Tukka hyvin, kaikki hyvin. Kaikki on todellakin hyvin 111-vuotiaan Varkauden Teatterin tämän kevään ensimmäisessä näytelmässä, musiikillisessa tragikomediassa Mielipuolen päiväkirja. Työryhmän ideoima ja tinkimättömällä asenteella tekemä, ennakkoluuton ja kekseliäs toteutus nousee sellaisiin ulottuvuuksiin, että ollaan ”aivan uuden äärellä”.
Näytelmässä on tanssia, musiikkia, laulua, rikasta tekstiä, iloa ja surua – tunteiden vuoristorataa ja syvälle menevää koskettavaa asiaa, joka on myös tätä päivää ja hahmot ovat ihan oikeassa maailmassa olevia ihmisiä. Vaikkakin voi silti miettiä, että onkohan näin ja tapahtuukohan todella oikeassa elämässä vai ollaanko illuusioiden vallassa. Joka tapauksessa Varkauden Teatterin toteutus antaa kuvan, miten rooleja voidaan tulkita tuorein näkemyksin ja käyttää nykytekniikkaa hyväkseen – jopa tavanomaisuudesta poiketen.
Näytelmä perustuu viitteellisesti Nikolai Gogolin teksteihin Hullun päiväkirja ja Nenä – eli ehkä kyseiset tekstit lukeneet löytänevät yhtymäkohtia, joskaan kirjojen tarinaa ei kerrota. Näytelmän käsikirjoituksen ovat tehneet Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä – Mielipuolen päiväkirja on täysin oma tarina ja versio – modernisoitu uudeksi näytelmäksi. Varkauden Teatterin tuotannossa näytelmän on ohjannut Ville-Veikko Valtanen, jonka käsialaa ovat myös videosuunnittelu ja lavastus.
Sen verran sisällöstä, että eletään vahvasti yritysmaailmassa erilaisten persoonien, heidän tarinoidensa ja kohtaloidensa äärellä, jotka ovat valitettavan yleisiä. Näytelmän toteutuksessa katsojalle ei tuputeta mitään, vaan jokainen voi löytää tiettyjä teemoja, ominaispiirteitä ja tarinoita roolien henkilöissä. Useilla heistä on melkoisia taakkoja harteillaan, elämä lyö vasten kasvoja ja välillä mennään parodiankin puolelle – ihan reippaasti.
Näytelmä on paljolti kontrastien ja rytmien leikkiä, leikittelyä todellisuuden ja epätodellisuuden välillä, vaihtelevuutta ja ajoittain nopeatempoista. Mutta välillä on pysähdyttävää pohdiskelua ja monologia. Kuitenkin katsoja pysyy tarinan etenemisessä mukana ja voi myös kyseenalaistaa – onko todella näin elävässä elämässä? Näkökulmia on löydettävissä, koska näytelmän tulkinta kertoo asioita niin todentuntuisesti.
Keskiössä on yrityksen laskenta-assistentti Putkonen, tragikoomisessa, ”hyvällä tavalla hulluna” monitahoisessa roolissa Pekka Johansson, joka tulkitsee empatiakykyisen, mutta osaamatta itsestään huolta pitävän hahmon mielipuolisesti leikitellen, aivomyrsky ja ”sirkus” päänsä sisällä, syvällisesti ja hartaalla kunnioituksella, täydellä teholla, ollen lähestulkoon koko ajan näyttämöllä. Tekstiä on todella paljon ja vaaditaan myös fyysistä suorituskykyä. Rooli on iso ja sen Johansson tulkitsee nautinnollisesti.
Myös muilla roolihahmoilla on keskeinen osa kertomuksen rikkaassa tekstissä – näyttämöllä ja screenien välityksellä. Rooleja ovat aidosti tulkitsemassa Jussi Immonen, Miia Immonen, Jukka Pekka Löhönen, Pietari Pentikäinen, Tiina Ruutiainen, Saara Saastamoinen, Ville-Veikko Valtanen, Juha Vuorinen ja Frank Härkönen. Tämä osoittaa ilahduttavasti sitä, että vakituisen näyttelijäporukan lisäksi näyttämölle löytyy teatterin omasta keskuudesta lisää osaajia.
Näytelmän lavastus on hyvin minimalistinen. Mutta toisaalta se on hyvin rikas, koska tuotannossa on poikkeuksellisen paljon videomateriaalia ja Marko Etelärinteen valoilla ja projisointien toteutuksella on tietyllä tavalla oma roolihahmonsa ”mustassa laatikossa” – tukien näyttämökuvaa tarinan edetessä. Valosuunnittelussa ja -toteutuksessa on haasteet voitettu, valot toimivat interaktiivisesti näyttelijöiden kanssa.
Oma, iso rooli näytelmässä on myös musiikilla, jota on runsaasti. Tällä kertaa soittamassa ei ole livebändi, vaan musiikki tulee taustanauhoilta, joihin livekitarat on soittanut Anssi Huotari. Teatterin kapellimestari Sami Ruutiainen on tehnyt todella mittavan työn suunnitellessaan ja luodessaan studiossa musiikkinumerot soolo- ja kuorolauluineen, jossa kuullaan myös ”koiranlaulua” – sovittaen monista tutuista biiseistä aivan uudenlaiset versiot, ”pois kaavasta”.
Vaikka monesti sanotaankin, että ”musiikki on parasta livenä ja paikan päällä”, niin kyllä moniraitainen studiotekniikka antaa niin mahtavat mahdollisuudet, myös soinnin massiivisuuteen ja orkestraalisuuteen, että näytelmän musiikkia on mieluisaa kuunnella. Livebändin puuttuminen ei tässä toteutuksessa tunnu rajoitteena, sillä taustanauhat efekteineen ovat mahdollisuuksia ja voimavara, joka pursuaa näytelmän toteutuksessa muutoinkin tiiviinä kokonaisuutena.
Musiikin skaala on laaja. Lauluosuudet tulevat livenä, koko työryhmä laulaa ja musiikin artistiniminä mainittakoon mm. Black Sabbath, Ismo Alanko, Samuli Putro, Käärijä, Matti ja Teppo, Mikko Alatalo, Toto ja Shaggy, jonka biisissä ”Boombastic” tuntui siltä, että bassosaundit menevät suorastaan kehon läpi katsomossa. Ja Toton ”Africa” vie aivan uusiin musiikillisiin näkyihin. Videot ovat omalta osaltaan viemässä tarinaa eteenpäin. Myös livevideota on tuotannossa mukana.
Tarpeisto ei ole iso mutta mielenkiintoinen. Tarpeiston toteutuksesta vastaavat Mirja Ryytty ja Misa Turunen. Kampaukset ja maskeeraukset ovat Miia Immosen, äänet ja projisointien toteutus ovat Jussi Heiskasen käsialaa.
Näytelmän musiikki on antanut selvät kuviot ja tarkkaan mietityt liikkeet koreografialle, jossa saa tanssia ihan oikeasti, mennä vauhdillakin, muka myös Broadway-tunnelmaa. Koreografia on Noora Purasen suunnittelemaa.
Pukusuunnittelu on Sari Kirjavaisen ja pukujen valmistuksessa Kirjavaisen kanssa Sari Vepsä. On ankean harmaata, mutta myös väriloistoa, kimallusta ja ilotulitusta. Pukijana ja pukuhuoltajana on Tiina Ruutiainen, näyttämötyöntekijänä ja tarpeistonhoitajana Jussi Immonen, näyttämöavustajana Petteri Ryytty, järjestäjänä Ville-Veikko Valtanen, lavastuksen ovat valmistaneet Sami Härkönen ja Jani Jeulonen. Näytelmän valokuvat on ottanut Sampo Luukkainen/Kuwaamo, ennakkokuvat, juliste ja käsiohjelma ovat Sari Kaurolan.
Varkauden Teatterin henkilökunta on tehnyt työtä yhteisvoimin. Pääroolissa on yksi näyttelijä, muut näyttelijät useissa rooleissa ja tuotannossa on koko talon väki mukana. Draamankaari nousee koko ajan…
Traagisuus ja koomisuus kulkevat hyvin lähekkäin – Mielipuolen päiväkirja sen osoittaa. Näytelmässä on viihdykettä mutta myös syvällistä asiaa tuoden mukanaan myös kritiikkiä. Miten pitkälle ihmismieli kestää ennen kuin se menee rikki? Mitä tekee yksinäisyys? Pitääkö uhrata siviilielämä työn vuoksi, vaikka työ on nyky-yhteiskunnassa ehdoton edellytys. Tarina kerrotaan ”ajassa x”.
Näytelmä kysyy: ”Kumpi loppujen lopuksi on hullumpi, Putkonen vai maailma?”. Sen jokainen katsoja saa kokea henkilökohtaisesti. Näytelmä ilostuttaa nauruun vedet silmissä, koskettaa ja liikuttaa surun kyyneliin, käydään syvissä vesissä. Juuri siinä on tragikomedian rikkaus.
Mielipuolen päiväkirja on useille uusi tuttavuus, koska sitä on esitetty hyvin vähän teattereiden näyttämöillä. Minulle näytelmä osoitti, että vaikeistakin asioista pitäisi osata puhua asioiden oikeilla nimillä, osata pitää huolta itsestään ja tarvittaessa osata ottaa rohkeitakin askeleita tilanteen niin edellyttäessä. Niin – ja kyky empatiaan – ”hypätä toisen housuihin” – tänään ja tulevaisuudessa…
Vesa Moilanen
Kuvaesityksen kuvat: Sampo Luukkainen/Kuwaamo
