Pieksämäen Dekkarit -festivaaliin liittyneen dekkarinovellikilpailun palkinto jaettiin voittajien kesken lauantai-illan tilaisuudessa Häkkilän tilalla kahdelle kirjoittajalle – 500 euron palkinnot saivat Marjo Kaikkonen ja Olli Hakkarainen. Voittajien dekkarinovellit tämän jutun yhteydessä.
Ari Wahlsten uusin kirja ”Langennut kaupunki” ilmestyi loppukeväällä.
Lauantain festivaaliohjelmassa miamilais-suomalaisen yksityisetsivän isä, dekkaristi Ari Wahlsten alusti teemalla ”Ovatko rikosromaanit paheksuttavaa rappiokirjallisuutta”, Valtteri Mörttinen puhui Ailon Raajakari-sarjan kakkososasta Ellei sade lakkaa ja Joonas Konstigin aiheena oli ”Sodan raunioilla”.
Joonas Konstig Mari Pyyn haastattelussa.
Jukka Leskisen teemana oli ”Rikoksen vuoksi” ja Ville Kaarnakarilla Operaatio Gambiitti: Miksi Suomi pelastui miehitykseltä 1944? Operaatio Gambiitti paljastaa asekätkennän salaisuuden. Janne Toivoniemen puheenvuoron aiheena oli ”Dekkareille uusia avauksia ja näkökulmia”.
Lauantain iltaohjelmassa nautittiin dekkari-illallinen ja Länsmäkiset-teatteriryhmän esiintymisestä. Festivaalin sunnuntain ohjelmaosuus käynnistyy puoliltapäivin.
Dekkarinovellikilpailun voittajatekstit:
Haudan vakava juttu – Marjo Kaikkonen
Varhaiskeskiajalla tavattiin selvittää ihmisten vehkeilyt paholaisen kanssa taatulla reseptillä, vesikokeella. Epäillyn kädet sidottiin ja hänet pudotettiin lampeen, järveen tai muuhun tarpeeksi syvään jorpakkoon. Jos epäilty vajosi, hän oli syytön ja pääsi varmasti taivaan autuuteen. Jos asianosainen jotenkin onnistui räpiköimään pinnalla, hän oli syyllinen ja hänet poltettiin roviolla. Järjestelmä takasi, ettei vankiloihin syntynyt ruuhkaa.
Se, mitä tapahtui vuonna 2023 pienessä, rauhallisessa Kuusnotkon kunnassa, pani epäilemään, että joku oli palannut keskiajalle.
Helle oli jatkunut kolmatta viikkoa. Ohimoitani pakotti ja taivaanrannassa jyrähteli. Istuin rantasaunan terassilla ja tähyilin järven selälle. Yltyvä tuuli nostatti aallokkoa. Soutuvene ponnisteli tuulta vastaan. Siinä istui kaksi hahmoa. Äkkiä soutaja nousi seisomaan ja horjui kohti perää. Hän repäisi melaa pitelevän seisaalleen ja tyrkkäsi sitten laidan yli.
Pomppasin tuolistani ja riensin laiturille. Soutaja kiskoi kaikin voimin airoilla ja etääntyi aallokossa pärskivästä toveristaan, joka toettuaan yllättävästä putoamisesta, alkoi kroolata veneen jäljessä. Uija eteni rivakasti ja saavutti soutajaa. Hän onnistui viimein saamaan otteen veneen kyljestä ja kampeamaan itsensä laidan yli. Vettä valuva hahmo lyyhistyi pohjalaudoille. Vene katosi niemen taakse.
– Mitä hittoa, sanoin rannassa uiskenteleville parille sorsalle.
Taivaanrannassa voimiaan kerännyt pilvirintama vyöryi peittämään auringon ja jyrinä kuulutti, että ukkosen jumala oli todella vihainen. Rankkasade pyyhki järven pintaa tuulen puuskien hätyyttämänä. Vetäydyin saunakammarin suojaan ja mietin näkemääni.
Oliko siinä ollut tarkoitus hukuttaa perää pidellyt kaveri? Veikkasin, että oli. Mutta miksi? Voisinko tehdä jotain, en kai? Jos menisin kylille kyselemään, että ketkähän kaksi olivat soudelleet yhdessä järvellä ennen ukkosta ja sitten vielä toinen yrittänyt ottaa toisen hengiltä, minut olisi pysyvästi leimattu siksi oudoksi kaupunkilaiseksi, jolla varmaan viirasi.
Ylätalolle läppärin ääreen jäänyt teini-ikäinen poikani valui alas saunalle.
– Mutsi käski kysyy, tuutko syömään. Olis ruoka valmista.
Seurasin Ladea sateen liukastamaa portaikkoa pitkin ultramoderniin, tuttava-arkkitehdin piirtämään rakennukseen, jonka ideoinnista ja rahoittamisesta lääkärivaimoni oli vastannut. Saunamökki ja ylätalo riitelivät tontilla, ne edustivat kahta maailmaa, toisessa asusti vaimoni, toisessa minä. Söimme yhdessä, toistaiseksi.
Vaimoni askaroi induktiolieden ääressä. Hänen kaulassaan roikkuivat kiikarit. Hän katsahti minuun ja aloitti:
– Mies tuuppasi toisen veneestä ja souti karkuun. Katsoin kiikareilla, ne olivat Vaanasen veljekset. Pääsi se toinen kuitenkin takaisin. Se oli murhan yritys.
– Kumpi veljeksistä tuuppasi? kysyin.
– En erottanut, ne kun ovat kaksoset.
– Toinen niistä Santtu on naimisissa, ja se toinen Kake kiksauttelee Santun vaimoo, Lade valisti meitä.
– Motiivi ainakin selvä, sanoin.
– Se naimisissa oleva on kuulemma pöllinyt niiden firman rahoja, Lade jatkoi.
– Vai niin, sanoin.
– Joo, toinen kähminyt veljen vaimoa, toinen kähminyt rahat, Lade selvensi.
– Lauri, mistä sinä olet kuullut noita juttuja? Kiksautella, pölliä ja kähmiä, mitä sanoja sinä käytät. Isäsi on sentään äidinkielen lehtori.
Seuraavalla viikolla syyllinen poltettiin. Niin ainakin uskon. Vaanasen poikamieskaksosen talo paloi ja kaksonen sen mukana. Miten palo syttyi, oli vielä epäselvää. Minkäänlaista palohälytintä rakennuksessa ei tietenkään ollut. Palontutkinta oli vielä kesken.
Lade toimitti uutisia kyliltä ja moni muukin minun lisäkseni suuntasi syyttävän sormensa eloon jääneeseen Vaanaseen.
– Sen vaimo sanoo, että sen mies nukkui omassa sängyssään, eikä kulkenut kylillä paloja sytyttämässä, Lade kertoi.
– Mistä tiedät? kysyin.
– Kaikkihan sen tietää.
– Mutta mistä sinä saat nämä tietosi, vaimoni tiukkasi
– Tietty Mirkun baarista. Mähän seurustelen ja Iina on kesätöissä siellä sen tädillä.
Vaimoni vilkaisi minua syyttävästi. Hän oli useasti kehottanut minua puuttumaan poikamme liian varhain alkaneeseen seurusteluun. Iina oli uhkea naisenalku ja ymmärsin poikaani. Olin antanut asian olla.
Muutaman päivän kuluttua lähdin tutkimaan palopaikkaa. Jouduin katselemaan kauempaa hiiltynyttä talon pohjaa, jonka keskeltä sojotti kaksikin savuhormia. Lippusiima esti lähemmäksi menon. Vähän loitommalla, kahden koivun katveessa seisoskeli pitkä nainen. Kireä vaatetus ei salannut naisen muotoja. Mietin, että rouva Vaanasessa oli eroottista tenhovoimaa.
Nainen käännähti ja harppoi pois. Seurasin häntä vähän matkan päästä. Naisen puhelin soi ja hän vetäisi sen taskustaan ja miltei äyskäisi:
– Mitä nyt. Eivät usko! Mikseivät?
Nainen kuunteli vaieten pitkän aikaa. Sitten hän sanoi:
– Arvasin.
Käännyin kotiin päin. Muutama runko lojui maassa äskeisen rajuilman kaatamana. Mietin, miltä tuntui tappaa oma kaksonen. Olivatkohan Vaanasen veljekset olleet identtisiä kaksosia. Sehän olisi melkein kuin itsemurha.
Keskustelimme vaimoni kanssa, pitäisikö meidän mennä kertomaan poliisille veljesten yhdistetystä soutu- ja uimareissusta. Lopuksi vaimoni sanoi, ettei meidän kannattanut sekaantua asiaan. Elossa olevalla Vaanasella oli sentään viisi alaikäistä lasta. Mitä siitä tulisi, jos isä joutuisi vankilaan. Me olimme saattaneet tulkita tilanteen väärin ja mies oli vain horjahtanut laidan yli. Pikkuhiljaa aloimme tulla yhä vakuuttuneimmiksi, että näin oli käynyt.
Palontutkinta valmistui. Vanhat ja vialliset sähköjohdot olivat todennäköisin syy tulipaloon. Vakuutusyhtiö korvasi talon irtaimistoineen ja elossa oleva Vaananen, Santtu sai ne rahat ja muhkean henkivakuutuksen. Poikamme oli oikea tietosieppari.
Mutta sitten asioihin tuli käänne. Rouva Vaananen vaati eroa ja kaikkien viiden lapsen huoltajuutta, elatusapua lapsille ja yhteisen omaisuuden ositusta. Kyläyhteisö seurasi kiinnostuneena, mitä Santtu Vaananen tähän sanoisi. Myös vaimoni ja minä olimme tulleet jokseenkin riippuvaisiksi Mirkun baarista kantautuvista juoruista. Jopa vaimoni tapasi kysyä pojaltaan:
– Mitäs siellä baarissa nyt puhutaan?
Aloin viihtyä ylätalolla kuullakseni viimeisimmät uutiset. Yllättävää kyllä tästä seurasi lämmin kausi avioelämäämme, sillä en viitsinyt enää kompastella pimenevässä illassa saunakamariin, vaan pujahdin vaimoni viereen ja kärsin aamuvarhaisella auringon valotulituksen koko itäisen lasiseinän laajuudelta.
Kesälomani läheni loppuaan, kun lomaparatiisissamme alkoi tapahtua kummia. Oudot sattumukset seurasivat toisiaan. Olin laskeutumassa rantaan. Rinne on todella jyrkkä ja siinä on puinen portaikko, joka on tukevasti kiinnitetty jyrkähköön kallioseinämään. Äkkiä yksi porras antoi periksi jalkani alla ja olin vähällä syöksyä päistikkaa alas rantakiville. Tarrasin kiinni kaiteeseen, mutta sekin rasahti poikki. Lensin ahterilleni ja sain kiinni alempana olevasta kaiteen tukipilarista. Porrasta ja kaidetta oli sahattu siten, että ne hajosivat helposti.
Menin aamuyöstä tarpeilleni pihalle. Siinä ylätasanteella seisoskellessani näin savun nousevan saunarakennuksen takaa. Kipaisin korjattua portaikkoa alas. Rakennuksen takaseinustalle ladottu halkopino kyti ja pölläytteli savua. Hain sangolla vettä järvestä ja sammutin tulen. Menin istumaan terassille lepuuttaakseni hermojani. Penkki oli raahattu ulko-oven eteen ja oven rivan alla oli penkin kaide niin, ettei ripa päässyt painumaan alas. Muutaman päivän päästä huomasin, että pyöräni jarruja oli käsitelty. Olin selvästi murhaajan tappolistalla. Mutta miksi? Kuulustelin Ladea.
– Oletko puhunut jotain meidän havannoista siellä Mirkun baarissa?
– En mä mitään siellä. Mutta oon mä tietty sanonut Iinalle siitä soutureissusta ja että sä oot tosi terävä ja selvität kyllä murhaajan. Luulet sä, että se nyt vainoo sua?
– Siltä näyttää. Mikäs firma niillä veljeksillä oli?
– Joku rakennusfirma kai, Lade vastasi
Näissä olosuhteissa katsoin, että olin pakotettu selvittämään, kuka murhaaja oli ja todistamaan hänen syyllisyytensä, jotta vainoamiseni loppuisi. Vaimoni oli jo palannut sorvin ääreen ja 5 ainoastaan minä ja Lade nautimme elokuun lämpimistä päivistä. Kalastelin ja kävin mustikassa. Lade seurusteli ja kompuroi ensimmäisen rakkauden huumaavissa hetteiköissä.
Päätin tutkiskella tarkemmin Santtu Vaanasen tekemisiä. Siinä tarkoituksessa hiiviskelin perheen omakotitalon liepeillä. Lapsista tai vaimosta ei näkynyt jälkeäkään. Santtu istui pihakeinussa ja näpräsi kännykkäänsä. Pöydällä oli avattu pullo olutta.
Poljin Mirkun baariin. Tilasin pakollisen tuopin ja istuin pöytään, jonka naapurissa iso kööri miehiä teki selvää juomistaan. Minun tuloni herätti huomiota ja seurue vaikeni hetkeksi, sitten juttu jatkui. Kuulin, että tapahtuma-aikaan Vaanasen lapset olivat olleet sukuloimassa rouva Vaanasen vanhempien maatilalla, jonne myös rouva oli muuttanut haettuaan eroa.
– Se taatusti pitää sitä miestään syyllisenä, karskin näköinen uros sanoi.
– Se Santtu Vaananen on ollut aina vaimonsa hakkaaja. Vähän väliä perhe on saanut juosta naapuriin turvaan. Häijy se on. Ja nyt se peri sen Kaken, joka oli ihan toista maata. Miten voi identtiset ollakin niin erilaiset?
– On se kyllä ihme, päivitteli tuntemani tilallinen.
Nyökkäsin miehille hyvästiksi, nousin ja lähdin polkemaan kotiin päin. Tiesin melko varmasti syyllisen, mutta näyttö oli ohuehko. Jos tuhopoltosta ei ollut jälkiä, ainoat todisteet olivat mökilläni tapahtuneet jutut, mutta olin korjauttanut portaat ja pyörän sekä siirtänyt penkin paikoilleen.
Ei auttanut kuin tarttua härkää sarvista ja tehdä vierailu Vaanasille. Jututtaisin miestä ja tarkkailisin hänen reaktioitaan. Jos hän oli kuullut Laden puheista ja niitä seuranneet murhayritykset olivat miehen tekosia, hänen luulisi todella uskovan dekkaritaitoihini ja säikähtävän vierailustani.
Rakennuksessa paloivat valot, kun seuraavana iltana soitin ovikelloa. Talon isäntä avasi oven ja tuijotti minua. Mies oli pukeutunut kylpytakkiin.
– Voinko tulla juttelemaan, kysyin ja tunkeuduin vastausta odottamatta sisään.
Kävelin päättäväisesti oviaukosta näkyvään olohuoneeseen, jossa minua odotti yllätys. Sohvalla lojui eroa hakenut rouva Vaananen, myös kylpytakissa. Pöydällä oli avattu viinipullo ja kaksi lasia. Aistin tunnelman intiimyyden, rouva kietaisi kylpytakkia tiukemmin ympärilleen. Äskeinen näkymä 6 oli ollut häkellyttävän paljastava. Muistutin itselleni, että kyseessähän oli aviopari. Oliko pariskunta aikonut harjoittaa sovintoseksiä minun kolkuttaessani ovelle? välähti päässäni.
– Anteeksi, rouva sanoi ja syöksähti pois huoneesta.
– Kukas te olette? mies kysyi.
Se oli sikäli outo kysymys, että olin tavannut sekä herra että rouva Vaanasen useita kertoja paikallisen pesäpalloseuran harjoituksissa, joihin meidän Lade ja heidän samanikäinen esikoisensa osallistuivat.
Sanoin nimeni ja mies hätkähti.
– Ai se suomenope siltä huvilalta?
– Juuri se.
Mies vaihtoi jalkaa ja vilkuili sivuilleen. Puhekyky oli kadonnut. Seisoimme keskellä lattiaa. Aprikoin, menisinkö istumaan sohvalle. Samalla hetkellä rouva Vaananen ilmaantui asiallisesti pukeutuneena ja haulikko kourissaan oviaukkoon.
– Älä ihmeessä, Vaananen huudahti.
– Piru vie, kun tuosta miehestä ei henki lähde millään, rouva sanoi.
– En tykkää tästä yhtään, Vaananen pani vastaan, – me jäädään vielä kiinni.
– Ole hiljaa, pane päällesi, viedään tämä lehtori ajelulle. Siitä ei tule estettä minun onnelleni.
Vaananen poistui ja tuli kohta takaisin kahisevassa tuulipuvussa. Rouva tähtäili minua ja komensi kävelemään edellään pihalle. Hiekkakentän laitamalla oli pakettiauto, jonka takakonttiin minut ja pyöräni tuupattiin. Rouva istuutui auton sisäsivustassa olevalle penkille minua tähtäillen. Auto lähti liikkeelle ja minut muiluttanut pariskunta neuvotteli, mikä olisi minun loppusijoituspaikkani. Paikallinen sorakuoppa voitti väittelyssä. Auto eteni jokseenkin epätasaisesti. Epäilin, että kuljettaja syyllistyi myös rattijuoppouteen. Minua hirvitti.
Äkkiä auto jarrutti, törmäsi johonkin ja rouva lennähti penkiltään. Haulikko oli pudonnut hänen käsistään. Ryntäsin takaovelle, avasin sen ja pingoin pusikkoon sen mitä koivistani irti sain. Takaani kuului karjumista ja muutama laukaus. Harhailin metsässä. En uskaltanut mennä huvilalle. Ladekin oli alkanut viettää öitään ties missä. Jos pariskunta vaanisi jossain talon lähistöllä ja odottaisi minun palaavan kotiini. Piileskelin metsässä aamuun saakka.
Lähestyin ylätaloa varovaisesti, työnsin avaimen oveen ja menin sisälle. Ketään ei ollut kotona. Soitin poliisiin ja pyysin virka-apua. Väsytti ja heikotti, keitin expressot vaimoni vaalimalla keittimellä. Lade ilmestyi saunamökiltä Iida vanavedessään. Kerroin yön tapahtumista.
– Kyllä sä oot kahjo, mennä nyt sinne. Eikö se Vaananen tuntenut sua? Kyllähän sen olis pitänyt.
Sitten Lade oli hetken hiljaa ja lisäsi:
– No se on tietty se toinen kaksonen.
Ajatukset kieppuivat päässäni. Kuka olikaan tapahtumien primus motor, rouva Vaananenko? Mika Valtarin näytelmä Noita palaa elämään juolahti mieleeni ja minua puistatti.
————————————————————————————————————————————————————–
Poppamies SHAMAANI
– Sinähän olet kotoisin tuolta kylältä, minne mennään? ylikonstaapeli Martti Mäkelin kysyi nuoremmalta kollegaltaan Riitta Väenpäältä kääntäessään auton pois valtatieltä kohti pientä pitäjää – kauanko siellä on tunnettu tämä shamaani?
– Ei tiedetty mitään minun nuoruudessani. Nyt on äidin mukaan kylän ykkösjuoru.
– Miksi?
– Kuinka herra pääsi isoon taloon melkein kotivävyksi. Avopuolisonsa Taina oli kanssani samalla luokalla kuten rikospaikan talon tytärkin. Taina nai tämän ison veljen, nuoren isännän Jaakon. Siinä paikassa on joku kirous, kuollaan tapaturmaisesti. Jaakko hukkui verkkoja kokiessaan jokunen vuosi sitten. Vanha isäntä kaatoi aikaisemmin traktorinsa ja puristui sen alle hengiltä. Talon tytär, luokkakaverini ajoi pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen päin sillan tolppaa. Onnettomuus, mutta puhuttiin myös sydänsuruista.
Martti hiljensi vauhtia, kun keväinen tie näytti huonoimmat puolensa ja tiemäärärahojen niukkuuden. Riitta selaili sylissään olevaa kansiota.
– Uhri, tämä shamaaniksi nimetty Jeremias Aho on viisikymppinen, kymmenisen vuotta avopuolisoaan Tainaa vanhempi. Talossa asuu myös kuolleen Jaakon äiti, siis Tainan alkuperäinen anoppi sekä kaksitoistavuotias Tainan ja Jaakon tytär. Ilmoituksen teki anoppi. Hän löysi shamaanin lähteestä kallo halkaistuna.
– Lähteestä?
– Talon takana on aina pulpunnut lähde, josta minäkin olen nuorena monesti juonut. Jeremias keksi ristiä sen Pyhän Olavin Lähteeksi. Sen reunalla ja vanhassa isossa savusaunassa hän shamaanina antaa ”luontaishoitojaan”.
Navigaattori neuvoi kääntymään päällystämättömälle kylätielle ja reilun kilometrin jälkeen peltojen takaa näkyvän komean talon suuntaan. Vähän ennen pihaa kaksi virkapukuista nousi partioautostaan ja viittoili kääntymään rantaan laskeutuvalle tielle. Iso puinen kyltti opasti siinä Pyhän Olavin Lähteelle. Martti ajoi kärrypolkua pitkin järvelle, kohti peltojen takaista harjua ja kahta rantasaunaa. Niiden luona oli oikein parkkipaikka, johon tekniikan väki oli jättänyt pakettiautonsa. Valkohaalariset tutkijat eivät käyneet läpi saunoja, vaan 2 metsän rajassa olevaa katosta. Tappo tai murha oli tehty honkapuisten pystytolppien kannatteleman ruokokaton suojassa.
Kalmo oli jo viety pois, mutta ruumiin ääriviivat näkyivät katoksen lattian laattakiviin liidulla piirrettyinä. Yläosa vain puuttui, kun hartiatkaan eivät ihan mahtuneet kiville. Pää ja käsivarret olisi pitänyt piirtää lähteen veteen. Sitä pulppusi katoksen harjun puoleisella sivulla parimetrisen kivikehän keskellä. Kirkas vesi solisi lattian halkaisevassa ruosteisessa uomassa kohti rannan tervaleppiä. Niiden takaa aukeni melkein kansallismaisema, isohko selkä vielä keskeltä mustassa jäässä, saaria ja järven takana komea metsäinen vuori, tietysti telemasto huipullaan.
Katos oli laaja, varmaan 40–50 neliötä. Kattoa kannattelivat jykevät tolpat sivuilla ja pari keskelläkin lumitalvien varalta. Kalustus oli myös vankkaa tekoa, penkkejä ja pari pöytää vanhoista hirsistä ja järeitä puisia lepotuoleja. Järvenpuoleisella reunalla nökötti neljä läkkipeltistä istuma-ammetta.
– Kuhneammeita – Riitta naurahti.
– Savusaunasta löytyy pari lisää – rikosteknikko jatkoi.
Katoksen parruista riippui kuivattuja yrttikimppuja, muutama vanha vasta, pari nippua tuoreita katajanoksia ja myrskylyhtyjä. Lähteen vierellä katoksen reunalla oli iso, valurautainen pyykkipata nokisten kivien varassa, vierellään hakkuupölkky ja kasa leppähalkoja. Rannan puolella seisoi kivistä muurattu korkea nuotiopaikka. Katosta oli jo siistitty talven jäljistä, lattia lakaistu ja penkeille tuotu tyynyjä. Iso vanhanaikainen kirves makasi lähteen viereen läpinäkyvässä todistepussissa Paremmin se olisi sopinut pölkylle tulipaikan viereen.
– Tekopaikka ja väline? – Mäkelin esitti kysymyksen tekniikan väelle odottamattakaan siihen vastausta.
– Siltä näyttää. Kirves oli kokonaan lähteessä, joten sen varresta ei selviä jälkiä löydy, tuskin muutenkaan kuluneesta puusta. Ei täältä muutenkaan juuri mitään irtoa, laattojen välissäkin ylivuotista roskaa. Mutta katsos tätä. Selittää uhrin taitoja shamaanina.
Rikosteknikko kiersi lähteen taakse ja astui yhdelle laattakivistä. Lähde virkistyi ja pohjan valkea hiekka pöllähteli kuplien poreillessa pinnalle. Teknikko nosti virnistäen kiveä, jonka olla oli puolipallon muotoinen ilmapumppu, Samanlaisilla täytetään hiekkarannalla kumipatjoja.
– Lähteen hieno valkea pohja on muuten kristallihiekkaa, jota saa rautakaupoista. Pitää varmaan vaihtaa usein, koska vesi on rautapitoista.
Teknikko viittasi samalla paperisäkkiin, joka oli puolillaan valkeana kimmeltävää hiekkaa. Katoksen vierellä seisoi vanha Mersun maasturi takaluukku auki. Tavaratilassa näkyi lisää säkkejä, sekä tuoreita yrttikimppuja.
– Uhri oli ilmeisesti levitellyt polvillaan tai maaten kauhalla hiekkaa lähteen pohjalle, kun murhaaja iski kirveellä päähän. Tappaja hiippaili paikalle peltojen poikki tai metsän läpi. Partion lisäksi tänne rantaan oli ajanut vain tuo maasturi toista tietä suoraan talolta. Kuraisella tiellä näkyivät vain niiden jäljet.
– Verta ei näy? – Mäkelin totesi väliin.
– Kallo oli halki, ja koko yläruumis lähteessä. Keväällä vettä tulee sen verran runsaasta, että se oli vaihtunut useammankin kerran ennen meidän tuloamme. Päähän on isketty varmaan aamupäivällä.
Katoksessa ei ollut lisää tutkittavaa, joten Mäkelin ja Väenpää kurkkasivat saunoihin. Savusauna oli ison talon iso sauna, varmaan satavuotias. Korkeille lauteille mahtuisi toistakymmentä kylpijää. Vastapäätä niitä lankkulattialla seisoivat kuhneammeet. Sauna tuoksui sille kuin pitikin. Varmaan talven mittaan välillä lämmitetty. Uudempi, ehkä kesäsauna oli ollut hajusta päätellen talven käyttämättä. Saunan puolella oli vateja nurin penkeillä ja pukuhuoneessa oli iso pino pellavaisia pyyhkeitä. Seinällä roikkui myös pari pitkää kauhtanaa.
– Lähdetään ylös talolle – Mäkelin kuittasi kaiken nähdyksi – meidän on varmaan ajattava tulojälkiämme, jos tekniikka haluaa vielä tutkia katoksen ympäristöä.
– Tuolla, nyt kynnetyllä rantapellolla kasvoi ennen mansikkaa, jota poimin muutamana kesänä, Väenpää selitti matkalla muistojaan – Meitä oli monta nuorta aina kesätöissä. Ensin harvennettiin sokerijuurikasta ja sitten alkoi mansikkasouvi.
– Oletko niin tuttu, että sinun pitää jäävätä itsesi? Mäkelin kysyi varovasti.
– Ei sentään. Yhteys tänne katkesi heti lakkiaisten jälkeen. Herranen aika siitähän on jo liki kaksikymmentä vuotta. Tainaan kanssa en edes ystävystynyt. Kesätöissäkin hän keskittyi vain flirttailemaan nuoren isännän eli Jaakon kanssa. Ei kutsuttu edes häihin.
Talon pihapiiri oli näyttävä. Yhdellä sivulla oli punamultainen pitkä päärakennus, johon kuljettiin kahden vaaleaksi maalatun lasiverannan kautta. Vastapäätä seisoi iso kivinen 4 navetta, jonka varjossa oli vielä lumivalleja ovienkin edessä. Pihan taaimmaista sivua hallitsi vanhojen luhtiaittojen rivi. Niiden takaa näkyi iso, harmaa riihi ja siipensä menettänyt tuulimylly, molemmat kallellaan. Lumen alta paljastanut piha ei ollut niin hoidettu, kun kauempaa näytti. Heinää ja nokkosia oli laossa navetan seinustalla ja toisen kuistin vierellä. Heti pihaan ajettaessa oikealle jäi uudempi, pienehkö omakotitalo, joka sopi muiden rakennusten tyyliin. Sen edustan kukkapenkit olivat syksyllä siistityt.
– Vanhalle emännälle, Ainolle on rakennettu mukavan näköinen mummonmökki, vai olisiko tuo Tainan ja Jaakon uusi koti? Riitta mietti pihapiirin muutoksia – Viimeksi täällä käydessäni tuossa seisoi vinoja puuvajoja.
Päätalon toisen kuistin vieressä rappusilla lojuivat parit kumisaappaat. Toista kuistia ei ilmeisesti käytetty, koska portailla näkyi paksulti syksyn lehtiä. Rikostutkijat lähtivät kohti kuistia, kun uuden talon ovelta kuului huuto.
– Hei. Oletko sinä todella Väenpään Riitta pitkästä aikaa? Ei sinne kannata mennä. Taina on varmaan jo sammunut tai ainakin melkein. Heti meni kaapille, kun kuuli suru-uutisen.
Poliisit kääntyivät kohti uudisrakennusta. Riitta heilautti kättään oven raossa seisovalla ehkä seitsenkymppiselle ryhdikkäälle naiselle ja kuiskasi Martille.
– Vanhaemäntä Aino. Näyttää yhtä topakalta kuin nuoruudessani. Hän tätä taloa johti, kun miehensä oli vätys. Isäntä kun tykkäsi kovasti oluesta tai vahvemmistakin.
Eteisessä käteltiin ja poliisit riisuivat kuraiset kenkänsä Ainon vastustellessa muodon vuoksi. Olohuoneen puolella emäntä vielä päivitteli, että Riitasta, ahkerasta mansikkatytöstä on tullut oikein rikospoliisi, kunnes päästiin istuman mukavaan sohvaryhmään. Sivusilmin Väenpää näki, että kamarin oviaukosta pisti tytön pää, joka vetäytyi kuitenkin nopeasti piiloon ja ovi vedettiin melkein kiinni. Mäkelin veti taskustaan muistikirjan.
– Tekö löysitte tämän miniänne uuden miesystävän Jeremias Ahon, jota kutsutaan shamaaniksi?
– Minä ruumiiseen törmäsin kävelylenkillä. Olin menossa katsomaan, joko hauet polskivat rantavedessä. Lähteellä näin, ettei Jeremias liikkunut siinä maatessaan. Allastahan se yhtenään hoitaa, jotta ”pyhä vesi” pulppuaisi puhtaan ja valkean hiekan läpi huijattavien iloksi ja terveydeksi. Ei kuitenkaan Jeremiasta parantanut, vaan kallo näytti olevan 5 pysyvästi halki. En koskenut mihinkään, vaan soitin hätänumeroon ja ohjasin poliisit paikalle.
– Ette säikähtänyt.
– Minua saa muuten sinutella. Olen kaivanut mieheni ruumista mudasta traktorin alta, koonnut tyttäreni arkkuun auton romusta ja naarannut vielä poikanikin tuosta järvestä, noin kuvainnollisesti. Minua ei yhden huijarin haljennut kallo säikäytä.
– Oliko rannassa muita, tai näkyikö yleensä mitään outoa liikettä aamupäivällä.
– Tavallinen torstaiaamu. Pojan tyttö Riina on ollut vähän sairas ja jäi tänne minun luokseni aamulla pois koulusta. Tuli jo illalla, kuten yleensä, kun äiti ryyppää liikaa ja Jeremias on vielä tukihenkilönä. Näin aamulla vähän yhdeksän jälkeen, kun shamaani ajoi poikani entisellä autolla alas ”temppeliinsä”. Ketään muita en nähnyt, ellei miniäni livahtanut avokkinsa perään.
– Sanoitte, tai sanoit äsken, että ”minun lähteeni”. Kenelle tämä talo nykyisin kuuluu.
– Minulle suurin osa ja neljännes pojantytölle. Mieheni kuoltua tila jäi puoliksi minulle ja lapsille. Kun tyttäreni kuoli kolarissa, minä perin hänet ja jatkoin pojan kanssa yhteisomistusta. Miniä Taina halusi purkaa yhteisomistuksen, mutta ei niillä ollut rahaa lunastaa minua ulos, tai olisin saanut kaikki metsät. Sai sentään puuhattua minulle tämän talon, jottei pyöritä samoissa nurkissa. Hyvä näin, sillä tuolla vanhalla puolella vetää talvisin.
Poikani kuoltua hänet peri tyttärensä Riina Tainan harmiksi. Vaadimme mieheni kanssa pojan tekemään avioehdon ennen häitä. Puhuivat kyllä keskinäisestä testamentista, mutta tekemättä onneksi jäi. Taina kai etsii sitä vieläkin. Riinan kanssa todettiin, ettei meistä ole oikein tilan pitäjäksi, paitsi ehkä ponitallin joskus myöhemmin. Toinen jo liian vanha ja toinen liian nuori. Laitettiin karja teurastamolle, pellot vuokralle ja myytiin uusimmat koneet kiertoon. Taina jäi lesken oikeudella asumaan yhteiseen kotiin vanhalle puolelle, jota asuu nyt Jeremiaansa kanssa.
– Kukas tämä Jeremias shamaani oikein on?
– Taina löysi hänet joltain ryyppyreissultaan. Ei ole paljon itsestään kertonut, ainakaan minulle. Jeremias keksi jostain ajatuksen lähteen pyhyydestä ja itsestään luontaisparantajana. Minä olin silloin ensimmäisellä kunnon lomallani, kun karjasta pääsin. Kiersin pari kuukautta sukuloimassa oikein Amerikassa asti. Sinä aikana tuo katos ilmestyi 6 rantaan ja lähdettä parannellaan koko ajan. Kesäisin ja joskus talvellakin täällä on juossut hoidettavia. Palkkiota Jeremias ei koskaan pyydä, mutta näkyvillä on lipas, johon voi sujauttaa kiitollisuutensa.
– Ja te olette sallineet rannan valtauksen.
– En ole jaksanut riidellä, tehty mikä tehty, ja onhan touhusta hupiakin. Tuolta kamarista on mukava katsella kiikarilla, kun shamaani seisoo patansa vierellä pellavakauhtanassaan. Savua tupruaa padan alta, tuli loimuaa nuotiopaikalla ja savusaunasta tulee viimeiset haiut iltaruskoa vasten. Välillä naiset huutavat innoissaan, kun lähde kuplii ja kuohuu juuri heille taianomaista parantavaa vettä. Siitä vain lisää vettä pataan ja yrttejä likoamaan, jotta kipeät lonkat saavat parantavan kääreen. Jotkut pulaa niissä ammeissa katajanoksien ja nokkosten seassa. Välillä yksinäiset kävijät saavat lähihoitoakin, kun savusaunaan raahataan patjaa.
– Mitäs miniänne tykkää menosta?
– Heiluu joskus mukana omassa kauhtanassaan, mutta nykyisin Jeremias taitaa antaa usein Alkon troppeja, jottei Taina jaksa rantaan. Varsinkin, kun on tulossa erityishoitoa kaipaavia, mutta vain vähän vaivaisia naisia.
– Jeremias on nyt tapettu väkivaltaisesti – Mäkelin palasi nykyhetkeen – tiedätkö, oliko hänellä vihamiehiä?
– Taina kirkuu aina riidan päätteeksi silmä mustana pihalla, että ”minä tapan sinut”. Jotkut hoidetut, tai paremminkin huijatut, eivät varmaan tykkää, kun vaivat eivät jääneetkään Pyhän Olavin lähteeseen. Muutama kerta täällä on pyörinyt rumia ja karvaisia moottoripyöräilijöitä jyrisyttämässä koneitaan. Samanlaisia näkyi muuten Kaliforniassa. Viimeksi keväällä pari äijää riiteli lujaa Jeremiaan kanssa. Lopuksi meidän shamaanimme huusi, ettei ole enää mitään velkaa ja käski kavereiden painua takaisin äitiensä vittuihin. Aika rumasti sanottu tällaisen vanhan naisen kuullen, vaikka ei ne minua nähneet ikkunan takaa verhon suojasta.
– Onko tuolla alhaalla käynyt nuoria tyttöjä? – Riitta Väenpää kysyi välillä.
– Joitain kylän tyttöjä kikattamassa, mutta ne hommaan hurahtaneet ovat yli kaksikymppisiä tai reilusti vanhempia, Aino vastasi kankeammin kuin aikaisemmin.
– Mikä on Jeremian suhde poikanne tyttöön Riinaan? Riitta jatkoi ja selasi papereitaan – Tiesittekö, että Jeremias Aho oli syytettynä pedofiiliringin oikeudenkäynnissä kymmenisen 7 vuotta sitten? Sai vain pienen tuomion avunannosta, kun näyttö ei riittänyt muuhun. Muitakin tuomioita on, väkivaltaa ja talousrikoksia.
– Aino vanheni silmissä, kun mietti vastausta. Vilkaisi pari kertaa kamarin suuntaan, jonka oven suussa tytön pää oli vilahtanut. Lopulta tunnustus tuli.
– Riina pelkää Jeremiasta. Mies on pyrkinyt lähelle lukemaan iltasatua, pesemään selkää ja sen tapaista. Äitinsä ei kai usko tai ei jaksa välittää. Riina asuukin minun luonani, kun Jeremias on paikalla.
– Tapoitko sinä Jeremias Ahon? Mäkelin kysyi yllättäen.
Väenpää vähän säikähti kollegansa liian suoraa kysymystä, vaikka tiesikin tämän tyllin järkyttää kuultava. Aino näytti kauhistuneelta, etsi sanoja ja lopulta nyökkäsi.
– Pelkäsin miten tytön käy. Jeremias kiersi häntä kuin kissa kuumaa puuroa.
Kamarin ovi työnnettiin kiivaasti auki niin, että se jysähti seinään. Ovensuussa seisoi vaalea tyttö suu mutrussa ja kyynelet silmissä.
– Älkää uskoko mummoa. Minä sen tein. Jeremias kähmi taas eilen ja hakkasi äitiä, kun se koitti kerrankin estellä. Se mies oli tosi paha.
– Riina hiljaa! Minä sen tein, Aino parkaisi.
– Mummo, sinä olet nyt hiljaa. Minä olen alaiäinen, enkä saa syytettä. Nuo vievät minut ehkä tapaamaan sosiaalitanttoja, mutta tulen kohta takaisin. Sitten ostetaan se poni!