. Katutaikureita ja katusoittajia oli myös nähtävissä.
Pyöräilykulttuuri eroaa jonkin verran meidän omasta, sillä jengi polkee lähes kilpaa autojen kanssa. Pyöräilijöillä kyydissä pieni lapsi tai vaihtoehtoisesti pieniä lapsia. Joissain pyörissä on tarakan lisäksi tangon edessä pieni istuin lapselle. Kypäriä en hirveän usein pyöräilijöiden pääisä nähnyt. Puhumattakaan pienten lasten päistä. Meno oli välillä vierailevan silmiin samanaikaisesti hämmentävän ja pelottavan näköistä. Itse en pyörää vuokrannut, vaan tyydyin apostolin kyytiin.
Kävellessäni ympäri Amsterdamia aatteena ”määränpää tuntematon” eksyin paikalliselle kauppatorille. Jos verrattaisiin Taulumäen toria ja tätä paikallista, noin samankokoista kauppatoria keskenään, jää Taulumäen tori hopealle. Tosiaan ymmärrän sen, että toinen on turistirysä ja toinen ei, joten ehkä torit eivät ole suoraan verrattavissa toisiinsa. Vertasinpa silti. Torilla oli tarjolla kaikenikäisille ja kokoisille tavaraa: käsilaukkuja, erilaisia tekstiileitä, lompakoita, makeisia, maalauksia ja muita taideteoksia, hattuja ja tietysti oikeaan Amsterdamilaiseen tapaan kuuluvaa päihdekäyttöön tarkoitettua oheiskrääsää.
De Waal, eli Red Light District on täynnä ns. K18 kamaa. 5.4 miljoonaa turistia löytävät tiensä sinne vuosittain katselemaan prostitoituja, juomaan bissee, polttamaan pilveä coffeeshopeissa ja suorittamaan muita paheita, joista kotona ei sitten puhuta. Ainakaan vapaaehtoisesti. Erään vanhan miehen sanoin: ”Ihminen ei voi olla hyveellinen, jos hänellä ei ole mahdollisuutta paheisiin. ”
Kuvissa Rijksmuseumin puutarhaa, Het Begijnhof ja Annan tarina.
(Klikkaa kuva suuremmaksi.)
