Kirjoittanut: Niklas Ferm
Hänen jälkeensä joen rannalle saapuvat äärettömät tuulet, vanhentuneen illan kumarrus nuorelle yölle, kuolemaa toivovien kaukaiset rukoukset, aamuyön lasten musiikki ja auringonnousun sadunhorros. Tarkentakaamme kuvaa ympäröivän luonnon kauneudesta sykkyräiseen hahmoon. Laineet murtuvat. Rantakivillä makaa ruumis, arkkuasennossa, ympärillään sirpaleista lasia. Rinnan kohdalla punaiset tahrat muodostavat pyörteen. Näyn asetelmallisuus voi hyytää. Mutta miksi murhapaikalla leijailisivat pahuuden aura, huono karma tai karmiva enteellisyys? Kuolema on vaatimaton sanan ainoassa kirjaimellisessa merkityksessä. Kuollut makaa rannassa irrallisena ja kevyenä kuin kukkanen hautakivellä.
Vain tuuli kantaa pimeyttä. Alkutilaa, joka on vapaa valon keinotekoisuudesta. Jokainen tuulenvire muistaa jotain eilisestä. Käen kukunta kuuluu läheltä vääjäämättömänä.
Paikalle hölkkää tuurilenkkeilevä pariskunta. Huutoja. Pian rantatörmä täyttyy velvollisuudentuntoisista ammattilaisista kuvioituine autoineen ja fataaleine toteamuksineen. Pidetty tutkinnanjohtaja Hodel aloittaa esitutkinnan. Se on taikasana, jonka linjoissa väreilee vielä jokainen mahdollinen tapauksen kulku, kaikkien aamunkoittojen valo.
10.4, aamupäivä.
Taivaan likaisenharmaus riistää minulta auringonvalon, jota tarvitsen puhkaistakseni unieni sumuseinämät. Niiden takana päätäni poltetaan takassa. Toimenpide epäonnistuu – kallo ei pala – mutta kirjataan silti suoritetuksi. Onko unimaailmassa kohtaloa? Kun todellisuus koostuu järjestelmistä ja järjissä pysymisestä, unet tapahtuvat.
Avaan rähmänsolmimia silmiäni, viivytän niitä asuntoni tyhjyydessä ja suljen jälleen. Kehälihas vastaa silmien sulkemisesta. Luin saksalaisen sarjamurhaaja-kirjailija Jack Unterwegerin pystyneen kontrolloimaan lihasta minuuttikaupalla ja tuijottamaan kuulijaa ”kuin käärme, jolla ei ole silmäluomia”. Ajattelen omahoitajaani ja hänen katseetonta katsettaan.
Uudessa unessa silmäni ilman vartaloa liikkuvat kauttaaltaan lavastetussa rajakaupungissa. Sen laitamilla erotan tutun perhekodin, jonne äiti minut jätti. Siluetti heijastuu vaihtuvien painajaisten vuokseen. Herään uudelleen. Epäilen päivää sunnuntaiksi. Se on aina samanvärinen. Hiljaisuus levittäytyy kellarihuoneeseeni ikkunanraosta, kysyvänä kuin talven valo, vaikka on kevät. Vuodenajat kaatuvat kasoihin. Äsken lumisade satoi kaiken päälle; ajattelin ruumiidenkin makaavan lumiarkuissaan. Kuuraa kuin tuhkaa maailman kadotessa valkonauhana: luonnon kaunein runo. Nyt on huhtikuu. Täytyy nousta, kuten syreenien kuolleesta maasta.
Ikkunalaudalla lepää tussaamani valokuva hänestä ja sen molemmin puolin kaksi patsasihmistä. Huoleton Buddha, huolestunut Jeesus. Vartioin pimeydessä punertavat silmäni suunnattuina takaikkunaa kohti. Veto ikkunalasieni välissä tuomitsee kuolleen pikkupussimittarin siivet valppauteen. Pimeys hengittää erityisen huolenpidon lapsuuttani.
Silloin elin maailman hetkien maailmoissa, askelissa. Ehkä harvat lapselliset naurukohtaukseni laitoksen oleskelutiloissa polttivat hänen korviaan. Hän saattoi kuulla niissä halveksuntaa; sokerihumalan rikkilyömän pilkkaneulan. Hän opetti minua näkymään muille kuin huomaamaton syystuuli, joka jättää puut ravistelematta. Kävelemään vainoharha-askelin. Nyt hän näyttäytyy ikkunassa. Pidän tuosta valkoisesta paidasta tiukkana hänen päällään.
11.4, aamu.
Saalistan häntä. Olen hänen homme fatalensa, perversioidensa yksityisetsivä ja kuolemansa esteetikko. Täytän velvollisuuteni ja paneudun häneen kaikkine taustatietoineen ja tietojen alaviitteineen. Vaikka motiivini ja päämääräni olisivat mielettömiä, tiedän keinoni perustuvan terveelle järjelle. ”Pitää tehdä sitä, mistä tykkää”, sanoisi syöpätutkijana toimiva isäni, jonka olen tavannut kaksi kertaa, kuin jonkun postimiehen.
Tänne maanrajaan kantautuu hänen kirkasvalolamppunsa läikkeitä. Vääntäydyn ikkunaan. Jos häntä kiinnostaisi, kankaani tirkistelyaukot paljastaisivat pääni todellisia muotoja, mutta verhoaisivat totuuden. Näppäilen hänen numeronsa. Kahdesti olen odottanut vastaamiseen. Ensimmäisellä kerralla huohotin: ”Oletko käynyt katsomassa lapsia?”. Seuraavalla jännityksen laukaisema alemmuudentunne pakotti kohteliaisuuteen ja vinkaisin hiljaa: ”Sori, väärä numero.”
11.4, iltapäivä.
Joskus kaipaan surun helppoutta. Iltalukiossa pärjäsin hyvin, mutta suunnitelmaani kuului kesken jättäminen. Ammattikoulu ei ollut vaihtoehto. Sitä kävivät ne, jotka tiesivät. Olen tuijottanut kirjoja, sarjoja ja häntä siitä asti, kun kaupunki vapautui jälkihuollon velvoitteistaan. Kutsun sitä jättöhoidoksi. Minulla on vielä älyni – se on diagnoosien, hyvän ja pahan tuolla puolen. Tiedän, ettei elämässä ole muita näkökulmia kuin omansa.
Jokaiselta sijoituspäivältäni ohjaajat kirjasivat omat näkemyksensä laitoskertomuksina Caafc-tietojärjestelmään. 18-vuotiaana sain raportit haltuuni: koko aikani asiakasnumerona. Lattialla lojuu yksi omahoitajani tyylinäytteistä erityisen huolenpidon jaksoltani:
14.6, aamu. Päivittäiskertomus. Laitoksen kertomus.
Viettänyt aikaa lähinnä huoneessaan. Huono henkilökohtainen hygienia. Mainitsin asiasta, vastasi haistatellen. Myönsi polttaneensa viime hatkoilla kannabista 2-3 kertaa viikossa: ”Ahdistukseen tai tylsyyteen.” Seulat? Ei osallistunut yhteiseen ruokailuun, haki myöhemmin nuudeleita. Huomauttaessani pakollisesta siivoamispäivästä vastasi: ”Helvetin velvollisuudet”.
Helvetin velvollisuudet. Se on näiden mustakantisten vihkojeni nimi. En voi vastaanottaa apua, mutta joka ilta huudan pakokauhuni ulos ja kirjaan kaiut ylös. Naapurini eivät valita. Jos heitä on. Sanoissani on peruuttamaton aikakäsitys, aluton loppu. Tämä ei ole päiväkirja. Muistojeni tarkoitus on unohtua tai tulla jätetyksi lauseisiin. Tyhjät luunvalkeat paperiarkit täyttyvät. Jokaisen uuden sivun irrotan ja käytän myöhemmin väsärinä. Mitä tehdä kaikelle sille, josta ei voi kirjoittaa?
18.4, yö.
Paukuissa voin vaientaa pelkoni huutamatta. Lähimuistini riippuu suosikkisarjojeni traagisissa paratiiseissa. Yskäisen, kohottaudun hieman ja kuvittelen itseni True Detectiven Rustiksi aloittamassa monologiaan elämänvalheista ja syntymän sabotaasista. Sativahöyryissä olen Tony Soprano peyote-tripillä, jossa väikkyvä auringonkilo vihjaa universumin välinpitämättömyydestä. Jesse Pinkman Plattersin enkelikuoron autuaaksi julistamissa heroiininousuissa. Poliiseja piilotteleva Pablo Escobar dänkkiunella appelsiinilehdossa. Itsevarmuuteni kasvaa sanavalintojeni pysyessä esikuviltaan lainattuina, mutta tarkemmin vihkooni punnittuina. Kuten käteni, joiden asentojen tutkiminen on kuulunut harrastuksiini siitä asti, kun aloin pelätä kehoani. Pilvessä vartaloni liukenee unelmien veteen ja katoaa.
Tuutti hurahduttaa tunnit, tunnit pehmenevät hetkeksi ja hetki luo uuden ajan. Ihmeentäyden. Maiskuttelen itsekseni ja haaveilen toisistaan riippumattomista tyhjyyksistä. Muutamasta hatsista OG Kushia minusta tulee itsevarma ja malttamaton kuin messiaasta, josta muut eivät ole vielä kuulleet. Tämä Messias murhaa Jumalan. Käärin vielä puolikkaan jointin Super Silver Hazea. Ajatuksia kuin siunauksia. Vakuutun Jumalan olemassaolosta tietäen olevani Häntä suurempi. Olen menettää järkeni joka kerta tätä hengitellessäni. Mahtava rajatila. Järkeily on masennuksen toiminnallinen muoto.
20.4, yö.
Kymmenien psykiatrien lausunnot selittivät itsetuhoisuuttani näköalattomuudella. Mutta eikö laajimmissa näköaloissa kaikki elävä näytä muurahaiselta? Nykyään näköalani valtaa kahden laukauksen ajatus. Aseen idea nousee päähän kuin Borderline (sativa/indica-hybridi). Voisinpa ampua häntä sydämeen. Ja itseäni takaapäin, yllättäen. Olen syytön, mutta ansaitsen tuomioni. Kaikki aseet ovat ladattuja.
Näin ajattelehdin kuoleman vieressä, mutta olen siitä yhtä kaukana kuin kuka tahansa. Ehkä itsemurha on mahdottomuus. Kenet tapan, kun tapan itseni? Verson yhä edemmäs pohdinnoissani, joita helpottavat dullaiset perspektiivit (”Ensimmäinen ihminen tunsi koston”) ja sanaleikit (”Ei ole kohtaloa, vaan hetilo”). Jotkut tappavat itsensä välttyäkseen väärässä olemiselta.
27.4, ilta.
Himooni satuttaa sekoittuu myös vanhaa haluani häntä kohtaan. Olen mahdoton, siis ihminen. Hän sanoi oppineensa nauttimaan vasta minun kanssani. Tuntematta syyllisyyttä. Hän suostutteli minua ensin evankeliumin puhtaudella ja sitten kosketuksen hellyydellä. En koskaan unohda tuota kaihtimia sulkevaa kättä. Unessa se muuttuu pyörteeksi, joka näkyy vertigonpunaisena aivokuvissani. Kehän voi murtaa, pyörre pysyy.
Laitoksessa puhuimme paljon mahanpohjan pyörryttävästä tunteesta, hiusteni pyörteestä ja niin kutsutusta rakkaudestamme. Öisin ja jälkeenpäin hän neuvoi, miten peppu puhdistetaan vähällä vedellä. Hän kutsui minua alttarilapseksi enkä tiennyt mitä se tarkoittaa. Mietimme viesteissä – jotka joskus uhkasin paljastaa tietämättä kenelle – nimityksiä rakkaudellemme. Minä loihdin hänelle uusia sanoja. Salaikuisuus, kirjoitan nyt Helvetin velvollisuuksiin.
15.5, ?
Henkoset ovat tuomittuja teoiksi. Miksi henkäys ei ole yksi, sama ja aina ulospäin? Tuulta.
Hän hengittää vielä. Ilmaa, jossa elän.
Minulla on pajan laajentama pelko hänen kuolemastaan. Että hänelle kuolinhetki on ikuista valvetilaa edeltävä tapahtuma, johon hän on valmistautunut koko hengellisen elämänsä. Katsoessaan maailmaa viimeisten kipujen täyttämänä hän näkisi universumin salatun totuuden ja iloitsisi teoistaan, koska ne ovat johtaneet armoon. Tosiaan. Joka tietää heräävänsä voi nauttia jopa painajaisestaan. Pimeässä rukoilen hänen kadotustaan, mutta en kohdista sitä mihinkään. Uskon, että suunnattomat rukoukset päätyvät tähtiin.
Kun dulla alkaa haihtua päästä, pakko kiertyy ympärilleni ja yllyttää toimintaan. Odottajan kärsivällisyys vaihtuu sietämättömään varmuuteen. Liian pitkään olen istunut päivieni ohi, poltellut ja unelmoinut kärpäsen silmänräpäyksellisistä reflekseistä. En ole kadottanut kunnianhimoani. Tiedän, että sankari on yhä teonsana. Kuten rikoksen tekijä, myös sankaruutta tavoitteleva tietää jotain aina puuttuvan. Jos jokin olisi täydellistä, ei olisi Täydellisyyttä. Ja jokainen joutuu viimeiseksi luottamaan hulluuteen.
???
Hän ohittaa helvettini.
Ruohikko oikenee hänen jälkeensä ja jatkaa kuhinaa mielessäni. ”Nurmen on kasvettava, lasten kuoltava.” Helvetin velvollisuus. Otan takin käteeni ja juoksen pajoissa ja piiskoissa pihalle – missä tämä mahtaa tapahtua? – sieltä kadulle, rannalle, joki on lähellä, näkyy laituri, kaislikkoa ja sumun kietoma lyhtypylväs. Pylväässä palaa kuunkeltainen valo kuin Narnian tarinoissa, joita hän luetutti minulle. Suosikkikohtani oli alussa, kun vaatekaappi toimi porttina salaisiin ihmeisiin ja toisiin todellisuuksiin – salaikuisuuksiin! Ei sinne, Rust ei pysähtyisi, älä pysähdy, pysy, älä.
Istunko rannassa? Käteni taputtelevat taskuani. Voisin pitää tätä vahvana dullaunena, mutta jollekin tämä tapahtuu. Joki. Nimeämällä asian etäännytän itseni siitä. Pysäytän virran. Uhri. Molemmin puolin virtaava joki. Veden lämpimästä höyrystä härmistyy kaipuu jonkun toisen lapsuuteen. Ehkä ainoa syntini on ollut toivoa toisen ajatuksia, tuntea tämän tunteita, tietää elämän yksityisimmät kohdat. Kuulen askeleet, epävarmat. Kokeilen pulssiani. Sydämeni joko lopettaa lyömisen tai pullahtaa ulos yhdellä pamauksella. Uneliaassa hämärässä erotan särkyneen lasin palasia. Ne kirkastavat joen pintaa. Muistot väläyttelevät kristallejaan.
Teroitettu luoti lentää kaislojen poikki tarttuakseen häneen, joka ehtii tuntea vain tuulenhenkäyksen pudotessaan veteen. Veden ääni.
Kompositio on aina pelottavampi kuin kuolleen todelliset kasvot, komisario Hodel tuumii. Kasvot ovat kuoleman vastakohta. Hodel pitää työpäiväkirjaa. Mustakantisen nimilehdellä lukee HELVETIN VELVOLLISUUDET. ”Huumoria olla pitää”, ajattelee Hodel. Hän kirjaa tutkintaan kuulumattomia huomautuksia marginaaliin: ”Harva haluaa itselleen kiinnostavaa kuolintapaa.” Komisariota kiinnostaa enemmän aihetodisteiden sijainti sekä todessa että kuvitellussa. Oksennuksen tahrima rannekello, nenäliina, povitaskuun taiteltu paperi, nukka, purut ja sätkäntekokone muuttuvat taikakaluiksi ja muistojen tunnuksiksi. Paperia on käytetty väsäysalustana. Siinä on kaksi sanaa: ”Veden ääni”.
Hodel saattaa ajatella: uhrin elämän tarkoitus on koko ajan avoin, kunnes tiivistyy virallisiin asiakirjoihin ja keskustelufoorumien urbaanilegendoihin (”Ketä tietää, mitä toi ’veden ääni’ meinas?”). Hänet haudataan hiljaisella haudanhoitosopimuksella hautaan, jonka aika kuluttaa vaaralliseksi muistomerkiksi. Historia nuolaisee tuulen kostuttamaa sormeaan ja kääntää sivua.
Tai sitten Hodelin päässä hakkaa pyörryttävä tutkintalinja. Hän tarttuu kaupungin kellarikämpästä eristettyyn puhelimeen, josta on puhelulokin mukaan soitettu tuhansia puheluja yhteen numeroon.
Kuuluu muutama hiljainen kohahdus kuin tummuvalla rannalla. ”Valitsemanne numero ei ole käytössä, olkaa hyvä ja tarkistakaa numero.”