Vanhempien ja lasten välisistä suhteista – ja eräästä elokuvahelmestä

Spread the love

”Lapsemme on katkaissut täysin välinsä meihin vanhempiin” (HS, 14.8.)

”Välien katkaiseminen vanhempaani oli elämäni paras päätös” (HS, 16.8.)

Yllä olevat otsikot ovat Helsingin Sanomien Lukijan mielipide –palstalta. Ne ovat kahden kappaleen otanta monien kaltaistensa joukosta. Ne kertovat karua kieltä viime vuosina kasvaneesta ilmiöstä. Kerrotaan että käynnissä on perheiden hajoamisen hiljainen epidemia. Tämä osuu suoraan länsimaiden arvojen ytimeen.

En tunne tarinoita noiden otsikoiden takana, enkä puhu suoraan niistä. Sen sijaan lähestyn aihetta yleisellä tasolla. Syitä on aina yhtä monta kuin on tapauksiakin, mutta niiden oirehtivat juuret löytyvät samasta osoitteesta: turvallisten rajojen murenemisesta. Perhe on yhteiskunnan tärkein solu, ydinyksikkö. Ydinyksikön hajoaminen näkyy ja tuntuu yhteiskunnan jokaisella sektorilla.

Aikaisempien sukupolvien aikana luodut turvarajat ja normit nähdään nyt ahtaina. Toki aina on ollut niitä, jotka ovat käyttäneet noita rajoja toksisesti, mutta vapauden ja liberalismin rinnalla kulkee myös suuri vastuu. Harvoin arvoliberalismi ja vastuu kuitenkaan löytävät toistensa kättä. Se kysyy viisautta ja kokemusta, joka perustuu kokemukseen ehjästä kasvatuksesta.

Elokuvamaailman suuriin mestariteoksiin kuuluu japanilaisen Yasujiro Ozun ohjaama klassikko Ensimmäinen matka (Tokyo monogatari, 1953). Länsimaissa Ensimmäinen matka tuli tunnetuksi vasta 1970-luvulla, mutta sen jälkeen se on sijoittunut lukuisissa kriitikkoäänestyksissä maailman parhaiden elokuvien listoille.

Elokuvan elementit itsessään ovat hyvin vähäeleisiä, mutta se kertoo tarinansa niin vastaansanomattomasti, että se jättää katsojansa haikean kohonneeseen mielentilaan.

Itse tarina on hyvin yksinkertainen. Se on kertomus iäkkäästä pariskunnasta, joka matkustaa ensimmäistä kertaa Tokioon tavatakseen aikuisia lapsiaan. Heillä on omat perheensä ja kiireensä, eikä kukaan ehdi viettää aikaa heidän kanssaan. Kukin vuorollaan vetoaakin työkiireisiinsä, ja he kustantavat vanhemmilleen kylpyläreissun. Sekin näyttää olevan vain keino saada vanhemmat pois jaloista. Kontrastin lasten toiminnalle tuo pariskunnan sodassa kaatunen pojan leski, joka kohtelee heitä sydämellisesti.

Ohjaaja Ozun kerronta on minimalistista, mutta se pursuaa tasoja ja tunteita elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Elokuvan jokainen kuva on huolellisesti sommiteltu, eikä sen kuvissa ole mitään turhaa. Ulkokuvat kertovat vanhan ja uuden vuorovaikutuksesta, vanhan väistymisestä uuden tieltä. Elokuva näyttää kuinka sodassa syvästi rampautunut Japani on muuttuvassa tilassa. Samalla se maalaa yleismaailmallista kuvaa alati muuttuvasta maailmasta ja ihmisistä jotka vieraantuvat toisistaan sen pyörteissä.

Kun kamera vierailee henkilöiden kodeissa, kuvarajaukset ovat lähes arkkitehtonisia, ja henkilöiden asettelu kuvien sisään sen mukaista. Kaikki on asetelmallista, mikä symboloi ulkokohtaisuutta ihmisen kohtaamisessa. Kamera asettuu kodeissa ollessaan lähelle lattian rajaa ja etäälle kohteistaan. Valinta on tarkoituksellinen. Katsoja joutuu tirkistelijän rooliin seuratessaan etäältä kotien tapahtumia, mutta samalla tekemään havaintoja joihin ohjaaja ohjaa katsojansa katsomaan. Huoneiden kellot tikittävät vääjäämättä aikaa eteenpäin, suoria viivoja korostava kaavamainen sisustustyyli rinnastuu vanhempien ja lasten rituaalinomaiseen, rakenteelliseen kohtaamiseen, josta puuttuu todellinen ja siten emotionaalinen kohtaaminen. Kaikki on siistiä ja kehykset ovat niin sanotusti suorassa, mutta aika on erottanut ja vieroittanut. Ja aika kuluu kunnes se loppuu.

Pariskunnan leskiminiä on menettänyt miehensä, ja projisoi kaipuutaan tämän vanhempiin. Mutta tunteet ovat aitoja. Leski asuu pienessä asunnossa, ja on silti valmis majoittamaan appivanhempansa näiden miettiessä seuraavaa yösijaa. Lesken asunnossa on nähtävissä amerikkalaista avustusmateriaalia, mikä kertoo tämän askeettisesta arjesta. Lisäksi nämä kuvissa näkyvät yksityiskohdat ujuttavat kirpeää tunteikkuutta mukaan lesken tarinaan, kun tiedämme Japanin taistelleen USA:ta vastaan II maailmansodassa. Juuri amerikkalaiset surmasivat hänen miehensä.

Mutta sellainen Ozun elokuva on. Se kertoo enemmän kuin puhuu. Se näyttää enemmän kuin kertoo. Sen vuorosanat ovat täysin arkisia, mutta pidätetyt tunteet ja eleet niiden takana puhuvat tunteiden tulvista. Japanilaisessa sielunmaisemassa on jotain hyvin suomalaista.

Yasujiro Ozun elokuva on viisas ja tarkkanäköinen elokuva lasten ja vanhempien välisistä suhteista ja etenkin niiden kuivettumisesta muuttuvassa maailmassa. Ozu asui 60-vuotiaaksi oman äitinsä kanssa eikä koskaan perustanut omaa perhettä. Kuitenkin hän teki näin tarkkanäköisen elokuvan jo yli 70 vuotta sitten. Sen teemat ovat ajattomat, etenkin länsimaailmassa, johon Japanikin II maailmansodan jälkeen on kuulunut. Tämä näkyy myös elokuvassa; teollistuminen valtaa alaa perinteiltä ja vanhalta japanilaismiljööltä. Mutta se on samalla yleismaailmallinen kuva.

Elokuvan rauhallisesti etenevä kerronta vaatii räiskeellä ja erikoistehosteilla kyllästetyltä nykykatsojalta kalibroitumista maltillisempaan tarkkailuun. Jos hän kykenee ylittämään tuon kiireen kynnyksen,” vaiva” maksaa itsensä takaisin korkojen kera. Nykykatsojalle avautuu täysin uusi, mutta samalla niin tuttu, maailma vuosikymmenien takaa. Elokuva on surumielistä, kaihoisan lempeää ja kohottavaa katsottavaa, mitä enemmän loppua kohti päästään.

Se herättää pohtimaan omaa suhdettaan läheisiin, ystäviin, ihmisiin ja elämään yleensä. Se on jotain mihin nykypäivän marvel-universumit eivät tule ikinä yltämään.

Ensimmäinen matka on nähtävissä Yle Areenassa 6.11. saakka. Suosittelen lämpimästi, ihan kaikille.

Markus Nurmesniemi, Varkaus

vapaa kirjoittaja

Jätä kommentti