Rane

Kirjoittanut: Elisa Tuhkanen

Pukuhuoneessa haisi paska ja ummehtunut parfyymi.
”Vittu, Jukola, oot taas käyny painamassa täällä jotain akkaa, hä!” Rane karjaisi liuhulettiselle kaverille.
”Kuinka monta kertaa tarttee sanoo, että vaikka sulla avaimet tänne onkin, niin muijia ei tänne raahata!”
Jukola melkein hihitteli itsekseen, mutta yritti säilyttää jonkinmoisen ryhdin. Kaikki, Rane mukaan lukien, tiesivät, ettei Jukolalla ollut naismaailmassa onnea. Vaimo oli lähtenyt joskus ysikymmenluvulla, ja nyt ampumishommat ja muut pisnekset veivät kaiken ajan. Kulmabaarissakaan ei käynyt ketään sellaista naista, joka rotankasvosta olisi kiinnostunut. Oli porukan sisäinen vitsi aina kiusata Jukolaa naisista.
”Noni pojat, se on sitte vapaata harjoittelua. Ja olutta sitte vasta kun ootte aseet putsannu. Ja jos jotain puutteita tulee, niin alan mies on paikalla, heh heh”, Rane naureskeli ja nyökkäsi ampumarataa kohti. ”Harvalla sällillä on tällaista peeärrämahdollisuutta kuin mulla. Että käyttäkää hyväksenne, amiigos!”
Nahkaliivimiehet kaivelivat laukuistaan aseet esiin ja ryhtyivät hommiin. Tänne oli tultu ennen kaikkea tekemään bisnestä ja täydentämään asevarastoja. Oluen juonnin aika olisi sitten vasta myöhemmin.

Rane oli seutukunnan tunnetuin asekauppias. Aseliike tuotti hyvin, mutta vielä paremmin tuotti tiskin ali myyminen ja erilaiset sivubisnekset. Kavereita riitti kaikissa piireissä, erityisesti moottoripyöräjengiläisten kanssa kannatti olla hyvissä väleissä. Rane oli mainosmielessä jopa vuokrannut maaseudulta hulppean omakotitalon, jonka alakerrassa oli pieni ampumarata. Pääsi rauhassa testailemaan aseita, eikä tarvinnut selittää kellekään mitään. Apurina hääri mikkihiirimies Jukola, ei älykäs mutta innokas. Juuri sopiva tyyppi korostamaan Ranen etevyyttä ja paremmuutta asealalla sekä hoitelemaan pikkuhommia kaljapalkalla.

”Otas Jukola ittelles kaljaa. En tällä kertaa laita sua juokseen maalitauluks, heh heh!” Rane heitti ja nosti kuraiset buutsinsa sohvapöydällä olevan ammattilehtikasan päälle. Jukola virnisti ja hilpaisi nurkassa olevalle jääkaapille. Jukolasta oli ihan hienoa olla Ranen apurina, vaikka saikin vain vittuilua palkakseen. Pääsi kuitenkin piireihin. Nuoret sällit uskalsivat lähestyä Jukolaa paremmin kuin Ranea silloin kun tuli ensiaseen hankkimisen aika. Jukola tunsi olevansa auktoriteettiasemassa kakaroihin nähden. Hieno fiilis, ja harvinainen noin muuten pitkäaikaistyöttömälle kirvesmiehelle.

Pari tuntia myöhemmin moottoripyöräpojat olivat saaneet omat ja lainatut aseet testattua ja muutamasta pikku täydennyksestä oli päästy isännän kanssa sopuun. Rane oli ehtinyt juoda oluen jos toisenkin jääkaapista. Jukola oli tyytynyt yhteen, sillä hän joutuisi kuitenkin toimimaan Ranen kuskina myöhemmin. Jukolalta oli kortti ollut jo kertaalleen kuivumassa, eikä kyttien kanssa seurustelu kiinnostanut enää niissä merkeissä.
”Noh, mitäs pojat muuten? Jokos pyöräkausi on ohi?” Rane rötkötti tuolillaan ja yritti maailmankansalaisen smalltalkkia.
”Jo.” Porukan johtaja Jore ei ollut tunnettu lipeväkielisyydestään.
”No mitäs te nyt talvisaikaan niinku muuta puuhaatte? Paitsi panette muijia hehe?” ”No mitäs me.”
”Että pyörien rassaamiseen menee kaikki aika?” Rane yritti vielä saada jutustelua aikaan. ”Joo.”
”No mut bileitä kuitenkin pidätte, eiks je?”
”Joskus.” Jore katseli ilmeettömänä oven suuntaan mutta ei kuitenkaan tehnyt lähtöä. Muut jengiläiset keskittyivät tatuointiensa ja kengänkärkiensä tarkasteluun. Rane oli ainoa, joka oli humalassa.
”Joo et voitais teidän pikkujouluihin tulla, muijan kanssa, hehe.” ”Jaa”, Jore vastasi.
”Meinaan että muijallekin vähän esittelisin tätä meikäläisen sosiaalista piirii, kun se aina valittaa, ettei pääse mihinkään.”
”No joo”, Jore tuntui piristyvän yhtäkkiä, ”sano muijalles et pikkujoulut on tiedossa. Kyllähän ystävät juhliin kutsutaan.” Muut jengiläiset nostivat katseensa ja katsoivat Jorea hölmistyneinä. Ei ollut tapana ketä tahansa kutsua kerhon juhliin.
Rane suorastaan hehkui ilosta: ”Totta maar, sanon Lissulle että menee ostaan jotain parempaa päällensä. Se on meinaan ihan vetävän näköinen muija, vaikka ikää jo onkin!”
”Yksi pikku juttu kuitenkin olisi, minkä voisit hoitaa ennen bileitä.” Jore vaihtoi jengiläisten kanssa katseen, mikä jäi Ranelta huomaamatta.
”Sano vaan, kyllä frendejä aina jelpataan! Mitä vaan tarttet, kato kyllä meikä hoitaa!”
”No jos tulen huomenna kaupalla käymään, niin jutellaan siitä vähän tarkemmin”, Jore sanoi. ”Jees, tervetuloa! Ottakaa pojat nyt sitä kaljaa, ettei tartte kuivin suin istuskella.” Rane viittoi omalla
olutpullollaan jääkaapille päin, mutta jengiläiset keräsivät Joren noustessa kassinsa ja lähtivät ovesta niukasti nyökäten. Veekasit mörähtivät pihalla käyntiin, Rane kulautti loput kaljansa ja totesi Jukolalle: ”Taidettiin päästä sisäpiiriin. Tai ainakin mä ja mun muija, hehe!”
Seuraavana päivänä Rane istui vaiteliaana Tyrvään Ase Oy:n tiskin takana. Myymälä oli pikkukaupungin laidalla teollisuusalueella. Harmaasta aaltopellistä rakennettu teollisuusrakennus oli joskus nähnyt parempiakin päiviä. Pihalla nökötti rakennuksen toisessa päädyssä sijaitsevan autokorjaamon projektiromuja, joiden seasta pukkasi jo metrin mittaista koivua. Rane ei välittänyt pihan hoidosta yhtään naapuriaan enempää, pääasia oli että myynti veti. Tänä aamuna Rane ei ollut välittänyt parranajosta eikä hampaiden pesustakaan, oli tullut kiire kaupalle Jorea odottamaan. Lissu, Ranen vaimokin oli ihmetellyt Ranen intoa lähteä krapulapäissään heti aamusta kaupalle. Yleensä asiakkaat jaksoivat odotella tai soittelivat Ranelle, kun halusivat kaupantekoon. Aseita ei nyt varsinaisesti ostettu heräteostoina.
Myymälän ovi kävi ja Rane nosti katseensa asekatalogista. Rasvaisen tiskin eteen saapasteli Jore kaksi hangaroundia kannoillaan.
”Moro.”
”No moro, tulit sitte”, Rane sanoi innokkaasti. ”Joo.”
”No mitäs, mites voin jeesaa? Et kun sulla jotain hommaa oli mitä tarttis, et meikä kyl jelppaa, hehe”, Rane pölpötti.
”Joo, auto pitäis viedä huoltoon.”
”No mitä, tos naapurishan on yks korjaamo. Kyllä mä voin sulle hinnan tingata kohdilleen jos siitä on kiinni”, Rane hölmistyi.
”Se pitäis viedä Riihimäelle. Vankilan pajalle. Ne tekee siellä jarrurempan”, Jore sanoi ja tuijotti Ranea. Rane ymmärsi katseesta olla kyselemättä enempää.
”Selvä, kyl mä voin heittää. Ei kai siinä mitään.”
Jore tuijotti vielä hetken aikaa Ranea silmiin ja lupasi sitten poikien tuovan lähiaikoina auton Ranelle.
Joren lähdettyä Rane istui hetken paikallaan asiaa pohdiskellen. Helppo keikka, Rane tuumi. Kiva jelppiä kavereita.

Rane ajeli hiljaa ylämäkeä Riihimäen vankilan portille. Kavereille oli soitettu ja kaiken piti olla ok. Portti aukesi ja Rane pysäköi vanin sovittuun paikkaan korjaamon pihalle. Ketään näkynyt vielä missään. Vitun kytät, Rane ajatteli. Vittuun kaikki. Lissu oli järjestänyt sellaisen shown lähtiessä, että tuli ajettua sitten vähän liian kovaa. Vaikka oli suvikumit alla ja tie paikoin jo mustassa jäässä. Vitut, ja ne jarrut. Onneksi sattui tutkan kohdalla just joku mummo eteen, ei tullut sakkoja.

Rane ei oikein halunnut edes tietää, miksi yhtä jarruremonttia varten piti Riihimäelle asti ajella, ja etenkään sitä, miksi auton omistaja, Jore, ei halunnut sitä tehdä. Jore oli kingi, eikä sille paljoa viitsinyt ruveta ryppyilemään. Tietyissä bisneksissä se oli hyvä tuntea ja ne bisnekset oli enemmän
Ranen sielua lähellä. Että kyllä sitten vastapalveluksena voi yhden auton heittää korjaamolle. Ranea kylmäsi koko vankilan seutu. Sen verran oli tullut horjuttua lain harmaammalla puolella, että vapaaehtoisesti ei niihin ympyröihin oikein viitsinyt hakeutua. Pari kaveria siellä taisi olla istumassakin. Mutta ei ne mitään kavereita olleet silloin kun ne oli kiven sisässä. Rane naureskeli aina, että jätetään ne brotherhuudit mustille ja prosenttijengiläisille, Ranelle riitti itsestä ja muijasta huolehtiminen.
Rane istuskeli autossa ja kertasi aamun perheriitaa mielessään. Vitun muija, Lissu. Miten se nyt siitä hikeentyi, että yhden auton lupasin heittää. Ei tää mikään keikka oo, kunhan jelppaan vaan kaveria. Helvetti että se huusi. Ihan kuin olisin ollut pankkia lähdössä ryöstämään. Vitut, hullu akka. Antaisi miehen vaan hoitaa bisneksensä ja keskittyisi niiden pitsiverhojen värkkäämiseen, se on sen muijan ominta aluetta se, Rane päätti parisuhdepohdintansa.

Mikä helvetti tässä hommassa oikein maksaa, Rane ihmetteli, kun korjaamon pihalle ei ilmaantunut ketään. Lopulta työnjohtaja saapasteli paikalle, otti Ranelta kuittauksen ja avaimet. Kuiva kaveri, ei paljon hymyä irronnut, vaikka Rane yritti vitsailla vanin olevan nyt varmasti turvassa kiven sisällä. Ettei kukaan satunnainen autovaras vie sitä korjaamon pihalta, heh heh.

Rane ei ollut saanut ketään kaveria hakemaan Riihimäeltä, mutta ajatteli talsia asemalle ja siitä sitten seikkailla kotiin päin. Kovin kauaa ei vaan tarvinnut kurassa taapertaa, kun maija kaarsi vierelle.
”Olit sitten autoa viemässä, häh?” kalju poliisi huikkasi ikkunasta.
”Joo, kaverin vanin vein korjattavaks. Jarruremonttia. Pojat osaa tehdä.”
”Mitäs sitä nyt Vammalasta saakka tullaan jarruremonttia teettämään Riihimäelle? Eikö lähempää löydy osaajia? Tuollaiseen romuun?”
”Älkää nyt viittikö… häh, mistä te tiedätte mistä mä tuun?” Rane hätkähti tuntemattoman poliisin tietäessä Ranen kotipaikan.
”Tiedetään hyvinkin. Tuus kyytiin. Viedään sut asemalle.” Poliisit nousivat lakonisesti autosta ja avasivat takaoven. Rane epäröi hetken pakoon juoksemisen ja jäämisen välillä, mutta päätti sitten jäädä. ”Jaa… ei varmaan rautatieasemalle kuitenkaan. Vittu mä mitään oo tehny!”
”Juuei kun meidän asemalle. Katotaan sit mitä oot tehny ja mitä et.” Ovi kolahti kiinni ja auto kaarsi takaisin tielle. Rane istui hämmästyneenä ja raapi niskaansa. Mihin vittuun se Jore oli hänet tällä kertaa sotkenut? Se saa kyllä maksaa, se on saletti. Olkoon vaikka mikä jengiläinen, saatana.

Missä hiivatissa se äijänkäppyrä taas on? Onhan se nyt kyllä helvettiä kun ei yhtään voi ilmoitella menemisistään! Saa täällä sit sydän syrjällään odotella, että onko seny jäänyt auton alle vai mitä sille on tapahtunut. Lissu käveli keittiön ja olohuoneen väliä myöhään tiistai-iltana ja sadatteli ääneen. Piti se nyt helvetti arvata, ettei siitä mukamas viattomasta pikku keikasta mitään hyvää seurannut.

Aamulla se sillä paskakasalla lähti liikkeelle, eikä vieläkään ole tullut takaisin kotiin. Vaikka ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun junasta tai asemalta olisi löytynyt joku tutuntuttu ja matka olisikin saanut yllättävän käänteen. Vaikkei Rane varsinaisesti viinamäen miehiä ollutkaan, niin kummasti se vaan lähti kavereiden matkaan jos kaljaa ja juttuseuraa oli tarjolla. Helvetin hidalgo, Lissu ajatteli. Niin se oli Lissunkin hurmannut Tampereen Senssissä, hauskoilla puheillaan, olutta tarjoamalla ja leveällä elämällään rehentelemällä. Vaikka sillä sitten olikin vaan perse auki ja lähtöpassit edelliseltä akalta kourassa. Sillä mitään töitäkään silloin ollut, mähän sen pelastin, Lissu kertasi mielessään. Saisi olla kiitollisempi mulle siitä mitä sillä nyt on. Ja kuuntelisi välillä järjen ääntäkin, ettei niin hövelisti kaikenlaisia kavereita olisi aina auttelemassa.

Lissu istui pöydän ääreen, veti syvään henkeä ja pyyhkäisi sanomalehtiä pöydältä kasaan. Antaa olla, huudan sille sitten kun se tulee kotiin. Ja siivoan keittiön heti huomenaamulla. Nyt nukkumaan, kampaamon eka asiakas tulee jo yhdeksältä. Jonkun on tätä maailmaa pidettävä pystyssä. Ne on eri yrittäjät ne, jotka pystyy tuolla yökaudet huitelemaan omissa menoissaan.

Jukola istuskeli kantapaikassaan Wanhassa Mestarissa itsekseen viimeisillä senteillään ostamansa tuopin ääressä, kun tiskille könysi viereen joku nahkatukka. Kaveri oli vähän turhan siisti normikalustoon verrattuna, mutta rupesi kiskomaan jekkupaukkuja ja olutta siihen tahtiin, ettei herättänyt muissa sen enempää huomiota. Jukolasta mies näytti olevan sen verran rahoissaan, että olutta riittäisi kavereillekin.
”Mikäs miestä syö?” Jukola aloitti rohkeasti.
”No mitäs täs.” Kaljupää keskittyi baarimikon huomion kalasteluun ja uuden paukun tilaamiseen. ”Meinasin vaan kun noin ahkerasti tinttaat. Et onks akka jättäny vai mikä murhe”, Jukola jatkoi.
Mies huitaisi tilaamansa jekun huiviin ja kysyi Jukolalta: ”Onks sul röökii?” Jukola säpsähti, nousi sitten jakkaraltaan ja nyökkäsi kaverille. ”Käydään röökillä.”
Ulko-oven edessä tupakkapaikalla mies silmäili Jukolan nukkavierua olemusta tupakkaa sytyttäessään. ”Taidat olla ammattilaisia? Pisnesmies? Mites pisnekset vetää?”
Jukolan ryhti suoristui, että häntä pidettiin tekijämiehenä ihan ulkonäönkin puolesta. Se oli harvinaista liuhuletille. Tätä kaveria kannattaisi jututtaa, selvästi fiksu kaveri. Ja reilu myös, Jukola totesi sisällä baaritiskillä tarjottujen snapsien ja tuoppien äärellä. Juttua riitti Jukolan ihmeellisistä seikkailuista, joissa Jukola tietenkin näytteli aina sankarin roolia. Jukola muotoili tarinoissaan Ranenkin keikat omikseen luoden varsinaisen yhden miehen tehorikollisen itsestään. Välillä Jukola päätti antaa sananvuoron kaverillekin ja nahkatukka mutisi jotain työhuolista, mutta pian Jukola istui taas uusi jekku kädessä ja selosti jotain tehtyä keikkaa. Pilkkuun mennessä kaverukset jo halailivat iloisesti ja olivat parhaimpia ystävyksiä. Ja parhaille ystävillehän kerrotaan kaikki, myös tulevat keikat. Jukola ei tosin tätä enää muistanut herätessään jälleen kerran megalomaaniseen krapulaan. Kaljupää, ammatiltaan poliisi, sen sijaan muisti.

Ranella oli putkassa istuessaan runsaasti aikaa keikan miettimiseen. Jotain helvetillistä hommassa oli. Ei Rane sentään niin tyhmä ollut, ettei olisi tajunnut keikassa olleen jotain koiraa haudattuna, mutta oudon tehokkaasti poliisit olivat osanneet paikalle ilmaantua. Rane ei tiennyt mitä autossa oli ollut, mutta oli arvellut huumeita sinne piilotetun. Niitähän ne yleensä olivat linnassa vailla. Ja kun ei kysellyt, voi kysyttäessä kirkkain silmin väittää, ettei tiennyt. Mutta kerratessaan päivän kulkua mielessään uudelleen ja uudelleen Ranea alkoi epäilyttää. Jos autosta olisi kaivettu huumekoiran avustuksella lasti, siihen olisi mennyt kauemmin aikaa. Poliisit olivat kuitenkin ottaneet Ranen kiinni melkein heti auton jättämisen jälkeen. Siinä ajassa ei todellakaan hankittu koiraa paikalle, purettu autoa satsin löytämiseksi ja hälytetty vielä poliisipartiota paikalle. Jotain hämärää hommassa oli.

Ranen vatsaa kaiversi. Oli vittumaista miettiä, oliko hänelle viritetty ansa. Kuka ja miksi sellaista olisi tehnyt? Ei Rane ollut tietääkseen tehnyt kenellekään pahaa, eikä ollut kenellekään velkaa. Rane raapi niskansa melkein verille pohtiessaan kuviota. Ei Jore voinut kusettaa, ei voinut, eihän sille itselleenkään tulisi kuin hankaluuksia tästä. Helvetti, Joren kanssa tulisi kyllä kusiset paikat, kun putkasta pääsisi. Poliiseille ei paranisi sanoa yhtään mitään. Jos Jore luulisi Ranen tyrineen keikan tai laverrelleen poliiseille, jengi rankaisisi satavarmasti. Miten, sitä Rane ei uskaltanut edes miettiä.

Ranen oltua jo kaksi päivää teillä tietymättömillä Lissu heräsi aamulla raskaasta, levottomasta unesta. Huoli oli painanut silmät mustiin kuoppiin, mutta töihin oli mentävä. Kampaamon tuolin vuokraa ja yrittäjän lukuisia maksuja ei murehtimalla maksettu.

Lissun vuokratuoli sijaitsi vanhanaikaisessa kampaamossa pari korttelia keskustasta teollisuusalueelle päin. Asiakkaina kävi pääasiassa keski-iän ylittäneitä naisia, joille Lissu sai tehdä väsymykseen asti samanlaisia kiharakampauksia. Lissu ajoi Corollansa vähän ennen yhdeksää parkkipaikalle. Kampaamon edessä odotteli jo ensimmäinen asiakas, harmaatukkainen seitsenkymppinen entinen lastentarhanopettaja.
Nainen lässytti Lissulle jo kaukaa: ”Voi herranen aika, kuinkas sitä nyt noin kamalalta näytetään, onkos rouvalla surua ja murhetta elämässään?” Lissu kiristeli hampaitaan ja avasi kampaamon oven lukon. Muut kampaajat olivat tulossa töihin vasta kymmenen jälkeen.
”Eipä tässä, nukuin vaan vähän huonosti.” Lissu viritti väkinäisen hymyn kasvoilleen ja johdatteli rouvan odotustilaan. Nainen jäi riisumaan takkiaan kun Lissu pyörähti tuolinsa luokse varmistamaan, että kaikki tarvittavat välineet olivat valmiina paikallaan.
Yhtäkkiä kampaamon ovi paiskattiin auki ja kolme miestä tuli ryminällä sisään. ”Mitä helv…” Lissulta pääsi ennen kuin hän muisti asiakkaan läsnäolon. Vanha rouva kurkisti varovasti odotustilasta, mutta miehet eivät katsoneet sinne päin. Miehistä pisin ja leveäharteisin, Jore, katsoi pistävästi Lissua.
”Mitä vittuu Rane on menny laulamaan, hä?”
”Hei, pojat, mä oon nyt töissä. Selvittäkää asianne Ranen kanssa.” ”Missä se helvetin ukkos on?”
”Nyt oikeesti, mulla ei oo teidän kanssa mitään asioita selvitettävänä. Poistukaa nyt.” Lissu yritti pitää äänensä tasaisena, ettei säikäyttäisi asiakastansa. Jengin ilmaantuminen kampaamoon oli pelottavaa. Lissu yritti hallita orastavaa paniikkia.
”Helvetti Rane on menny käräyttämään meidät. Tulee tupenrapinat jos se meinaa tälle paikkakunnalle vielä ilmaantua”, Jore jyrisi.
Lissu tärisi sanattomana paikoillaan. Nyt oli tosi kyseessä.
”Sano ukolles että laulaminen maksaa hengen”, Jore sanoi painokkaasti. Miehet käännähtivät kannoillaan ja marssivat ulos. Oven eteen pysäköinyt Cadillac kaahasi renkaitaan ulvottaen pois parkkipaikalta melkein Lissun Corollaa kolhaisten.
”Olikos ne pojat sinun tuttuja?” vaimea ääni kuului odotustilan puolelta. Harmaatukkainen rouva kurkki vaatenaulakon takaa nenänpää vapisten.
”Ei ollut, ei. Rouva on nyt hyvä ja tulee tänne istumaan niin mietitään, mitä tällä kertaa laitetaan. Tai jos kuitenkin laitan ensin kahvin tippumaan…” Lissu käveli tärisevin jaloin takahuoneeseen ja lysähti pienen pöydän ääreen. Ranen helpoksi väittämä keikka oli heittänyt heidät syöksykierteeseen, minkä loppua ei uskaltanut edes ajatella.

Rane istui vaitonaisena Jukolan auton kyydissä. Fiesta puski yllättävän tasaisesti ankean räntäsateen halki. Jukolakaan ei turhia kysellyt. Radion paikalla oli vain muutama repsottava piuha. Hiljaisuus oli painostava. Rane oli päästetty viimein vapaaksi, sillä tutkinnassa Ranen kertoma tarina oli osoittautunut todeksi. Autoon piilotetut huumeet ja kännykät olivat täynnä jengiläisten sormenjälkiä. Kutsu käräjille olisi kuitenkin tulossa, kunhan jutun tutkinta olisi valmis. Rane yritti olla ajattelematta, mitä se merkitsisi hänen tulevaisuudelleen yrittäjänä. Tällä hetkellä eniten vaivasi Lissun kohtaaminen. Rane ei ollut edes uskaltanut soittaa aamulla Lissulle, vaan oli soittanut Jukolan hakemaan. Sai ainakin pari tuntia lisäaikaa rohkeuden keräämiseen. Ranen tyhjä katse harhaili tienvarren pelloilla. Varisparvi kyhjötti keskellä peltoa kuin ankeuden perikuvana.

”On se varmaan hienoo päästä muijan luokse pitkästä aikaa?” Jukola töräytti yhtäkkiä. ”Vittu”, murahti Rane.
”Meinaan että tuli varmaan aika pitkäks siellä? Käsitöitä vaan, hehe?” ”Turpa kii tai se turpoo kii”, Rane rähähti.
Loppumatka sujui entistä painostavammassa hiljaisuudessa.
Ulko-ovi narahti äänekkäästi kun Rane yritti avata sitä varovasti.
”Vittu”, Rane sähähti itsekseen. Nyt oli turha yrittää hiipiä sisälle. Rane astui keittiöön ja tunki nyrkit rähjäisten Anttila-farkkujensa taskuihin. Lissu istui keittiön pöydän ääressä ja nosti katseensa edessään olevasta sudokusta. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen Lissu sanoi: ”Ne sit päästi sut pois.”
”Jep”, Rane sanoi kengänkärkiänsä katsellen.
”Vittu mikä sankari sää oot! Tajuutko yhtään miten mää olen ollut täällä sydän syrjälläni kun en yhtään tiennyt missä sää olit!”
”Sori mut kun ne ei antanu…” Rane yritti vastata, mutta Lissu alkoi vasta päästä vauhtiin eikä antanut Ranelle suunvuoroa.
”Helvetti soikoon, ukko on kadoksissa monta päivää ja mun täytyy täällä pitää firmaa pystyssä ja hoitaa kaikki asiat! Tajuutko kuinka raskasta mulla on ollut! Ja ne sun jengiläiset kävi vielä mua uhkailemassa. Tajuutko että ne tappaa sut jos sä oot laulanu kytille!” Lissu oli noussut seisomaan ja huitoi hurjana käsillään. Rane seisoi edelleen niska kyyryssä ja otti vastaan purkauksen.
”Kyllä se niin on että miehen pitäis jotain vastuuta tekemisistään ottaa. Etkö sää yhtään epäilly mitään kun tuollaista keikkaa lähdit tekemään? Kuinka saatanan hölmö sää oikein olet? Minunko se täytyy tässä perheessä kaikki ajatella, hä?”

Lissun saarna alkoi kivuta huippukierroksille kun pihasta kuului veekasin murinaa. Lissu ja Rane vilkaisivat ikkunasta. Joren Cadillac oli ajanut pihaan. Jore nousi autostaan ja harppoi ovea kohti. Lissu säntäsi eteiseen tyrkäten Ranen raivolla sivummalle, kaappasi nurkasta siinä joutilaana seisseen lumilapion ja heilautti oven vauhdilla auki.
”Helvetin Jore, nyt loppuu tää leikki!” Lissu kiljahti ja heilautti lumilapiota. Joren ilme kuvasti silkkaa yllätystä, kun lapio kolahti hänen ovea avaamaan ojennettuun käteensä.
”Ai saatan…” Jore puhahti ja käpertyi vaistomaisesti käden suojaksi.
”Te saatanan rakit pysytte kaukana mun Ranesta, onko selvä!” Lissu jatkoi ja heilautti lapiota uudelleen. Tällä kertaa se osui Joren olkapäähän ja sai Joren käännähtämään puoleksi tulosuuntaansa. Jore nosti epäuskoisen katseensa Lissuun ja näki vielä kolmannen lapionheilautuksen, mikä osui suoraan keskelle otsaa. Isku sammutti Jorelta valot ja lysäytti ennen niin korskean jengiläisen säälittäväksi kasaksi portaiden juurelle.
Lissu laittoi tärisevin käsin lumilapion takaisin eteisen nurkkaan, kääntyi monttu auki tuijottavan Ranen puoleen ja sanoi: ”Lähdettäisköhän pariksi päiväksi vähän lomalle? Me taidetaan kumpikin olla sen tarpeessa, rakas.”