Kirjoittanut: Elina Hämäläinen
Prologi
”Katu on autio ihmisistä.
On vain hiljaisuus, on vain pysähtyneet ajatukset. Jossain on radio auki, siellä soi Roxette, kappale ”Listen To Your Heart”. Jostain syystä minua naurattaa, en voi sille mitään, että alan vapista naurun voimasta. Kyyristyn maahan, katson käsiäni. Ihon pintakerros on oudon kuulas, iholla on muutama luomi ja jopa juonne, jota en olekaan huomannut aikaisemmin.
Käteni vapisevat.
Ajatus ei kulje. Aivot ovat lukossa, jokainen solu on kadonnut jonnekin. Vai voiko aivoista kadota solut? Siltä se nyt tuntuu. Päässä humisee ja on oudon epätodellinen olo! Katson taas käsiäni. Nyt ne eivät vapise niin paljon kuin aikaisemmin, vaan ne ovat rauhoittuneet lähes flegmaattisiksi. Aivan kuin kädet eivät olisi minun, vaan jonkun toisen. Kenen?
Tuijotan käsiäni pitkään. Jopa niin kauan, että iholle ilmestyy outoja, uusia juonteita, jotka muuttuvat koko ajan, alkavat punertaa. Onko minulla kenties joku sairaus, vaikka sitten ihosyöpä? Vai kuvittelenko vain? Miksi pelkään – ihosyöpää? No, asiaan voi vaikuttaa se, että luin juuri Ilta-Sanomien lööpit, jotka huusivat, että melanooma on pahasti yleistynyt! Olen aika vaikutteille altis, kuten sille, että lööpit kertovat mitä erilaisimmista fyysisistä ja psyykkisistä sairauksista, niiden oireista ja mahdollisista vaikutuksista vaikka sitten – aivotoimintaan!
Omat aivoni ovat lukossa, ei sille mitään voi!
Ei vaan voi. Vai voiko?
Ylitän kadun, koska olen ollut pysähtyneenä suojatiellä jo kauemmin. Tulen sitten apteekin luo. Pitäisi mennä sisälle apteekkiin, pujahtaa sisälle ovesta, kohdata farmaseutin epäilevä katse, (ai miksi farmaseutti katsoisi minua juuri epäilevästi? Pelkkä oletus!) repäistä vuoronumero laitteesta, istahtaa tuolille ja hengittää syvään. Joten teen niin!
Teen niin. Eli, avaan apteekin lasioven, sitten olenkin jo sisälle apteekissa, ja – farmaseutti naurahtaa toiselle farmaseutille, he puhuvat kai jotain keskenään? Istahdan tuolille, laitan käteni syliini. Vapisevat kädet, nimenomaan! Puna leviää kasvoilleni. Minua alkaa ujostuttaa, koska tiskin takana on farmaseutti, oikea unelmavävy! Naurahdan, itsekseni! Saan oudon katseen vastapäätä istuvalta naiselta. Hän melkein pudottaa lompakkonsa lattialle, apteekin pölyiselle lattialle, jossa villakoirat tanssivat piirissä. Ne melkein viheltävät jotain sävelmää, joka muistuttaa minua lapsuuden kehtolaulusta? Nainen naurahtaa, ojentaa silmälasejaan ja laittaa käsilaukkunsa paremmin vierelleen, kun olettaisi jonkun varastavan laukun? Olettaako hän, että minä varastaisin laukun? Miksi minä varastaisin sen? Näytänkö niin epäilyttävältä? No, olen aika rähjäinen yleisilmeeltäni, silmäni muun muassa punoittavat ja silmäluomeni ovat raskaat puhtaasta väsymyksestä!
Nainen nousee ylös tuolilta. Hän kävelee itsevarmasti kohti tiskiä, hymyilee sille ”unelmavävylle”, siis farmaseutille, istahtaa tiskin vastapäiselle tuolille, ottaa lompakostaan esille kelakorttinsa, naurahtaa ja laittaa kätensä sievästi syliinsä. Naisen kädet ovat vakaat, ne eivät – vapise!
Haistan naisen hajuveden paikalleni asti. Tuoksu on huumaava, varmaan jotain oikein kallista merkkiä? Mutta; tuo tuoksu saa käteni vapisemaan entisestään! Yritän kyllä saada käteni vakaiksi ja lähes rauhallisiksi, mutta se on vaikeaa, lähes mahdotonta. Joten annan niiden vapista, sormieni kynnet on maalattu verenpunaisiksi. Samaa sävyä on myös lääkedosetissa, johon on lajiteltu jokaiseen lokeroon kolme pilleriä psyykelääkettä. Nyt en vain muista lääkkeen nimeä, ehkä pitäisi kysyä sitä farmaseutilta?
Joku hengittää selkäni takana.
Käännyn.
Näen vain varjon.
Melankolisen varjon!”.
Henna Karjalainen
”Tampereen asemahalli on tänään jotenkin oudon sumuinen. Ihmiset kävelevät itsevarmoina kohti määränpäätään, kuka minnekin. Itse seison keskellä ihmismerta, olkapäilläni kesälaukku, jossa on kuva Vincent Van Goghin maalauksesta; maalaus esittää kahvilaa jossain päin maailmaa. (Luulen, että maalaus on Pariisista?). Ihmiset törmäilevät minuun, laukku melkein putoaa maahan. Saan kuitenkin laukun pidettyä olkapäilläni, jotka ovat kyyristyneet nöyristelevään asentoon. Entä käteni? Ne – vapisevat! Vapisevat.
Oikeastaan vapisen kauttaaltaan, jopa jalkani vapisevat, hiukseni ovat takussa ja likaiset. (Olisi pitänyt pestä ne aamulla, mutta en jaksanut.) Katson eteeni lasittunut katse suurissa, lähes lautasen kokoisissa silmissäni. Ojennan silmälasejani paremmin nenälle, saan oudoksuvan katseen vastaantulevalta mieheltä, joka työntää matkalaukkua ja pitää toisessa kädessään päivän Ilta-Sanomia. Lööpit kertovat: Jopa kolmekymppiset ihmiset eivät jaksa työelämässä, moni saa burnoutin! Tuijotan lööppejä pitkään, mies pysähtyy R-kioskin eteen, ottaa lompakkonsa esille ja alkaa etsiä sieltä pankkikorttiaan, hän aikoo ostaa vesipullon ja croissantin.
Mies kääntyy. Katsoo minua lähes huomiota herättävän halveksivasti, hän kai luulee, että aion varastaa hänen lompakkonsa? Miksi minä varastaisin hänen lompakkonsa? No, mies vaikuttaa varakkaalta, ainakin pukeutumisensa suhteen, mutta silti; en minä ole mikään varas! Melkein sanon lauseen ääneen, ihmisiä alkaa kääntyä kohti minua, suljen suuni, pyyhin kyyneleitä lumen valkoisella servietillä, joka on peräisin Tampereen psykiatrisen poliklinikan vastaanottohuoneen vesiautomaattipisteeltä. Servietissä on tahroja, huulikiiltotahroja, mansikanväristä, punaista ja kesäistä huulikiiltoa, joka ”saa huulet hehkumaan ennennäkemättömällä tavalla”, ainakin mikä on uskominen Tokmannin meikkiosaston tuotekyltteihin.
Käteni vapisevat – taas! Nyt ne vapisevat niin, että ihmiset alkavat kiinnittää siihen huomiota! Yritän olla mahdollisimman huomaamaton; näkymätön, seinätapetti, pelokas varjo! Mutta epäonnistun taas siinä lähes täydellisen lahjakkaasti!
Kiinnitän huomiota yhteen naiseen, joka on pukeutunut huomiota herättävän muodikkaasti, naisella on päällään farkut, jalassaan nuorekkaat tennarit, neulepusero, puuterin värinen. Päässä hänellä on kaunis ja ylpeä kesähattu, jossa on Marimekon unikoita. Hän kävelee itsevarmasti kahvilaan, ”Roberts Coffee” -nimiseen kahvilaan, istahtaa pöydän ääreen, ottaa käsilaukustaan esille mustan ja hienon pussin, jonka kyljessä lukee ” Nous Sommes Tous Unique”, ranskaa siis, suomeksi; Olemme kaikki ainutlaatuisia”. Nainen tilaa cafe laten, croissantin ja yhden suklaakonvehtin.
Alan tarkkailla naista. Hänellä on hienostuneet tavat liikuttaa käsiään! Kynnet on maalattu oranssin värisellä lakalla. Hän haukkaa croissantista palan, hymyilee muille asiakkaille ja juo kahvistaan kulauksen. Sitten hän kääntyy minua kohden, huomaa minut, hymyilee yhä! Nyt kuitenkin hieman varauksellisesti, naisen hymykuopat ovat pysähtyneet, hänen silmiensä väri muuttuu.
Joku mies huutaa ihmismeren keskellä.
-Katarina! Oletko sinä Katarina Koivisto?
Mies menee naisen luo.
-Olen kyllä, nainen hymyilee, nostelee sensuellilla tavalla huolella hoidettuja kulmakarvojaan.
-Olen etsinyt sinua!
-Ai jaa? Nainen ei pysty piilottamaan hämmennystään. -Miksi?
-Tuota…..
En kuule loppukeskustelua, koska ihmisvilinä saa aikaan ääniä, joiden alle keskustelu hukkuu. Kuuluu muun muassa matkalaukkujen työntämisestä lähteviä ääniä, joku aivastaa, lapsi alkaa itkeä lohduttomasti, lokit kirkuvat elämäniloisesti ulkona; yksi nainen avaa asemahallin ulko- oven ja sitten ulkoa olevat äänet kantautuvat sisälle halliin.
Jatkan matkaani ulos. Taivas on puhtaan sininen, kuten aina keskikesällä. Ostan itselleni jäätelön, istahdan penkille, maiskutan suussani jäätelötuutin vohvelipaloja. Lokit kirkuvat yhä.
-Onpa yksinäinen olo, sanon puoliääneen.
Taas oudoksuva katse ventovieraalta!
Käteni alkavat vapista taas!”
Katarina Koivisto
”Hän huusi nimeäni, huudossa oli käskevä pohjavire, minusta miehen ääni oli pelottavan määrätietoinen! Istuin Tampereen asemahallissa, koska olin tulossa Porista, ”Pori Jazzista”. Rakastan jazzia!
Mies esitteli itsensä Reinoksi. Okei. Siis Reino… kuka ihmeen – Reino? En ollut koskaan kuullutkaan hänestä, en ollut koskaan nähnyt häntä. Tämä Reino sitten naurahti hermostuneesti, esitteli itsensä Reino Haavistoksi.
Sitten muistin! Mies oli luokkakaverini vuosien takaa. Yläasteelta vuodelta 1995. Voi että. Pelästyin! Minä katsos aina pelkäsin häntä, en tiedä miksi? Hän oli aina niin ylpeä ja jopa ylimielinen, hän aina tuijotti minua, nosteli paksuja kulmakarvojaan.
Nyt Reino sitten istahti vastapäiselle tuolille. Olimme siis ”Roberts Coffeessa”. Väistin hänen katsettaan, aloin laskea maassa olevien pulun nokkimien pullanmurujen määrää. Yksi muru, toinenkin, entä tuo kolmas muru tuolla kauempana? Mieleeni alkoi virrata Jenni Vartiaisen melankolinen laulu ”Missä Muruseni On” ja jostain syystä minua nauratti!
Olin hermostunut, sille ei voinut mitään! Reino huomasi, kuinka hymykuoppani alkoivat kadota puuteroiduilta poskiltani, kuinka ripsieni varjot alkoivat tanssia korvalehdillä, joissa oli perhosen muotoiset korvakorut. Olin hiljaa. Pitkään! Kunnes Reino katkaisi puhumattomuuden ja alkoi muistella kouluaikojamme Kirkkonummella. Siinä vaiheessa kiitin seurasta, otin käsilaukkuni, vetosin kiireeseen – oikeasti minulla ei ollut kiire minnekään – ja poistuin ihmismereen. Halusin kotiin! Kuuntelemaan musiikkia! Jazzia! ” .
Henna Karjalainen
”Nainen, tai siis ”Katarina Koivisto”, jäi mieleeni pitkäksi aikaa! Ai miksi? Hänessä oli jotain hyvinkin mieleenpainuvaa, lähes lumoavaa. Sensuellia, naisellista, kaunista ja sellaista itsevarmuutta, mitä en koskaan ennen ollut havainnut kenessäkään. Ja sitä paitsi hän muistutti jotakuta? Ketä? Vasta viikon päästä tajusin, ketä hän muistutti!
Katarina muistutti olemukseltaan – Audrey Hepburnia! Kun katsoin sitten yhtenä tiistaina Yle Teemalta Hepburnin elokuvan ”Aamiainen Tiffanylla”, havaitsin naisissa – siis Koivistossa ja Hepburnissa – paljonkin samaa: heidän kasvojensa piirteissä, tavassa heiluttaa kättään ilmassa, silmien viattomassa välkkeessä, elämäniloisesta tavasta nyrpistää sievää, lähes täydellisen muotoista nenää. Olen aina ollut kateellinen Audrey Hepburnille tämän nenästä; itselläni on suomalainen, ”pottumainen” nenä – ja sitten vielä ne aurinkolasit! Myös Koivistolla oli nenällään aurinkolasit. Katarina oli kuin filmitähti, ei ihme että hän herätti huomiota!
Missäköhän Katarina asui? Tampereella? Vai Helsingissä, vai missä? Ehkä ei edes koko Suomessa, jos hän oli vain vierailulla maassamme, ehkä hän asui vaikka Pariisissa? Miksi Pariisissa? Miksi juuri siellä? En tiedä. Hän oli kuin pariisitar! Yhtä ylpeä ja kaunis! Voi että!
Seisoin parvekkeella höyryävä kahvikuppi kädessäni. Oli jo alkuilta. Taivas oli punertava ja violetti. Katsoin alas nurmikolle, huomasin leppäkertun. Joku nainen käveli pihakeinujen luona, istahti sitten keinuille, alkoi lukea kirjaa, Sofi Oksasta, ”Stalinin Lehmiä”. Nainen lauloi samalla. Edith Piafia! ”La Foulea”. Minua hymyilytti, erotin laulun seasta ranskankielisiä sanoja. Olin muutamaa päiviä sitten alkanut opiskella ranskaa, siis ihan itsekseni vain!
Nainen lopetti laulamisen. Selaili kirjaa, yskäisi kuuluvasti. Sitten hän jatkoi lukemista, kunnes nosti katseensa kirjan sivuilta, hymyili valloittavasti. Vasta tuon hymyn nähtyäni tajusin, kuka hän oli! Hän oli aikaisemmin päivällä hymyillyt minulle. Hän oli asemahallissa kohtaamani nainen.
Hän oli Katarina!”.
Katarina Koivisto
”Päivä oli kaunis! Taivas oli pilvetön, auringon katse oli raukea. Olin hetkeä aikaisemmin alkanut lukea Sofi Oksasen ”Stalinin Lehmiä”. Suussani oli sokerinen maku; olin aikaisemmin päivällä syönyt jäätelön. Seisoin asemahallin jäätelökioskin edessä, nojasin kioskin seinään. Sitten näin taas hänet: asemahallin ihmismeressä kohtaamani naisen. Miksi kiinnitin häneen huomiota? Koska nainen oli niin surullinen, lähes melankolinen ja – onnettoman oloinen! Oikeastaan, minusta hän vaikutti jopa sekavalta, luulen, että hän oli hieman sekavassa mielentilassa. Nainen muun muassa puhui itsekseen, tuijotti yhtä miestä, kun mies otti esille lompakon. Ja nainen seurasi muutenkin ihmisiä, minuakin! Silloinkin, kun puhuin Reinon kanssa ”Roberts Coffeessa”.
Nyt istuin pihakeinussa. Olin kotona, vihdoin kotona! Siristin silmiäni. Silmäluomet olivat raskaat väsymyksestä, en ollut nukkunut muutamaan yöhön hyvin. Melkein nukahdin keinuun, mutta sitten havahduin lokkien kirkumiseen. Ja siihen tunteeseen, että joku tuijotti minua? Kuka? Katsoin eteeni. Sitten näin hänet! Sen naisen, surullisen naisen, jonka kohtasin asemahallissa! Asuiko hän täällä? En pystynyt enää lukemaan. Nousin ylös. Kävelin epävarmoin askelin kohti naapuritaloa. Melkein juoksin. Nainen pelotti minua!”.
Hanna Karjalainen
”Nainen juoksi pois! Hänen askeleensa olivat kiireiset. Pelästytinkö minä hänet? Ja jos hän pelästyi minua, niin miksi? Enhän minä ollut pelottava! Ainakaan omasta mielestäni. Menin takaisin sisälle. Tahdoin ulos, oli kaunis kesäpäivä. Joten laitoin kuluneet avokkaat jalkaani, avasin oven. Rapussa sitten lähes juoksin portaat alas hissiaulaan. Nimitaulun kohdalla luin läpi naapureitteni nimet, vaikka tiesin ne jo entuudestaan ulkoa. Minulla kun oli harvinaisen hyvä nimimuisti, oikeastaan aika hyvä kasvomuistikin. Ulkona sitten päätin mennä läheiselle luontopolulle.
Polulla kävelin pitkään hiljaa, kunnes melkein törmäsin vastaantulevaan lenkkeilijään, joka hymyili vaivaantuneesti. Jatkoin matkaani syvemmälle metsään. Tulin lopulta kallioille. Tuuli oli navakka ja määrätietoinen. Kallioiden luona seisoi nainen. Hän melkein itki! Miksi? Kävelin hänen luokseen, kysyin surkealla äänelläni: -Mikä on hätänä?
Nainen kääntyi. Näin pelon hänen silmistään! Luomet olivat raskaat. Ripsiväri oli valunut poskille, puuteri oli kasaantunut kasoiksi korkeille poskipäille. Hän oli Katarina! Mitä hän täällä teki? Miksi hän itki?
-Mene pois! Katarina heilutti käsiään. -Pois! Kuulitko sinä?
-Haluan vain auttaa sinua!
-Ai miksi?
-Koska vaikuttaa siltä, että kaikki ei ole hyvin?
-Mene pois sinä pelottava nainen! Katarina itki nyt vuolaasti.
-En minä ole pelottava?
-Miksi sitten seuraat minua joka paikkaan?
-No, me nyt vain olemme sattuneet olemaan samoissa paikoissa. Ja sitä paitsi: me asumme samassa talossa!
-Jätä silti minut rauhaan, jooko?
Aivan yllättäen käteni alkavat vapisemaan!
-Miksi kätesi vapisevat? Katarina kysyi ja kuulin hänen äänessään nyt huolestumista.
-Ne nyt sattuvat vapisemaan aina välillä, vastasin.
-Onko sinulla kenties psoriasis?
-Ai miten niin? kysyin.
-Ihossasi on tuollaisia punoittavia läikkiä! Minun isälläni on katsos psoriasis, tiedän, mistä puhun!
-Ei kai…..? Tiedätkö mitä? Myös minun isälläni on psoriasis! Onkohan meillä muuta yhteistä?
Hymyilen! –Ehkä.
-Ai miksi meillä olisi mitään yhteistä? Katarina naurahti pelokkaasti!
-Ajattelin vain…!
-En oikein usko! Katarina nojasi taaksepäin.
-Älä nyt nojaa taaksepäin, putoat! Kallio voi olla liukas, mistä sen tietää?
-Äh, en minä putoa! Älä huoli…! Minulla on hyvä tasapaino.
Katarinan ääni on yhä pelosta epäselvä eikä hänen äänestään erotu kunnolla sanoja. Nainen alkaa laulaa – La Foulea! Edith Piafia siis. Hän hyräilee kauan! Miksi Katarina pitää minua pelottavana? Ajatus, että olisin pelottava, sai minut nauramaan niin että tärisin.
-Pelotat minua! Katarina huusi. – Lopeta tuo nauraminen! Nyt!
-MINÄ EN OLE PELOTTAVA!
Koskin Katarinaa olkapäähän. Hän ei saa pudota! Mutta hän liukastui ja melkein – putosi! Hän kuitenkin lysähti maahan ja alkoi itkeä lohduttomasti ja katkerasti!
-Kukaan ei ymmärrä minua, pelottaa!
-Katarina, minä ymmärrän sinua, puhu!
-Mene pois!
Ne käteni! Ne alkoivat nyt vapista aivan hillittömästi. Otin Katarinaa kiinni käsivarresta.
-Et saa pudota!
Ääneni alkoi – vapista! Lopulta minua alkoi ärsyttää kaikki! Katarina ennen kaikkea! Hänen ylimielisyytensä minua kohtaan, hänen itsevarmuutensa, hänen kauneutensa, – joo, olin kateellinen, myönnetään. Ja sitten, tein päätöksen: MINÄ TYÖNSIN KATARINAN KALLIOILTA ALAS MEREEN! Katarina huusi! Seurasin hänen vajoamistaan mereen. Hiljaisuus! Ei enää ääntäkään. Aloin hyräillä! Edith Piafia. ”La Foulea!” Olinko juuri käyttänyt niin sanottua ”oman käden oikeutta”? Tunsin vain oloni uhatuksi! Mitä jos Katarina olisi työntänyt minut mereen? Se olisi voinut olla mahdollista! En lopettanut hyräilyä. Oikeastaan tunsin oloni helpottuneeksi! Katarina oli kuollut! Vihdoin kuollut!”
Epilogi
”Ylimielinen poliisi kysyy tukahtuneella äänellä, miksi minä tein sen?
-Oliko se murha? kysyn. -Murhasinko minä Katarinan?
-Tunsitko sinä hänet entuudestaan? Poliisi kävelee taaksepäin ahtaassa kuulusteluhuoneessa.
-Tavallaan, vastasin.
-”Tavallaan”?
-No, olen nähnyt hänet joskus kaupungilla, olen seurannut häntä, minusta hän vaikutti sekavalta!
(Vasta nyt muistan nähneeni Katarina Koiviston aikaisemminkin).
-Seurasit? Poliisi kävelee taas yhden askeleen taaksepäin. -Seurasitko sinä Katarinaa, tarkkailit häntä? Miksi ihmeessä?
-Olin huolissani hänestä!
-Jaa, miksi? Poliisi kurtistaa kulmiaan. -Ventovieraasta ihmisestä, jonka näit aina välillä kaupungilla? Mies naurahtaa hermostuneesti! -Tässä on nyt yksi ongelma! Katsos, Katarina Koivisto -nimistä ihmistä, joka asuisi siinä osoitteessa, siis sinun naapurissasi, ei ole olemassa!
-Ai eikö? Enkö minä sitten käyttänytkään oman käden oikeuttani? Mistä sinä nyt puhut?
-Olet hieman sekavassa mielentilassa! Ja miksi sinä huusit siellä kallioilla? Silminnäkijät ovat kertoneet, että huusit kallioilla, meinasit liukastua! Yksi rouva pelasti henkesi! Tajuatko? Katarinaa ei ole olemassa!
Hiljaisuus! Seinäkello tikittää eteenpäin. Punastun, vihasta! Mitä nyt sanoa? Olen pitkään hiljaa, kunnes sanon sitten:
– Okei. No niin! Punastun lisää! Pidän pienen tauon, jatkan vielä: – Minä olen Katarina Koivisto!
-Mutta nimesihän on Henna Karjalainen! Nyt on poliisin vuoro punastua. -Mitä ihmettä sinä nyt puhut…?
-Minä katsos kärsin – dissosiaatiosta! Minä todella käytin ”oman käden oikeuttani”. Minä tapoin sivupersoonani, siis oikeasti yhden mieleni osa-alueen! Tämä mielen osa-alue halusi tappaa minut! Joten, työnsin hänet mereen! Muuten olisin itse pudonnut kallioilta!
Nyt poliisi vain tuijottaa minua. Hän ei sano mitään. Pitkiin aikoihin. -Tarvitset ammattiapua, Henna, tai siis… Katarina!
Käteni alkavat vavista! Eikä käteni ole vapisseet aikoihin niin paljon! Näen varjon vasten kuulusteluhuoneen ikkunalasia. Kenet näen? Melankolisen varjon! Varjo itkee. Ja hyräilee. Edith Piafia. ”La Foulea”. Katarina on täällä taas! Eikö hän kuollutkaan? No, minulla olisi vielä monta mahdollisuutta käyttää omankädenoikeuttani, ehkä sitten kun lähden täältä poliisiasemalta? On niin kaunis päivä, ehkä menen sinne kallioille, ehkä Katarina on siellä taas? Viheltelen, joo, Edith Piafia, nyt jopa laulan! Poliisi katsoo minua epäilevästi. Huoneeseen tulee joku nainen, joka käskee minua seuraamaan häntä.
Myöhemmin löydän itseni pelkistetysti sisustetusta huoneesta. Makaan sängyllä. Käteni ja jalkani ovat sidotut. Hengitän syvään, tai yritän hengittää. Missä olen? Katson eteeni, huomaan naisen istuvan huoneen nurkassa tuolilla. Nyt käteni eivät vapise. Ne ovat vakaat ja lepäävät rauhallisina vartaloni molemmilla puolilla. Varjo! Varjo nauraa, istahtaa sängylle. Varjo on – Katarina!
Nainen nousee ylös tuolilta, kävelee sängyn luo. Hän katsoo minua vakavana. Ja sanoo sitten: -Kai tiedät, että olet psykiatrisessa sairaalassa, Henna?
Vastaan, huudan: – Äh, olen – Katarina! Tai siis… minä tapoin Katarinan, mutta nyt olen hän! Vihdoin olen oma itseni.”