Kirjoittanut: Maiju Kainlauri
Minä olen tämän tarinan kertoja ja aion kertoa teille totuuden. Vain ja ainoastaan totuuden. Totuuden siitä, mitä todella tapahtui sinä päivänä, jolloin maailma pysähtyi pyörimästä, sillä olen kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten iänikuisia valheita tapahtuneesta. He nimittäin sepittävät aina uuden valheen valheidensa perään, koska eivät ymmärrä totuuden seisovan heidän nenänsä edessä.
Olen kyllästynyt tähän. Olen todella. Kyllästynyt ja turhautunut. Haluan tähän valheiden rinkiin, kaatuneeseen kahdeksikkoon muutoksen. Joten kerron teille nyt vain ja ainoastaan totuuden. Sillä totuus, vaikka se onkin karu, hauras ja kaunistelematon, se on ainoa, oikea, todellinen totuus.
Toisin sanoen, minun tarinani alkoi kauan sitten. Se alkoi minun voimattomuudestani, omista heikkouksistani ja kerälle kääntyneestä luonteestani, joka oli kuin kyykäärme aamuauringossa. Minulla ei ollut mitään valtaa maailman liikkuvassa kehässä. Minä olin vain kalmankalpea pikkuruinen sielu tässä suuressa näytöksessä. Vanhempani käskivät minut synnynnäiseen tehtävääni, murhaamiseen. ”Tee se varovasti, ettei kukaan huomaa tai osaa epäillä sinua. Jos jäät kiinni, emme tue sinua”, he olivat sanoneet ja vielä nauraneet päälle. Olin kuunnellut sitä ja painanut pääni häpeissäni. Olin tehnyt sitä ennenkin. Nimittäin tappanut. Eihän se ole edes vaikeaa, edelleenkään. Mutta silti epäilin omia kykyjäni. Omia rutiinejani ja osaamistani.
Noutajanvirka on melkein yhtä helppo kuin sormien napsahdus. Naps – ja ihmiskunnasta on poistunut taas yksi, hyväkäs tyhjäntoimittaja.
Tein vanhempani vain ylpeiksi heistä itsestään, kun tein niin kuin he käskivät. ”Olitpa nokkela, mutta sehän ei ollut yllätys, kun olet näin hyvän opin saanut. Meidän omasta kädestämme”, he irvailivat kuulleni. Kuuntelin sitä mukisematta, ja tiesin, että se on aivan sama, millä keinoilla sen teen, kunhan se tulee tehtyä. Ampuminen ja hukuttaminen eivät oikeastaan eroa toisistaan millään tavalla. Saati sitten, että kuristamisella ja myrkyttämisellä olisi mitään eroa. Uhri kuolee joka tapauksessa.
Kun vanhemmat kuolivat, sisarukseni käskytti minua. ”Älä tee sitä liian traagisesti”, hän sanoi joka kerta. Se kuulosti ironisen kauniilta asialta. Ei traagisuutta, ihan yhdellä r:llä, g:llä ja kolmella a:lla. Mutta ei kuolema ole aina kaunista. Ei sen tarkoitus ole olla kaunis. Sen tarkoitus on sammuttaa valot ja jättää pimeys päälle.
”Traagisuus on erikoisalaani”, totesin aina vastaukseksi, ja tein sen niin traagisesti kuin osasin. Ihan vain kiusatakseni ja uhmatakseni häntä, joka minua käskytti.
Tein sen välillä kohtalokkaimissakin paikoissa – työhaastattelussa, lomamatkalla,
suudellessa, jopa kun uhri harrasti seksiä. Tein sen ja nautin jokaisesta kuolemasta. Sillä uhrin
suuteleminen on parasta, mitä minä tiedän. Hitaasti kumartuminen hyväuskoisen hölmön puoleen, löyhästi tarttuminen hänen sieluunsa, vähitellen sielun sekä uhrin vetäminen lähelleni ja viimein, kun olen tarpeeksi nauttinut, suuteleminen. Pitkään ja hitaasti suoraan suulle.
”Oletko sinä viikatemies?” suurin osa kuolevista kysyy sen Suuren rajan ylitettyään. Ei. Minä en ole mikään viikatemies. Se on idioottimaisin, typerin ja halventavin nimi, jonka olen ikinä saanut. En ole mikään mustahuppuinen, humalaiselta näyttävä ja hoiperteleva huppupää, jolla on vielä pitkä ja terävä viikate kuin jollakin heinämiehellä peltotöissä. Ei. Ei. Ja vielä kerran Ei. En edes käytä mustia vaatteita saati huppua. ”Paljas pää sen täytyy olla, ettei meitä ihan gangstereiksi luulla”, on joku viisas joskus sanonut, vaikka hänen nimeään en muista. En yleensäkään muista uhrieni nimiä. En tee niillä yhtään mitään, joten en edes viitsi vaivautua opettelemaan kaikkia Jormia, Liisoja ja Johneja, enkä ketään muitakaan, joita siirrän ajasta iäisyyteen. Ja verenpunainen vaate. Mutta ei mikään munkinkaapu joltain keskiajalta, joka näyttää aivan liian suurelta lakanalta päälläni.
Olen luvallinen murhaaja, jos näin muodollisesti sanotaan. Elämä, Kohtalo ja erinäiset ihmiset ovat antaneet minulle luvan tappaa. Itse pidän itseäni omankädenoikeuden hoitajana. Mutta ennen sitä sunnuntaita olin ollut toisten omankädenoikeuden toimittaja. Nyt muutuin itse oman käteni oikeuden hoitajaksi. Koska onhan minullakin oikeus hoitaa omankädenoikeuttani, kerta tänne maailmaan ollaan synnytty.
Sinä sunnuntaina satoi kaatamalla. Taivas oli synkeän harmaa ja oikein itki maallisen maan murheita. Oli joulukuun kolmastoista päivä. Ei ollut perjantai, mikä olisi ollut vain pelkkää sattumaa, lottoarvonnan pääpotti. Mutta kuten sanoin, oli sunnuntai – tuo päivistä siunatuin tai kirotuin, riippuen siitä, ketä palvoi vai palvoiko ketään. Minä en palvonut, joten se oli päivä muiden joukossa. Olisin tehnyt varmasti saman, vaikka päivä olisi ollut keskiviikko.
Istuin normaalissa kahvilassa, normaaliin aikaan, kello kaksitoista. Edessäni oli jonkun typeryksen kahvikuppi, puoliksi täynnä kahvia. Olin maistanut litkua siinä toivossa, että sen olisi voinut juoda, mutta se oli käyttökelvotonta kamaa, joten en juonut sitä loppuun. Katselin ohi kulkevia ihmisiä, joilla oli yrmeät ilmeet naamoillaan. Paitsi eräällä miehellä oli typerä virne taulussaan. Se jäi vain jotenkin mieleen. Ehkä siksi, että se suli nopeasti, kun irvistin hänelle.
Kun kellotapulin kello löi puolta yhtä, nousin ylös ja kiitin kahvista paikan omistajaa.
Nainen nyökkäsi hymyillen ja vilkaisi pöytääni kuin odotellen tippiä. Ihan kuin minä olisin tilannut
sen sonnan, mikä kupissa köllötti. Mikä idiootti! En ollut jättänyt yhtään mitään niin kuin en ollut jättänyt edellisilläkään kerroilla. Pamautin oven kiinni protestiksi ihmisten typeryydestä ja vilkaisin puhelimeeni. Ei mitään. Ei vielä. Lähdin kuljeskelemaan ympäri kaupunkia kuin mikäkin tavallinen tallaaja.
Kirkonkellot soittivat keskipäivän messuun tai johonkin sen tyyliseen rukoushetkeen, mitä nyt uskovaiset pitävät kello yhden ja kello kolmen välillä. Poikkesin yllätyksekseni hiljaiseen kappeliin ja jäin ovensuuhun norkoilemaan katsellen kädet ristissä rukoilevia. Urut soittivat hengellisiä riitasointuja, jotka särisivät, laahaten samalla kivisiä seiniä. Rakennus oli täynnä vanhoja ihmisiä, jotka rukoilivat. ”Haluan kuolla nyt, oi Luojani”, yksikin nainen rukoili hartaasti. ”Haluan kuolla, koska tässä ei ole enää mitään järkeä.”
Hymyilin hiukan tätä suruvirttä kuunnellessani. Ei se ollut naisen kädessä, milloin hän täältä lähtisi. Minä puoliksi päättäisin sen. Loput hoitaisi ylempi, Kohtalo. Kun urkujen ääni alkoi rahjustaa yhä hirveämmin, ymmärsin poistua kirkosta.
Ulkoilma oli saanut kesäisen ilmeen. Sade oli hävinnyt historiaan, ja nyt oli jopa liiankin kuuma. Katsoin aurinkoa suoraan silmiin, kun se loisti iloisesti takaisin. Huokaisin ja pyöritin sille päätäni. Puistossa lapset leikkivät nopeasti hupenevissa vesilammikoissa. Istuin penkille odottamaan, että puhelin soisi ja pääsisin hoitamaan työni. Jotta luontoni pääsisi viimeinkin oikeuksiinsa siitä häkistä, mikä erotti sen tästä olemuksestani.
Lopulta odotukseni palkittiin – puhelin kilisi railakkaasti taskussani. Odotin hetken ennen kuin nostin sen käteeni ja avasin linjan. ”Älä tee sitä kamalan traagisesti. Siitä ei hyödy kukaan”, sisarukseni sanoi säristen langan toisessa päässä niin kuin aina. ”Traagisuus on erikoisalaani, rakas ystävä”, totesin vain ja suljin puhelimen. Huokaisin raskaasti. ”Älä tee sitä traagisesti”, lauseen ivallinen ääni soi päässäni.
Miksi sitä ei saisi tehdä traagisesti? Ainahan siitä tulee traagista jollekin. Noille eräille, jotka jäävät katselemaan ja ravistelemaan vainajaa, jonkun tärkeän syyn takia. Joten, miksi en voisi tehdä siitä näytelmää? Niin kuin eläminenkin on, Shakespearen sanoin, ”Jokainen nainen ja jokainen mies on näyttelijä suurella elämän näyttämöllä”, tai miten se nyt menikään. Voihan tappamisestakin tehdä näytelmää. Ei se ole elämän yksittäinen etuoikeus.
Uhri oli ihan mukavan näköinen kohdatessani hänet ratsastajapatsaan edessä. Ei mikään komeudella pilattu: suu kuin pikkulinnulla, silmät kuin kaksi tähteä ja niska kuin sialla. Mutta komeus olisi ollut yliarvostettua, tiedän sen. Korvat pois ja lisää suonia, niin jätkä olisi ollut täysi kokovartalokyrpä. Sopivaa. Ehkä noin kaksissakymmenissä oleva, joka oli aika epäreilua. Mutta
hei, minä en tätä päättänyt, ainakaan melkein.
Seurasin uhrin varjoa. Se katsoi minua kunnioittaen alhaalta maasta käsin. ”Oletko sinä viikatemies?” se kuiskasi uteliaisuuttaan. Huokaisin raskaasti – mitä minä juuri teille kerroin. ”En”, vastasin tylysti ja lyhyesti jatkaen uhrin kanssa kulkemista. Hän ilmeisesti meni kotiinsa.
Likainen ja haiseva opiskelijakämppä, joka oli täynnä kirjoja, lehtiä ja muuta krääsää. Uhri kävi istumaan sängylleen ja käänsi radiota kovemmalle. Huono musiikkimaku – raskasta rockia ja jotain muuta ölinää plus muutama klassinen yritys. Istuin lähimmälle tuolille ja jäin odottamaan, että jotain tapahtuisi.
Lopulta uhri nosti raskaan takapuolensa penkistä ja meni jääkaapille. Tietysti. Eihän noilla ole nälän hetkellä muuta mielessään kuin ruoka. No, antaa hänen syödä rauhassa se kuuluisa viimeinen ateria. Sitten luovuttaisin hänet rajan yli.
Kun syöminen oli ohi, hän kävi makaamaan sängylleen. Uhri oli kohtelias, sulki silmänsäkin ja laittoi kädet vatsalleen. On inhottavaa luovuttaa epäkohteliaita uhreja. Tasaisen hiljainen hengitys täytti asunnon, jossain haukkui koira, ja liikenteen melu kuului tänne ylös asti. Nousin hitaasti ylös ja kävelin peilin luokse. Laitoin huulipunaa niin kuin aina. Tämä ei ole pelkkä turhamaisuuskysymys. Tämä on ilmaan piirretyn säännön ensimmäinen osa. Eikä tämä katso sukupuolta. Niin kuin ei katso kuolemakaan.
Kävelin hitaasti uhria kohti ja katselin levollisesti nukkuvaa kuolevaista. Se nukkui kuin tukki. Ei niin sikeästi, mutta puuvajassa… Hyvä on, hyvä on. Minun olisi tehtävä työni. Ei se sattuisi kuin hetken aikaa.
Kumarruin hiljaa uhrin puoleen ja hengitin hänen kasvoilleen. Hän alkoi hymyillä. Kuinka söpöä, vaikkakin aika turhaa. Ei hymy jäisi hänen kasvoilleen. Asetin lämpimät käteni kylmän sielun päälle. Painoin huuleni repaleisiin ja ahavoituneisiin huuliin. Ne olisivat tarvinneet huulirasvaa. Leikkasin sielun kynsilläni irti samalla, kun suutelin kuolevaa. Nostin sielun vaivatta käsiini. Se oli jääkylmä, mutta alkoi hitaasti lämmetä kädessäni. Suutelin sitäkin. Sulatin sen kuolemattoman kaatuneen kahdeksikon pyörteisiin.
Katsoin hiljaa kuollutta. Mies oli sammunut kuin saunalyhty. Suljin hellästi kädelläni hänen kauhusta auki rävähtäneet silmänsä. Löytäjät voisivat katsoa, että hän oli kuollut rauhallisesti. Niin kuin hän olikin.
”Etkö voinut tehdä sitä yhtään nopeammin?” sisarukseni ärähti minulle astuessani sisälle huoneeseen rankan päivän jälkeen. Vilkaisin häneen ja pyöritin päätäni. ”En. Teen sen omalla vauhdillani.”
Hän tuhahti halveksien. ”On siinäkin työntoimittaja, tyhmä kuin osuuskaupan kassa. Se tehdään silloin, kun minä tai joku muu sanoo, ei silloin, kun sinulle sopii. Tämä maailma ei pyöri niin.” Istuin väsyneenä. ”Kyllä pyörii. Et voi valittaa, etten tehnyt sitä kunnolla. Ja laatu korvaa kuluneen ajan. Olisihan ollut katastrofi, jos tyyppi ei olisikaan kuollut.”
Uusi tuhahdus. ”Mitä silmien hellästi sulkeminen muka oli? Jokin hellyydenosoitus, vai? Tiedät näköjään tästä asiasta yhtä paljon kuin sika satelliiteista.”
”Se on sinun mielipiteesi. Minä vain varmistin, että tyyppi oli kuollut, ja annoin tiedon siitä, että se kuoli rauhallisesti”, totesin ja kohautin hartioitani vakuudeksi. Sisarukseni vastustus juoksi ympäri tilaa. Kuuntelen sitä kiltisti, mutta silti oma sietokykyni alkoi loppua. Se laski kuin lämpömittari pakkasessa – nollasta miinus viiteenkymmeneen.
Äkkiä nousin, oikein pomppasin pystyyn, ”Lopeta”, sanoin käskevästi. Sisarukseni katsoi minua yllättyneenä. Lopulta hänen kasvonsa muuttuivat ivallisiksi. ”Sanotko sinä todella minulle lopeta?”
Katsoin käskyttäjääni pitkään. Katsoin samalla tavalla kuin silloin, kun tapan ilkeitä ihmisiä. Samalla murhaavalla, uhmaavalla ja syyttävällä ilmeellä. Otin hitaasti askeleita. En ollut vihainen. Ihan oikeasti en ollut, koska vihaisena tekee tyhmiä päätöksiä. Ei. Olin vain kyllästynyt tähän käskemiseen, nipottamiseen ja pompotteluun.
Päätin nopeasti, mitä teen. Tiesin ja harkitsin tämän kahdessa, toisiaan hankaavassa, sekunnissa. Niissä kahdessa pitkittyvässä sekunnissa. Enkä jäänyt pohtimaan tätä niin kuin en miettinyt kenenkään murhaamisen edessä. Olin tappanut ennenkin. Tämä ei poikennut mistään tavallista.
Tartuin sisarukseeni rautaisella otteella. Puristin käteni hänen sielunsa ympärille, ja annoin rystysteni muuttua valkoisiksi. Sielu oli yllättävän pieni – ei mikään normaalin kokoinen tai suuri, mitä olin odottanut. Tämä oli pieni pettymys. Sisarukseni katsoi minua kauhuissaan. Hän oli pettänyt minut, käyttänyt minua hyväkseen. Hymyilin vain kauhusta laajentuneille silmille. Suutelin nautinnolla häntä ja vedin sielun pihalle. Nopeasti ja vaivattomasti, mutta en niin vauhdilla, ettei hän pääsisi liian helpolla.
Hivelin sykkivää sielua kädessäni. Katselin sisarukseni hidasta hiipumista. Kuinka hänen suuri sydämensä hiljalleen kylmeni edessäni, ja sielunsa lämpeni kädessäni. Mutta siltikin, vaikka
olin suudellut sielua jo monta kertaa, se jaksoi sykkiä yhä uudelleen ja uudelleen. Se taisteli minua
vastaan oikein kunnolla pakottaen minut laittamaan taitavimmat ja parhaimmat taitoni peliin.
Hetken mietin, olisiko tämä pitänyt jättää tekemättä. Kuitenkin palautin ajatukseni oikeaan minääni, koska tiesinhän, ettei tehtyä saanut tekemättömäksi ja toisinpäin. Lopulta sielun kylmä olemus särkyi, ja se alkoi sulaa kuumassa kädessäni.
Sisareni parahti kauhuissaan. Hän oli luullut, että olisi voittanut minut. Ehei. Elämä ei voi voittaa kuolemaa. Elämä ei voi tappaa kuolemaa, niin kuin ei kuolema voi tappaa kuolemaa. Mutta kuolema voi tappaa elämän. Vaivattomasti, mitään ihmeellistä tekemättä. Katselin murenevaa sielua. Se hävisi iänkaikkeuteen, lattialautojen välistä, laulaen suruvirttään hiljaa mennessään.
Poistuin elottoman sisarukseni luota hymyillen ja selkä suorana. Ruumis jäi yksin velttona kuin jätkän räkä piikkilanka-aidassa makaamaan lattialle. Kohtalo katseli minua sivulta hymyillen. Nyökkäsin sille kunnioittaen ja lähdin pihalle. Hän oli tiennyt, että tekisin sen. Itse asiassa jo ennen minua. Niinhän Kohtalo tietää kaiken jo ennalta. Puolet enemmän kuin minä, kuolema ja elämä.
Kävelin yskiviä katuja pitkin. Katselin kaikkien kuolemista. He vapisivat, kuolasivat ja köhivät sielujaan pihalle. Poimin hellästi kauhusta huutavat pikkuiset syliini. Sulatin ne lempeästi, mutta varmasti iäisyyteen. Ihmiset ja eläimet kaatuivat maahan liikkumattomina. Näin tämän suuren näytelmän, mutta en katunut sekuntiakaan sitä, mitä olin tehnyt.
Osa kutsui tätä maailmanlopuksi ja toiset Tuomionpäiväksi, mutta minä en käyttäisi noita termejä. Olenhan murhaaja, en sympaattinen. Oman käteni oikeus oli tapahtunut. Olin kasvanut joksikin suuremmaksi.
Nykyisin kaikki muistavat nimeni. Kukaan ei minua enää halvenna tai käske. Sekin on nautinnollista, vaikkakaan se ei voita uhrin suutelemista.
Tänä päivänäkin suutelen uhrejani. Pitkään, hitaasti ja omalla tahdillani teen työni loppuun. Ja kun teidän loppunne tulee, muistakaa, että minä tulen tekemään sen. Katson teitä ehkä silmiin tai katson nukkuvaa, nauravaa tai tuskaista olemustanne ja teen sen. Hitaasti ja varmasti. Mutta älkää kysykö, olenko viikatemies, edes leikillänne. Ei. Ei. Ei. Olen syntynyt uudestaan ja tällä kertaa oikealla ristimänimelläni, Kuolema.