Kirjoittanut: Marie Arramo
Minä kostan sinulle vielä
Se ei ollut Antin vika. Ei se, eivätkä ne muutkaan teot.
Hänen äänensä vaihtui miehen möreästä murinasta vuoroin murtuneen pikkupojan soperrukseksi, vuoroin itsetuntoonsa osumia saaneen uhmakkaan teinin ulvonnaksi, kun hän kertoi minulle niistä. Uhreistaan.
Hän ei kertonut niistä vielä silloin, kun koputti pesutuvan ikkunaan eräänä juhannusaattona. Kamppailin silloin pesukoneen kanssa, enkä alkuun huomannut tummiin pukeutunutta miestä, joka nojasi vastapäisen talon matalaan tiilimuuriin rennosti kuin saalistaan ihaileva katuhaukka.
Lappaessani pyykkiä taloyhtiön vanhanaikaiseen teollisuuskoneeseen tunsin olevani tarkkailun alaisena. Eikä meidän talossamme tietääkseni asunut supersankareita röntgenkatseineen.
Katse tuli siis ikkunan takaa, ja minut oli valittu sen polttopisteeseen. Vilkaistessani ulos kohtasin tuntemattoman miehen tuijotuksen, joka tuntui silloin pahaenteiseltä – enkä siltikään tajunnut varoa. Miten helvetin tyhmä nuori, jätetty nainen voikaan olla?
Olin muuttanut vasta edellisenä syksynä yhteen silloisen miesystäväni kanssa. Alin isä oli Marokosta, äiti Hämeenlinnasta, ja heidän poikansa oli pitkä ja komeapiirteinen, ruskettuneen näköinen jalkapalloilija. Minä opiskelin Ruskeasuolla hammaslääkäriksi. Tapasin Alin yöbussissa matkalla ravintolasta jatkoille ystäväni Riinan luokse. Sinä yönä päädyin Alin olohuoneeseen, eikä paluuta enää ollut, mutta eri tavalla kuin Antin kanssa. Antin kanssa paluu on päättymätön.
Alilla riitti vientiä, muttei ymmärrystä ainakaan minun tarpeitani kohtaan. Alle vuodessa jäin nimissäni vuokrattuun asuntoon vaille pesukonetta, jonka Ali vei mennessään uuden naisensa luokse. Siksi olin sinä juhannusaattona pesutuvassa idiootin arkkitehdin suunnitteleman näyteikkunan takana lajittelemassa likapyykkiäni Antin ja pesukoneen välissä. Se perhanan pesukone ei käynnistynyt, vaikka tankkasin seinään teipatut käyttöohjeet läpi kahteen kertaan. Turhautuneen vimman ajamana yritin etsiä älypuhelimeni nettiselaimella käytettyä pesukonetta, johon yksin elävän sinkkunaisen budjetti antaisi periksi. Vaativa koputus ikkunaan sai minut pudottamaan puhelimeni pesutuvan kaakelilattiaan, jota sävyttivät mattopesun jäljiltä mäntysuopatahrat. Puhelimen näyttö hajosi pirstaleiksi. Sama koputus puhkaisi minuunkin särön, mutten tiennyt sitä silloin. Vetäydyin vain syrjään syvemmälle huoneeseen, jonne en uskonut tuntemattoman katseen yltävän. Oletin silmien pysähtyvän korkeintaan niihin vaaleanpunaisiin alushousuihini, jotka jäivät epähuomiossa viikkauspöydälle. Pitsinen haarakiila ei riittänyt pysäyttämään pahantahtoisen järjenjuoksun liikkeitä. Sen sijaan Katse käveli pesutupaan, tuli sisään omilla avaimillaan.
Muistan huutaneeni ääneen, kun Antin harteikas hahmo työntyi pesutuvan harmaasta metalliovesta.
-Kuka saatana sinä olet? kirosin vasten kalpeita kasvoja.
-Antti, mies vastasi virnistäen. Nyt se on pirun virne, mutta silloin vain itsevarman miehen hymy.
Antti oli tullut auttamaan minua pyykinpesussa, asui kuulemma samassa talossa, koskaan en ollut kuitenkaan häntä nähnyt. Tarjosi omaa konettaan lainaan, enkä tietenkään suostunut. Ei saanut taloyhtiön kirottua pesukonetta toimimaan, soitti huoltoyhtiön puhelinvastaajaan. Lupasi tarjota lohtusiiderin paikallisen ostoskeskuksen korkeaprofiilisessa olutravintolassa. En suostunut siihenkään. Kertoi olevansa puuseppä ja kirjallisuuden ystävä, mainosti lukemaansa kesädekkaria, Pimeän piilo nimeltään. Naureskellen kertoi, että tarinan paha sivuhahmo oli hänen kaimansa.
Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettei se ollut mikään kaima vaan cameorooli.
Miten meistä silti tuli pari? Johtuiko se Antista, johon törmäsin uudelleen juhannuksen jälkeen metroasemalla? Johtuiko se hänen tavastaan katsoa niin syvälle silmiini, että takaraivoani kihelmöi ja tunsin kouran puristuvan sieluni ympärille? Johtuiko se siitä, miten Antti kehui minua kesämekossani, jonka helman pituus ei miellyttänyt minua itseäni? Vai johtuiko se minusta?
Teinkö virheen, koska olin perso ihailulle? Antti tuntui niin tutulta ja tuttavalliselta, samalla kertaa tietoiselta ja täysin epätietoiselta itsestään, luontevalta. Kun olin nähnyt hänet ”sattumalta” muutamaan otteeseen, hän tuli mieleeni aina, kun hipaisin korvanlehteäni. Aina kun sivelin käsivarttani, välähdys Antista sävähti sisälläni. Antti hiipi minuun, sillä hän muuttui minuksi.
Narsistit ja psykopaatit osaavat tehdä sen. He näkevät muiden maneerit ja naamioituvat niihin. Antti mainitsi muuttaneensa, ja vei minut kolmansilla treffeillämme elokuvan jälkeen uuteen kotiinsa. Hänen kaksionsa sijaitsi kääntöpaikkaan päättyvällä kujalla, jonka toisella puolella oli päiväkoti. Antin kotitalon kulmalta alkoi metsä. Siellä hän kuulemma mielellään teki kävelyretkiä, kävi pohdiskelemassa ja katsomassa rusakoita, joiden poikueet pitivät päiväkodin pihaa pesäpaikkanaan. Antin kotona tuoksui puhtaalta, näytti valoisalta ja sen niukka sisustus oli kotikutoisen korutonta. Huomasin mustaksi maalatun puujunan vaalean hyllykön pölyttömällä ylätasolla.
-Faijan tekemä, Antti kertoi. Hän nosti perheoikeutta käsittelevän kirjan hauskasti muotoillulta sohvapöydältä takaisin muiden kirjojensa joukkoon ja näytti ensimmäistä kertaa haavoittuneelta.
-Onko sun isäsikin puuseppä? kysyin silloin ja Antti vastasi:
-Isä on kuollut.
Kuulemma sydänkohtaukseen. En hennonut kysyä lisää.
Antti pyysi minua auttamaan verhojen valinnassa. Kävimme yhdessä ostamassa turkoosit verhot ja sävyyn sopivat sohvatyynyt. Halusin Antille tyylikkäämmän maton, joka sopisi muuhun sisustukseen. Ostin sen hänen tietämättään syntymäpäivälahjaksi ja läikytin myöhemmin siihen lasillisen punaviiniä. Antti ei voinut sietää epäsiisteyttä, muttei suuttunut, vaikka sotkin. Muuta sotkua en aiheuttanut, en edes lakanoihin.
Minua ei ole koskaan palvottu yhtä paljon kuin alkaessamme seurustella. Ainoastaan viikon verran kuukaudessa Antti piti minuun fyysistä välimatkaa, mutta silloinkin hän jaksoi aina kysyä, miten päiväni ovat menneet. Kävimme yhdessä museoissa, joissa viihdyn. Antti vei minua ravintoloihin. Kukaan mies ei ole koskaan hemmotellut minua yhtä paljon ja usein. Kunpa se olisi johtunut minusta. Olisinpa ollut niin tärkeä ja poikkeuksellinen, että Antti olisi halunnut, kaivannut ja tarvinnut minua siksi. Ja kyllä hän tarvitsikin, mutta muista syistä.
Antti puhui välillä perheestä, mutta ymmärsi, etten halunnut lapsia. Olin vasta valmistunut, eikä äitiysloma todellakaan olisi sopinut suunnitelmiini. Huomasin kyllä, miten raskaana olevat naiset käänsivät aina Antin pään. Mikään ei kuulemma ole kauniimpaa kuin odottava nainen. Paitsi minä.
-Sä olet kaunein nainen, joka on suostunut olemaan tällaisen paskiaisen kanssa, Antti sanoi sinä elokuisena yönä, kun istuimme Puotilan kartanon portailla. Antti oli pyytänyt minua yökävelylle. Oli pimeää ja helteistä, tropiikin kuumuus. Olisin halunnut käydä uimarannassa kahlaamassa kuuta ihaillen, mutta Antti kammosi vettä ja rantoja. Jäimme siis kartanon ihanalle pihamaalle, jossa ei ollut enää muita, kun ruokaravintola ja baari olivat sulkeutuneet tunteja aikaisemmin.
-Miten niin paskiaisen? ihmettelin nojautuessani hellehameen verhoamiin polviini ja katsoin Anttia, joka hieroi kämmensyrjäänsä. Taas töistä tullut tikku, jota Antti ei saanut ulos.
Miksei hän pyytänyt minua irrottamaan sitä, kyllä hammaslääkäri osaa pihtejä ja pinsettejä käyttää.
-Mä olen tehnyt niin paljon pahaa, hän sanoi vaisusti.
-Mitä pahaa sä nyt olet tehnyt?
-En nyt, mutta nuorena.
Silloin hän kertoi Empusta, veljensä ystävästä, ja yöstä kesämökillä.
Antin veli Marko ja tämän ystävä Emppu olivat riidelleet. Marko oli lähtenyt kylille, Emppu jäänyt mökin rantaan istuksimaan itsekseen. Antti oli nähnyt Empun ja joutunut tämän kanssa sanaharkkaan. Emppu päätti teini-iän typeryydellä lähteä kuutamouinnille, eikä Antti ollut tajunnut. Hukkuva ihminen ei näytä hukkuvalta. Hän painuu veden alle, tyynesti ja pärskimättä. Antilla ei ollut syytä jäädä rannalle katsomaan toisen pulikointia, ei hän ollut mikään uimavalvoja.
Kun Antti palasi rannalle, Emppu oli kadonnut.
-Voi rakas, eihän se ole sun syy!
Antti ei antanut koskea, en saanut lohduttaa. Istuimme kauan hiljaa ja tuijotimme kumpikin tahoillemme, Antti käsiinsä, minä kadulle. Vasta kotimatkalla Antin käsi hakeutui omaani; se käsi, jonka kämmensyrjässä tikku koteloitui mätänevään lihaan.
Kun kerroin Antille uutisen, hän alkoi säteillä. Minun täytyi tehdä testi uudelleen, että hän uskoi sen tuloksen. Kaksi punaista viivaa, joilla alleviivataan loppuelämä. Minut oli valloitettu, minuun oli asettunut asumaan valloittaja, Antin toimeksiannosta ja omalla myöntymykselläni.
Vatsani uumeniin oli soluttautunut ihmisen itu.
Kaikki eivät voi pahoin, mutta minä voin ja olen melkoisen varma, että syy siihen on sama kuin elokuvan Rosemarylla. Että kun hautoo sisällään sellaista, johon on sekoittunut puhtaasti pahaa, sen tuntee kyllä. Palelin koko ajan, vaikka se saattoi johtua loppusyksyn koleudestakin. Antti kohteli minua entistäkin hellemmin, eikä tahtonut enää jättää minua silmistään. Muutimme Herttoniemeen. Asunto ei vieläkään ollut riittävän iso lapsiperheelle, mutta Antti sai sen halvalla alivuokralle ystävältään. Kämpässä oli tilaa pesukoneelle. Kelvollisen kokoisessa keittiössä oli siivouskomero, joka jäi ovelasti piiloon keittiön avonaisen oven taakse. Asuntoon kuului pikkuruinen parveke, jonne pääsi isosta olohuoneesta. Makuuhuoneessa oli pieni vaatekomero, mutta saimme lisää säilytystilaa vaatehuoneesta, jonka ovessa oli rikkinäinen lukko ja kahvakin puuttui. Ensi töikseen Antti asensi vaatehuoneen oveen uuden lukon ja kunnollisen kahvan, vaikka vanhassa kerrostaloasunnossa riitti muitakin remonttikohteita.
Pahoinvointini oli niin täysiaikaista, etten voinut muutakaan kuin jättäytyä pois töistä. Antti otti minut usein mukaan verstaalleen, jonka nurkassa odotti pojan kehto. Antti arvasi lapsensa sukupuolen jo ennen raskausajan lääkärintarkastusta. Hän oli niin vakuuttunut pojasta, että olisi varmasti suuttunut, jollei vauvalla olisi ultrassa näkynyt sitä pikkuruista nakkia kehittyvien koipiensa välissä. Kun sukupuoli vahvistui, juhlimme vaateostoksilla, ja Antti otatti suurennoksen syntymättömän Markuksemme ensimmäisestä kasvokuvasta. Siinä poika näyttää pahasti epämuodostuneelta, kuten sikiöt 3D-kuvissa näyttävät. Minusta kuva oli kaikkea muuta kuin suloinen, mutta Antti kehysti sen olohuoneen seinälle. Antin yöpöydälläkin oli kokovartalokuva napanahkani alla köllöttelevästä Markuksesta, isänsä silmäterästä jo ennen syntymäänsä.
Minä en halunnut kertoa raskaudestani äidille ja isälle, koska emme olleet hyvissä väleissä, ja Antti tiesi sen. Olin typerästi tyytyväinen, ettei hän tahtonut tulla esitellyksi vanhemmilleni.
-Koska sä kerrot sun äidille? kysyin häneltä.
-Äiti on kuollut, Antti sanoi. Sekin oli vale.
Vaikka itse en jatkuvan pahoinvointini keskellä jaksanut tuntea suurtakaan lempeä lastani kohtaan, Antin kirjahyllystä löytyi Äidin rakkaus. Aloin lukea sitä, kun en keksinyt muutakaan ajankulua. Kirja kertoi sairaseläkkeelle joutuneesta naisesta, joka muutti miehensä isän omaishoitajaksi suvun järvenrantahuvilaan. Juhannuksen aikaan kesävieraat kokoontuivat mökille viettämään naisen tyttären syntymäpäivää. Tytär asui tuetusti hoivakodissa neuropsykiatristen oireittensa vuoksi.
Kirja toi mieleeni suljetun paikan murhamysteerit, siinä selvitettiin erään kesävieraan aiemmin sattunutta hukkumakuolemaa. Sivujen huvetessa verkkaan alkaneen kirjan tunnelma tiivistyi huippuunsa naisen löytäessä tyttärensä. Hänet oli sidottu puunrunkoon kaulansa ympärille kiedotulla huivilla. Äiti joutui kamppailemaan elämästään omaa poikaansa vastaan.
Pojan nimi oli Antti.
Löysin Äidin rakkauden vierestä Pimeän piilon, Antin mainitseman kirjan. Selasin sen läpi sydän kipeästi rintalastaani takoen kuin se olisi hakannut raskaaseen oveen ulospääsyä vaatien. Ymmärsin olevani samassa asunnossa, jonka siivouskomeroon lapseni isä sulki kertomuksessa Marko -nimisen serkkunsa seurustelukumppanin. Vanhemman, jonka lasta lähti sitten jahtaamaan tässä samassa kaksiossa. Lasta, joka selvisi. Selviäisikö omani?
En aikonut jäädä ottamaan siitä selvää, mutta Antti päätti toisin. Hän ehti kotiin ennen kuin sain haalittua tavarani ja lähdettyä, vaikken tiennyt edes, minne menisin. Ehkä olisin mennyt Riinan luokse. En voinut soittaakaan, kun en ollut löytänyt puhelintani viikkoon, eikä meillä ollut edes tietokonetta, koska omani oli pudonnut lattialle ja Antti kiikutti omaa kannettavaansa aina pajalleen. Muistan Sen Katseen, jonka Antti loi minuun ulko-ovelta. Hän tiesi heti. Näin sen niistä jäänaskalinsinisistä silmistä. Minä tein virheen, Markus. Äiti mokasi. Siksi me emme nyt ole yhdessä, rakas. Kun olisinkin tajunnut teeskennellä ja kadota jostain kaupasta, jonne isäsi olisi suostunut lähtemään kanssani. Enhän minä edes huomannut, kuinka hän kietoi minut hallintaansa ja kieroili minut itselleen. Luulin, että se oli huolenpitoa, mutta se oli pelkkä helvetin juoni!
-Ai sä tiedät, isäsi sanoi ahdistaessaan minut sohvalle. Hän seisoi edessäni suurempana kuin koskaan ja katsoi minua kylmäävästi alaspäin. Minä asetin käteni sinun yllesi, vaikka pystyin vain aavistelemaan, missä kohtaa kelluit. En tuntenut vielä hennoimpiakaan liikkeitäsi, joten pelkkä kehoni paisuminen teki sinut todeksi ja sinä suojelit minua, koska isälläsi ei ollut mitään muuta syytä pitää minua elossa. Olin hänen ainoa keinonsa saada sinut.
-Onko ne jutut totta? kysyin typerästi, typertyneenä. En tuntenut edes pelkoa, koska olin tyhjä kaikista tunteista. Odotin vain, mitä seuraavaksi tapahtuisi, koska tiesin, etten päässyt pakoonkaan. Silloin se vuodatus alkoi. Isäsi valahti polvilleen eteeni ja piti minusta kiinni polttavan kuumilla käsillään. Niistä jäi mustelmat moneksi päiväksi.
Kaikki oli kuulemma totta. Että sinulla on Senni-täti, jonka isä pienenä kiskoi pinnasängystä niin, että pikkusisko putosi päälleen. Isi piti tyynyä tytön päällä, ettei tulisi kuhmua. Ettei tyttö huutaisi niin kovaa ja herättäisi mummiasi päiväunilta. Eikä se Marko mikään isin veli ole, vaan serkku, mutta tärkeämpi kuin kukaan muu tässä maailmassa sinun lisäksesi.
-Minä tapoin isän, Antti sanoi. – Se sai sydänkohtauksen, kun mä vein sen tapaamaan lapsiaan.
-Mitä ihmeen lapsia? kysyin, vaikka se oli yhdentekevää.
Sen huoripukin äpäräpentuja, joita se on kylvänyt pitkin kaupunkia!
Sinulla, syntymätön poikani, on tätipuoli Ronja ja setäpuoli Kaspar, mutta ne ovat vasta ihan lapsia. Niin isäsi kertoi. Hän halusi vain, että sinun pappasi tunnustaisi kaikki lapsensa ja pitäisi heistä huolta, vaikka ei koskaan ollut kotona Antin ja Senninkään kanssa, vaan matkusti ympäri Suomea pettämässä mummiasi, jonka isi kuristi tajuttomaksi kesämökin rannassa, koska mummi jätti isin yksin mökkimetsään ja meni synnyttämään Senniä. Mutta ei hätää, mummi elää jossain ja varmasti minunkin vanhempani ryhtyisivät sinulle mielellään isovanhemmiksi. Ehkä he eivät olisikaan minulle niin vihaisia siitä, kun muutin opiskelemaan, enkä kysynyt heiltä lupaa.
Tällaisia ehtii miettiä, kun on seitsemän kuukautta lukittuna vaatehuoneeseen.
Minä en uskaltanut puhua neuvolakäynneillä siitä, miten pahasti asiat ovat. Antti tuli aina kontrollikäynneille mukanaan Markolta muutossa jäänyt eräpuukko, jonka Antti hioi ja teroitti rakkaudella ”kaiken varalta”. Synnytyksessäkin se oli läsnä meidän epäpyhän kolminaisuutemme osana: minä, Antti ja puukko. Kun meidän täydellinen poikamme syntyi, Antti ei laskenut lasta sylistään kuin kerran kätilön valvovan silmän alla. Silloin sain lapsen rinnalleni. Muuten maito piti lypsää, että isä sai juottaa sinua pullosta, mutta sitä ne eivät sairaalassa tienneet. Antti on niin taitava valehtelemaan. Yhdestä asiasta hän ei kuitenkaan valehtele. Hän tarkoitti synnytyssalissa kuolettavan vakavissaan sitä, mitä sanoi pidellessään vastapestyä ja kapaloitua pikkumiestä tiukasti itseään vasten niillä lujilla käsillään, jotka pystyvät paljoon pahaan:
-Sä olet isin poika. Kukaan ei koskaan vie sua isiltä.
Saatpa Antti nähdä. Sillä minä aion etsiä sinut omiin käsiini, kunhan pääsen täältä vitun pöpilästä, johon ne pistivät minut potemaan tätä ”synnytyksen jälkeistä skitsofreniaa”. Minä löydän sinut ja teen sanasi tyhjiksi. Otan poikani sinulta, ja syöksen sinut sellaiseen maanpäälliseen helvettiin, johon omien kätteni korkein oikeus sinut tuomitsee.
Minä kostan sinulle vielä.