Kun hyttynen vaikenee

Spread the love

Kirjoittanut: Inga Koskinen

Se on ovela. En näe sitä, mutta kuulen sen yksitoikkoisen, kimeän äänen korvissani. Se pyörii pään ympärillä sitkeästi härnäten, vaikka huiskin sitä molemmilla käsillä. Nostan käden hitaasti ylös, pidän sitä hetken paikallaan ja läiskäisen salamannopeasti. Myöhästyn. Kämmenen alla on vain kutiseva pahkura.

Tunnen sen pistot joka puolella kehoani, mutten näe sitä. Lyön itseäni jalkaan, käteen, vatsaan, olkapäähän, poskelle, sydämeen… Raavin kuolleet solut valkoisiksi viiruiksi, revin orvaskeden vereslihalle, annan kultaisen eliksiirin tehdä tietä tihkuvalle verivanalle.

Lähden kävelemään, mutta se ei lopeta, lähden juoksemaan, mutta se ei luovuta. Korvissa vinkuu, päässä suhisee, ajatuksissa kohisee, tunteissa leimuaa. Anna tämän päättyä.

Asfalttipiha oli kuollut. Betonin rosot hiersivät selkää ja keltaoranssiin takkiin tarttui mustia nokitahroja. Puuvillakuidut repeytyivät ja särkyneet säikeet sojottivat joka suuntaan. Kenelläkään muulla ei ollut rinnuksilla läppätaskuja, ei olkapäillä tamppeja eikä päässä baskeria, kuten minulla oli, vaaleansininen miniatyyritaivas, joka kaartui karkinvärisen maastopuvun ylle. Kultaisten jättinappien lomasta pilkotti kirkkaankeltainen, täyteläinen aurinko.

Olin ylpeä kirkuvanpunaisesta nahkasalkusta. Sen sisällä oli suojaisa kätkö mollamaijalle, johon äiti oli muuttanut, mustat hiukset sojottaen piikkisuorina sinne tänne, kuten minullakin. Pujotin hihnan pään yli ja vastakkaisen kainalon alta niin, että leveä punainen vana painui poikittain möyheän rintakehän yli. Laukku pysyi tukevasti paikallaan käsivarteni alla. Se ei hölskynyt, vaikka lönkyttelin. Ja kun kiedoin vielä sormeni sen pohjan ympäri, pysyivät kirjat kepeästi mukana, samoin äiti. Olin valmis lehahtamaan karkuun.

— Baskeripylväs, baskeripylväs!

Tuijotin ilmeettömästi revittyjä farkkuja ja kauhtuneita teepaitoja, suupielissä roikkuvia sätkiä ja yläviistoon sojottavia neniä. Sieraimissa kiiltävät räkäpallerot olivat liikaa, irvistin ja suljin silmäni. Hoin olevani muualla, niin hiljaa, etteivät vekarat kuulleet. Naputin vasemman jalan varpailla äänettömästi tahtia. Minun piti olla kärsivällinen enkä saanut paljastaa, että vahvat lihassäikeet lymysivät pehmeän kuoren alla.

Tiesin, että pullea alahuuleni sojotti, se teki aina niin, kun olin surullinen, enkä pystynyt estämään sitä. Enkä sitä, että se törrötti, kun olin vihainen. Isäkään ei voinut sietää sitä, sillä se toi mieleen äidin. Hivelin sitä säälien sormillani, ettei se välittäisi ja pompsahtaisi irti. Työnsin sitä hellästi sisäänpäin, kohti kosteaa kitaa, raotin hampaitani ja annoin sen levätä niiden välissä. Imaisin niin, että huulet olivat samaa paria. Sitä ei voinut tehdä koko aikaa, siitä kipeytyivät posket.

— Rillipimpo, porttosuu! Rillipimpo, porttosuu!

Huudot vinkuivat päässä yhtenä kirkumiskuorona, aivot poksahtivat ja etsivät ulospääsyä kopastaan, sen orastavia säröjä pitkin. Yritin estää niiden pursuamisen päivänvaloon, painoin molemmin käsin ohimoita niin kovin kuin jaksoin. Lopulta nulikat kyllästyivät ja spurttasivat tiehensä lenkkarit vinkuen.

Hengähdin huojentuneena ja lopetin alahuulen imemisen. Silloin ne huomasivat minut, ne olivat poikia ja tyttöjä, meidän luokan palvottua kermaa. Ne tulivat aina suurena joukkona ja asettuivat eteeni kaarevaksi muuriksi, etten pääsisi pakoon. Minut oli saarrettu koulun seinää vasten. Pidin katseeni tiukasti maassa. Sydämeni pamppaili kiivaasti. Toivottavasti ne eivät kuulleet sitä, se kiihottaisi niitä vain entistä rajumpiin otteisiin.

Ne ottivat kiviä maasta, heittelivät niitä betoniseinään ja viheltelivät samalla. Vähitellen kivet osuivat lähemmäs, ensimmäinen reiteen, se värähti. Seuraava osui polveen, se notkahti. Siihen tuli taas yksi uusi mustelma peiteltäväksi, jalan ruhjeet oli sentään verhottavissa housujen kätköihin. Kipu oli näkymätön, mutta se raastoi sisälmykset, survoi ne lihamyllyyn, kampesi niin, että terät työnsivät ulos kapeita, loputtoman pitkiä nauhoja, verta tihkuvia punoksia.

Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni ääneti. Ne eivät sanoneet mitään, koska ne tiesivät, että pihavalvoja oli lähellä, viiden metrin päässä. Mutta ne virnistivät, yhdeltä pääsi matala naurahduskin.

— Onks reitti ookoo, kuiskasi Leena, yksi niistä.

Ja sitten se tuli, rusahdus, terävä kengänkärki iskeytyi syvälle sääriluuhun. Siihen jäi kuoppa ja viiltävä särky. Kyyneleet valuivat valtoimenaan, purin hampaat yhteen, pusersin huulet tiukasti toisiaan vasteen, vedin syvään henkeä ja lysähdin hiiskumatta toisen polveni varaan. Muutamat niistä kumartuivat myös, aivan kuin leikkisimme yhdessä.

— Vittu, oliks ihan pakko, Leena, ope voi nähdä saatana, sihahti Pete.

Kellon soidessa jäin yksin. Otin molemmin käsin seinästä tukea ja nousin hitaasti seisomaan toisen jalan varaan. Odotin, mutta kipu ei hellittänyt. Raahauduin verkkaisesti eteenpäin käsikynkkää seinän kanssa, vetäen hervotonta säärtä perässäni. Ovi oli tuskallisen kaukana.

Myöhästyin äidinkielen tunnilta. Kaksikymmentäkuusi silmäparia seurasi tiiviisti jokaista liikettäni, jokaista elettäni, jokaista ilmettäni, etsien heikkouden merkkejä, joihin tarttua seuraavalla välitunnilla. Käänsin kivun sisääni ja pidin pään alhaalla, jotta he eivät näkisi tuskaa silmissäni. Paikkani oli eturivissä, siellä, missä istuivat ne, jotka hienoston mielestä olivat nynnyjä tai friikkejä. Minut luokiteltiin näihin molempiin.

Äidinkielen opettaja vilkaisi minua ja hymyili rohkaisevasti. Se taisi olla ainoa opettaja, joka aavisti. Ehkä se jopa tiesi, lukihan se kaikki ainekirjoitukset, minunkin. Se kannusti aina ja sanoi, että minusta tulee vielä kirjailija. Muut olivat hiljaa ja mulkoilivat kulmiensa alta varoittavasti. Se tarkoitti, että ne pohtivat uusia, entistä kivuliaampia tapoja ottaa minulta kaikki luulot pois, etten vain kuvittelisi olevani jotain, ryhtyisi kirjoittamaan ja ylpistyisi. Ne eivät tienneet, että kirjoitin joka päivä, runoja, päivän tapahtumia ja omia tuntemuksia vaaleansiniseen päiväkirjaan, jossa oli ruiskaunokkeja, hentoinen lukko ja pikkuriikkinen avain. Nekin olivat päässeet sinne, mutta ne eivät koskaan saisi lukea sitä.

Pirinä tiesi tuskaa, oli pakko lähteä liikkeelle. Kuulin Leenan huudon selkäni takaa, hän karjaisi uudelleen ja käännyin, siinä ne olivat taas kaikki. Samalla hetkellä Leena tarttui kaksin käsin laukkuuni.

— Katsotaanpas, mitä täältä löytyy, hän sanoi

— Päästä irti mun laukusta!

— Anna se punikkiveska tänne, tutkitaan se perinpohjin!

Se oli sillä kertaa taas Leena, joka toimi, Leena, joka kiskaisi laukusta ja loikkasi koko vartalonsa voimalla alaspäin, jotta saisi kaapattua salkun itselleen. Hihna porautui rusahtaen olkapäähän ja napsahti poikki. Kumarruin tuskasta ulvaisten. Leena mätkähti asfaltille laukun päälle, nousi välittömästi ja lähti juoksemaan. Muut jäivät seisomaan paikoilleen, myös Pete.

Leena kääntyi ja heitti laukun jalkoihini. Mollamaija ei ollut siellä. Leena piti nukkea ja irroitti salamannopeasti kädet, jalat, pään, silmät, korvat, hiukset ja repi vartalon tuhansiksi palasiksi linkkuveitsellä. Hän pudotti riekaleet maahan yhdeksi keoksi, sytytti tulitikun ja heitti sen perään. Syöksyin nuotion päälle ja yritin tukahduttaa liekit, ne polttivat rintaa ja sydäntä. Äiti paloi roviolla, silmälasit huurtuivat ja sielu korventui. Pete käänsi selkänsä.

— Ei ton ikänen mitään nukkea tartte, oot oikeesti tosi vauva, jälkeenjäänyt idiootti, sanoi Leena.
— Murhaaja, rääkäisin hänelle.

Maassa oli mustia hiiltyneitä kokkareita ja teräviä kiviä. Rojahdin niiden päälle, polvi rusahti ja veri tirskahti, mutta sydämen kuristuminen ei unohtunut. En erottanut enää äitini tuhkaa, kaikki oli yhtä sumeaa harmautta. Silloin se alkoi. Kuulin ensimmäistä kertaa äänen pääni sisällä. Nostin kädet korvilleni ja parkaisin, mutta se ei hävinnyt, vaan yltyi ja huusi vaikerrukseni yli. Se sanoi, mitä mun täytyy tehdä. Itse asiassa, ensimmäistä kertaa joku neuvoi minua.

Seuraavana aamuna suuntasin määrätietoisesti suoraan niiden lempipaikalle, ison koivun alle, pihan perälle puiston viereen. Käännyin ja jäin odottamaan viileän rauhallisena. Suokuokka nojasi reittäni vasten. Ne lähestyivät epäröiden ja olivat paitsi varuillaan, myös hämillään. Tämä oli niille outo tilanne. Kun ne olivat vain kahden askeleen päässä, Pete perääntyi.

— Tää taitaakin olla tyttöjen juttu, hän sanoi.

Silmieni hehku kärvensi Leenan pupillit ja kieleni luikerteli hänen korvasimpukkaansa rikkoen sen kalvot. Leena jähmettyi, jäi tuijottamaan minua ja hänen silmäluomensa haihtuivat. Muut lakosivat syrjään tulisen katseeni tieltä. Jäimme kahden.

Hälytyssireenien kimeä ääni voimistui ja lähestyi nopeasti. En ollut niiden kanssa samassa maailmassa. Kuulin huutoja, mutten nähnyt ketään. Vilkkuva sininen valomeri peitti kaiken alleen. Seisoin paikoillani, mutta en tuntenut maata jalkojen alla. En tiennyt, minne mennä tai mitä sanoa. Kaikki oli pysähtyneessä tilassa. Tiesin vain sen, että olin edelleen koulun pihalla, ison koivun alla, siellä aaltojen keskellä.

Kouluun tuli alakuloisuus. Kaikki olivat hiljaa ja vilkuilivat vaivihkaa koivun suuntaan, aivan kuin kunnollinen katsominen olisi kiellettyä. Seisoin keskellä pihaa ja tuijotin puun alla olevaa punaista läikkää. Se oli jättimäinen. Sitä oli yritetty puhdistaa, mutta siinä oli vielä kuivuneet rippeet jäljellä. Kukaan ei katsonut minua. Nekään eivät katsoneet, ei edes Pete, eivätkä kiusanneet.

Aamunavaus oli erilainen. Rehtori nieleskeli eikä sen puheesta saanut mitään selvää. Jotain se puhui muistosta. Ja sitten se oli hiljaa ja meidänkin piti olla hiljaa. Tuijotin pulpetin kantta, jättiläisen sarvia ja hiilihankoa, sellaista rautakeppiä, jolla kohennetaan tulta takassa, mutta pidempää. Olin painanut kynällä niin kovin, että puisessa pinnassa oli syvät vaot. Vaot, kuokka, missä mun kuokka oli? Äidinkielen opettaja silmäili minua surullisesti. Se oli ainoa, joka ylipäätään katsoi. Sitten se tuijotti luokan takaseinää ja sanoi, että poliisisetä on tulossa juttelemaan meidän kaikkien kanssa. Ja ettei tarvitse pelätä ja että kertoo vaan sen, minkä oikeasti tietää. Kengänkärjissäni oli kotipihan multaa.

Se oli iso parrakas setä, joka katsoi minua ilmeettömästi, ei vihaisesti eikä ystävällisesti. Sitten se selitti pitkän litanian asemasta, avustajista ja jostain muustakin. Kuuntelin hänen ääntään, siinä oli mielenkiintoinen tumma sointi, jossa oli samalla sekä voimaa että pehmeyttä. Hän olisi hyvä laulaja, ei mitään rokkia, mutta tango, se taipuisi hänen suuhunsa oikein hyvin. Sitten se loppui.

Setä ojensi minulle valokuvan ja pyysi katsomaan, tunsinko kuvan henkilön. Tähän oli helppo vastata, totta kai, siinä oli Leena. Tosin hänen hiuksensa olivat muuttuneet porkkanasta tomaatiksi, eikä hän katsonut ylväästi nenänvartta pitkin suoraan kameraan, niin kuin jokaisessa luokkakuvassa. Hänen vihreät silmänsä olivat menneet kokonaan piiloon, mutta kyllä, Leena se silti oli. Nyökkäsin.

— Mitä ajatuksia kuva herättää sinussa?

Kallistin päätäni ja katsoin tarkemmin. Niin, puistattaa tietenkin nähdä noin paljon verta. Mutta ihmiseksi en silti osaa mieltää ketään niistä, enkä varsinkaan Leenaa. Sedälle en sanonut mitään, katsoin vain ja kohautin olkapäitäni, yhden kerran.

— Kerrotko, mitä tiedät hänen kuolemastaan?

Kiemurtelin tuolilla paidanhelmaa hypistellen. Muistan kyllä, milloin näin Leenan viimeksi, se oli siinä pihalla koivun alla. Hän oli lähellä minua, niin lähellä, että erotin hänen finniensä lisäksi myös mustapäät, joita oli monta, varsinkin nenässä ja leuassa, olisin halunnut puristaa niitä. Kohautin olkapäitäni uudelleen ja annoin kuvan takaisin.

— Yritätkö vielä muistella, miten tämä oikein tapahtui?

Halusin pinnistellä hänen mielikseen. Tiesin, että olin ainoa koululainen, joka oli Leenan seurassa juuri ennen hänen kuolemaansa. Ja sitten se tuli mieleeni.

— Puusta tippus iso jättiläinen, pelästyin ja pistin silmät kiinni. Kun katoin taas, oli ympärillä sininen meri.
— Muistatko tarkemmin, millainen se jättiläinen oli?

— Sellanen iso, tosi iso, ihan niinku ne jättiläiset nyt on. Ja se oli musta.

— Näitkö, mitä se jättiläinen teki?

— Se vaan putos. Se vaan putos, putos, putos, putos, putos…

— No niin, noh, tämä saa nyt riittää tällä kertaa.

Nuori tyttö pälyili ympärilleen, laski kätensä syliin ja tärisi niin kovin, että komisario Mauri Niemikin huomasi sen. Tytön posket olivat punaiset, silmät kiilsivät ja hiusrajasta valui tippa otsalle, jatkaen siitä nenää pitkin kohti huulia. Hänen teki mieli kohottaa kätensä, pysäyttää pisara, mutta hän jäi mietteliäänä tuijottamaan pulpetin naarmuista kantta. Oliko tyttö nähnyt näkyjä, oliko jättiläinen hänen mielikuvituksensa tekosia? Vai oliko puiston puolelta tullut mies ja kiivennyt aidan yli koulun pihalle? Se voisi näyttää nuoren silmissä siltä, kuin mies olisi pudonnut puusta. Leenan surmaaminen oli vaatinut voimaa, joten tekijä oli mitä ilmeisimmin vahva aikuinen. Niemi ei pystynyt kuvittelemaan, että heiveröiset tai pullukat teinit pystyisivät tekemään sellaista, ei edes porukalla. Kenelläkään Leenan koulukavereista ei olisi tarpeeksi voimaa nostaa ja pidellä kuokkaa, lyödä sillä riittävän lujaa ja tarvittavan monta kertaa saadakseen uhrin vuotamaan kuiviin. Niemi puisteli päätään, tapahtuman on täytynyt järkyttää tytön perin pohjin, ei ihme, ettei hänestä ollut enempää apua.

Niemi nojautui taaksepäin tuolilla, nosti jalat pöydälle ja siveli partaansa, työnsi etusormen harmaaseen pehkoon, pyöritteli ja siirsi sormen peukaloon tukeutuen taaksepäin. Hän oli tehnyt sen taas, yhden solmun lisää, niitä oli monta. Mitä vaikeampi juttu, sitä enemmän niitä ilmaantui. Tällä kertaa hänen partajouhensa olivat täynnä sotkuisia nyppyjä.

Rikospaikalta ei herunut apuja, vaikka teknisen puolen kaverit tekivät parhaansa. Tällä kertaa ei ollut klassisia paljastavia löytöjä, joiden avulla poliisit olisivat päässeet tekijän jäljille. Ei ollut silminnäkijöitä, ei tumppeja, ei kuituja eikä jalan painaumia. Ainoastaan tekovälineestä, suokuokasta löytyi sormenjälkiä, mutta nekin olivat vain omistajien, nuoren tytön, hänen isänsä ja veljensä jälkiä.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi mystinen tumma jättiläinen, tuntemattomaksi jäänyt kookas mies, joka oli käsineet kädessä kiivennyt puun vieressä olevan aidan yli, ottanut tytöltä suokuokan, tehnyt julman veriteon, asettanut kuokan takaisin tyttöä nojaamaan ja häipynyt samaa reittiä takaisin. Verijäljistä päätellen surmaaja oli seissyt erittäin lähellä tyttöä, kumauttanut kohtalokkaat iskunsa tämän takaa ja pitänyt tyttöä kilpenään roiskeita vastaan. Kuka, sitä ei saatu tietää. Miksi, se jäi ratkaisematta. Niemi repi takkuisen partansa ja arkistoi jutun.

Rubiinit välkkyvät käsissäni ja meri on safiiria. Liiskattu raato plätsähtää ja jää keikkumaan aalloille. Kiiltävät opaalit pullahtavat rusohuulteni lomasta. Nyt se on hiljaa, viimeinkin.

Jätä kommentti