Omankädenoikeus

Kirjoittanut: Pirkko Paavola-Häggblom

Tyttö tuijottaa minua rävähtämättä suoraan silmiin. Hän on käpertynyt junan penkkiin ja näyttää yhtaikaa uteliaalta ja pelokkaalta.

Nostan kypärän ja reppuni kahden hengen hyttiin. ”Matkustatko ihan yksin?”

Hän naurahtaa, ja samalla huomaan ohuet juonteet hänen silmiensä ympärillä.

”Mää oon Ellu. Missä sun prätkä on? Sää oot aika paljo Hatsan näköinen, tunnetko sää sen?”

”Se on Turussa odottamassa. Siis pyörä. Piti vaan käydä junalla Hesassa työreissulla. Sade yllätti aamulla.”

”Mitä sun selässä lukee? Hatsalla luki Prospect. Mitä sää teet? Hatsa oli vartija.”

”No mä olen tavallaan kanssa turvallisuusalalla, Tero vaan.”

Nainen katsoo hetken aikaa ulos ikkunasta. Juna nytkähtää liikkeelle.

”Mää arvasin, kun sulla on toi rotsi. Onko sulla tatskoja? Hatsalla oli. Me oltiin molemmat yövuorossa. Siellä aina juteltiin kaikesta. Hatsalla oli ketjuja ja avaimia. Näillä pääsee, se sanoi. Se heitti vuoron jälkeen kämpille, kun mulla ei oo korttia. Kesällä muutettiin yhteen ja mentiin heti naimisiin. Äitikin tykkäs Hatsasta. Ensin se oli epäluuloinen ja käski tehdä avioehdon, mutta Hatsa vaan nauroi sille ja toi kukkia.”

”Aha. Joo. No sehän oli mukavaa.”

Harkitsen pakenemista ravintolavaunuun, mutta jokin naisen olemuksessa saa minut jäämään. Haluan kuulla lisää, vaikka ymmärrän, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Prospect ja vartija, niinpä tietysti, ja tämä lapsen kaltainen nainen yövuorossa. Pitää olla varovainen. Onhan meitä koulutettu, mutta silti. Muistelen iltalehtien juttuja tasapainottomista todistajanaisista ja tekstiviesteistä.

”Me asuttiin ennen saaressa. Isä oli merillä töissä. Mää en enää muista sitä. Anu oli mun isosisko. Mää sain yleensä sen vanhat vaatteet ja koulukirjat ja pienemmän vinttikamarin, mutta sieltä oli merinäköala. Laivat kulki siitä ohi, ja mää katselin illalla niiden valoja ja haaveilin, että lähden isona Ruotsiin tai jonnekin. Sinne minne isäkin meni. Äiti sanoi, että Anu on kaunis tyttö, se kyllä pärjää ja luojan kiitos, että Ellua ei kukaan huoli, kun se on noin pieni ja vaatimaton. On se niin höynäytettävä. Mää kysyin, että mikä on höynäytettävä, ja äiti nauroi ja sanoi, että älä sinä sitä sure. Mutta sainhan mää Hatsan. Anu oli muuttanut saaresta Turkuun Riston kanssa. Ristolla oli oma firma ja Anu oli siellä töissä. Ne rakensi taloa Hirvensaloon. Kyllä mää silti häissä näin miten Anu katseli Hatsaa ja tunki sen syliinkin istumaan, vaikka Risto oli vieressä. Oletko sää naimisissa?”

Nainen nojaa otsaansa ikkunaan ja tuijottaa Leppävaaran asemalaituria. Hän ei onneksi näytä odottavan vastausta, enkä todellakaan aio kertoa hänelle yksityiselämästäni mitään.

”Mää jatkoin siivoamista, kun rahaa oli aina liian vähän, mutta sitten sattui onnettomuus siellä kierreportaassa. Tunsin kun jalka tarttui kiinni, ja huusin. Siellä oli yks äijä öisin tekemässä paperihommia, ja se istui mun vieressä kun tulin tajuihini. Mää istuin pää veressä, ja Hatsa juoksi paikalle. Se oli kyllä kummallista. Ne käski olla paikallaan. Ei sattunut yhtään, vaikka jalkakin oli murtunut, ja minulla oli kauhea hätä, että nyt on portaat ihan veriset. Hatsa tuijotti mua kummasti ja kysyi, että miten sää noin kömpelö olit. Äijä katsoi sitä pahasti ja käski soittaa ambulanssin. Hatsa jäi sinne portaaseen korjaamaan jälkiä. Olin ainakin viikon sairaalassa ja sitten kotona jalka kipsissä. Se ei parantunut kunnolla enkä pystynyt enää tekemään edes yövuoroja. Hatsa ei yhtään tykännyt, kun olin päivät kotona. Se sanoi, että ei voi keskittyä bisneksiin. Mää nauroin sille ja kysyin, että onko se nyt bisnesmies niinku Risto. Silloin se suuttu niin, että heitti mua tuolilla. En mää osannut enää olla niin, että se olis ollut tyytyväinen.”

Nainen nousee seisomaan, hieroo jalkaansa ja venyttelee. Hän on pieni kuin linnunpoikanen, ja yht’äkkiä tunnen järjetöntä tarvetta suojella häntä. Aavistan, että tämä tarina ei pääty hyvin.

”Hatsa ei tullut enää kotiin kuin yöllä, ja mää aloin ihan pelätä sitä. Se tuijotti mua entistä hullummin ja ajoi ulos, kun sen kaverit tuli käymään. Niistä miehistä tuli valituksia. Mää pelkäsin, että joudutaan ulos siitä kämpästä, kun Hatsa ei suostunut maksamaan vuokraa ja mulla ei ollut rahaa. Hatsaa käytiin välillä päivälläkin kysymässä, mutta en mää tiennyt missä se on. Uhkasivat, että vievät sitten minut, jos ei miestä ala löytyä, että sellaiset terveiset. Miten mää sille olisin terveisiä uskaltanut kertoa, kun pelkäsin itsekin. Niillä kysyjillä oli palmikko leuassa ja ilkeät silmät vaikka hymyilivät koko ajan. Ne näytti ihan samalta kuin ne viikingit tai siis gladiaattorit.”

Minun on helppo arvata mitä Hatsan bisnekset olivat ja miten ne sujuivat. Ei tainnut olla jengin terävintä kärkeä, mutta onneksi Ellu näyttää selvinneen hengissä. Usein käy huonommin.

”Mää muutin sitten äitiä hoitamaan saareen, kun se oli alkanut höperöidä. Ne sanoi, että sillä on Levin kappaletauti. Anun mielestä se oli hyvä ajatus. Saisin ruuan ja asunnon enkä muuta tarvinnutkaan. Työtä olin oppinut tekemään eikä minua haitannut, vaikka äiti sekoitti paikat. Mää sitten siivosin. Saaressa oli hyvä olla ja äitin kanssa kyllä pärjättiin.”

Nainen hymyilee hetken, ja junan ikkunasta paistava aurinko valaisee hänen kasvonsa. Hän on kaunis. Haluan kuulla lisää. Olemmeko jo Karjaalla?

”Me ei oltu silloin enää naimisissa. Äiti käski erota ja teki minun puolesta paperit, kun oli vielä tolkussaan. Unohdinkin Hatsan välillä, vaikka rakastin sitä. Joskus yöllä kuului ääniä ja pelästyin, että tuleeko sen kaverit tänne. Se oli niin hyvän näköinen ja kiltti silloin alussa. Sanoi minua hienoksi ihmiseksi ja kyseli äidiltä niistä rantatonteista. Äiti pisti suun tiukaksi viivaksi ja sähisi, että mitään ei myydä. Ei tietenkään, sanoi Hatsa, ja äiti laittoi kahvia ja pullaa pöytään. Olin niin ylpeä, että tuollaisen miehen mää sain, vaikka äiti ei uskonut.”

”Ohjauslaitevika, arvioitu saapumisaika noin puoli tuntia myöhässä”. Olen kerrankin tyytyväinen VR:n kuulutukseen.

”Kaupassa oli vaikea käydä, kun äiti kävi huonommaksi ja lähti karkuun. Kotiin se sanoi menevänsä, vaikka oli jo kotona. Yleensä mää löysin sen maantieltä, mutta kerran se oli lähtenyt rantaan ja kahlasi jo vyötäröä myöten meressä, vaikka oli lokakuu. Sain sen sisään ja kuivat vaatteet päälle. Välillä laitoin oven lukkoon ja kätkin avaimen ja tulitikut niin sain nukkua, mutta äiti tuli herättämään ja kysyi kuka sää olet, ja miten olet tänne päässyt. Se kysyi aina, että missä isä ja äiti on. Mää sanoin, että ne on kuolleet jo kauan sitten, ja se pillahti itkemään. Yritin sanoa, että tässä on Ellu, sinun tytär, mutta se katsoi jonnekin kauas. Pyykkiä tuli aina vaan enemmän. Anu huolehti äidin paperit enkä mää niistä olisi ymmärtänytkään. Eläkerahaa se antoi meille niin että pärjättiin, mutta tarkkana sai olla. Kunnasta kävivät katsomassa ja kehuivat, että hyvinhän me pärjätään. Niillä oli aina niin kiire seuraavaan paikkaan, että eivät kahvia kerenneet juomaan.”

”Saitko sinä sitten apua keneltäkään tai lomaa?” Arvaan kyllä vastauksen.

”Anu kävi joskus katsomassa, mutta sillä oli aina kiire. Silloin kun se soitti, niin aina aloitti, että minulla on niin kiire, etten ehdi puhua. Mutta paljon se kyseli. Se ei ollut enää Riston kanssa. Se alkoi puhua minulle, että pitäisi niitä rantatontteja myydä, kun kaavakin on tehty ja ne ovat kuulemma arvokkaita. Sanoin, että äiti ei anna, ja Anu sanoi, että pitääkö siltä kysyä. Minua pelotti Anun puheet. Ihan kuin äiti ei enää osaisi päättää mutta kyllähän me tiedettiin mitä se tahtoi.”

Kahvikärryt tulevat sopivasti, ja kysyn Ellulta ottaisiko hän kahvia. Hän valitsee vihreän pillimehun ja kiittää.

”Kerran kun olin kylällä, meinasin pyörtyä, kun kaupan edessä oli moottoripyörä. Polvet tärisi, ja tuijotin sitä kuskia varmaan minuutin tai en tiedä kuinka kauan, mutta ei se ollut Hatsa. Vaikka sillä oli kypärä päässä niin en ollut ihan varma. Kun pääsin kotiin, niin äiti oli kuollut. Se makasi sängyssä ja tyyny oli pudonnut lattialle. Lasikin oli kaatunut. Kuivasin lattian ja soitin sitten Anulle. Poliisit tulivat ennen ruumisautoa, kun kuulemma niin tehdään, jos kotona kuolee. Ne katselivat ympärilleen ja kyselivät vaikka mitä. Minua harmitti, kun äiti oli siinä vielä ja en tiennyt mitä pitäisi sanoa. Keitin sitten kahvia mutta ei ne juoneet.”

”Mää kerroin tämän kaiken Leenalle siellä vankilassa. Se on minun ensimmäinen ja paras ystävä. Vaikka oli Anukin minun ystävä.”

Ei helvetti sentään, tämä ei voi olla totta. Olen palannut töihin kotiseudulle muutama vuosi sitten, ja yritän muistella vanhuksiin kohdistuneita henkirikoksia Turun suunnalla. Tämä on varmaan tapahtunut jonkin ulkomaankomennukseni aikana.

”En mää ymmärrä miten ne luulivat, että olisin äitille jotain pahaa tehnyt. Kysyivät, että olinko puhunut kylällä niistä tonteista ja sanonut, että muutan ulkomaille. En ikinä ollut sellaista sanonut. Laivoista olin kyllä unta nähnyt. Anu kävi katsomassa ja sanoi, että se on nyt Hatsan kanssa. Arvasin jo silloin häissä, että näin tässä käy, että Hatsan se haluaa. Ne suunnitteli lomakylää äitin talon viereen. Minullekin oli paikka siellä, vaikka en perinytkään mitään, kun kuulemma silloin ei voi, jos on tappanut sen, jonka perii. En mää ymmärtänyt sitäkään. Anulla oli mustelmia kaulassa, kun se kävi, mutta ei se kertonut mitä sille oli sattunut. Ajattelin kyllä, että Hatsa varmaan alkoi hermostua sillekin, kun ne äitin rahat oli nyt Anulla eikä se niitä Hatsalle aikonut antaa. Sen verran se oli Ristolta oppinut ja muutenkin osasi pitää puolensa.

Mää viihdyin siellä vankilassa. Oli paljon helpompaa, vaikka oli minulla äitiä ikävä. Mutta Leena sanoi aina mitä kannattaa tehdä ihan niin kuin äiti, niin ei minua siellä enää niin surettanut. Pyykkiä oli sielläkin ja ovet olivat lukossa, mutta samanlaista se oikeastaan oli kuin saaressa. Meri näkyi, jos nousi kurkottamaan pesulan ikkunasta.

Leena välillä hermostui minuun ja sanoi, että ei voi kukaan olla noin tyhmä, Mää sanoin, että olen aina ollut ja se nauroi, että se on kyllä varmaan totta. Se sanoi, että minulla on hyvä sydän. Niin onkin, kun oon selvinnyt kaikista onnettomuuksista”

Juna nytkähti jälleen liikkeelle. Nyt muistin, kuka nainen oli. Jutusta oli kirjoitettu muutama vuosi sitten paljonkin. ”Tiesikö hän mitä teki, miksei kukaan auttanut väsynyttä hoitajaa, kuka sai saaritontit ja miljoonaperinnön.” Vanhuksen ja tyttären surullinen tarina ei jaksanut kauaa kiinnostaa, mutta muistelin, että tapaukseen liittyi muutakin.

”Yhtenä päivänä Leena alkoi kysellä Hatsasta. Että minkälaisia tatuointeja sillä on ja mää kerroin. Se meni oudon näköiseksi ja kyseli tarkemmin. Leenalla oli ollut rankka nuoruus, tai se sanoi, ettei se koskaan nuori ollutkaan, vanha jo syntyessään. Äidistään se sanoi, että huoralla oli huoran kohtalo. Aika kamalaa sanoa omaa äitiä huoraksi, mutta kai se sitten oli. Leena oli päässyt irti aineista ja se oli viisas. Vankilassa se oli kirjoittanut ylioppilaaksi. Se sanoi, että aikoo pärjätä tässä elämässä ja siihen tarvitaan papereita, vaikka ei se kaikkiin töihin enää pääsisikään tällä taustalla. Se aikoi perustaa oman toimiston ja auttaa niitä, joita kukaan muu ei auttanut. Leena kävi salilla ja opiskeli sellaista tanssia, joka olikin itsepuolustusta. Se yritti saada minutkin mukaan, mutta ei siitä mitään tullut, Jalka ei kestänyt, ja Leena lupasi sitten puolustaa minuakin tarpeen vaatiessa. Ei me silloin tiedetty, että tarve tulee. Leena tiesi aina asiat etukäteen ja mää sitten jälkeenpäin. Me puhuttiin usein, että ei tarvittaisi niin paljon rahaa tai mitään jos vain olisi vapaa ja saisi tehdä mitä tahtoo. Vaikka sekin oli jo aika paljon pyydetty.”

Nyökkään, ja olen samaa mieltä. Mietin lainojani ja lasken milloin vapaus koittaa. Juna pysähtyy Karjaalle. Matkaa on vielä jäljellä, onneksi.

”Leena kyseli, että muistanko mitään siitä päivästä, kun tulin takaisin mökille ja äiti oli kuollut. Muistin sen moottoripyörän, ja Leena sanoi, että se oli varmasti Hatsa, ja kysyi, että oliko sillä avain äidin luo. Tietysti sillä oli, tai Anulla ainakin. Leena sanoi, että Hatsa oli käynyt tappamassa äidin ja pisti Anun kanssa syyn minun niskoille. Sanoin, että ei Anu sellaista tekisi, mutta Leena sanoi, että Hatsa on pannut ne jutut Anun päähän ja ne on yhdessä keksineet, että olen aina suunnitellut äidin tappamista, että saisin rahaa. Vaikka Hatsa itse sitä suunnitteli. Sitä sanotaan projisoimiseksi, sanoi Leena. Se luki lakia ja psykologiaa vankilan kirjastossa. Se sanoi aina, että aikoo selviytyä näiden muurien ulkopuolellakin. Minusta se selviytyi jo nyt tosi hyvin. Leena selitti ja selitti, että Hatsa vie Anulta äidin rahat. Se on kuulemma tehnyt sellaista ennekin, että etsii naisen, ja huijaa siltä rahaa huumevelkoihin, ja nyt Anulla oli kaikki mitä äidiltä jäi. Hatsa voi mennä senkin kanssa naimisiin ja tappaa sen ja pitää kaiken. Mää sanoin Leenalle, että tappamisesta jää kiinni, ja se on katsonut liikaa televisiota, kun ei tuollaista oikeasti tapahdu. Leena nauroi ja sanoi, että ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku muu saa syyt niskaansa. Hatsa tietysti odottaa, että pääsen vankilasta, ja minuthan on jo vaaralliseksi todettu, niin mustasukkaisena sitten tapan vielä siskoni. Mää katson Leenaa, että onko se seonnut, kun en mää ketään tapa. Leena sanoi, että et tietenkään, mutta Hatsa tappaa. Se osaa tehdä paljon pahempaakin.”

Ellu, jota velkainen tappaja odottaa vankilan muurien ulkopuolella. Tunnelma kahden hengen hytissä on muuttunut ahdistavaksi. Ellu näyttää kutistuvan entistä pienemmäksi penkissään, mutta tarina jatkuu.

”Sitten me alettiin tehdä Leenan kanssa suunnitelmaa. Se sanoi, että tässä tarvitaan omankädenoikeutta. Hatsa ei tee mitään ennen kuin se löytää syntipukin eli minut ja toistaiseksi olin turvassa. Meidän piti olla tosi viisaita ja taitavia jos aiottiin voittaa se. Niin kuin romaaneissa joissa etsitään murhaajaa. Paitsi, että me tiedettiin jo, että kuka se tulee olemaan. Tai oikeastaan oli jo, mutta tekee saman uudestaan. Sellainen ihminen on sarjamurhaaja.”

”Mää ehdotin Leenalle, että sanotaan niille Hatsan kavereille, että se on tappanut äidin. Leena nauroi ja sanoi, että siitä se saa pisteitä ja pääsee täysjäseneksi. Mää en taaskaan ymmärtänyt mitä Leena puhuu, mutta Hatsa sanoi joskus, että se on koeajalla ja sen täytyy tehdä juttuja. Mää aloin ajatella, että Hatsa on paha ihminen, jos se on äidin tappanut, vaikka kuinka rakastaisin sitä. Minun unissa se alkoi ajaa pyörällä kalliota päin ja mereen, ja sitten se nousi märkänä ja verisenä ja nauroi ja mää yritin pakoon mutta jalat tarttuivat lankaan, joka on viritetty portaisiin ja sitten tulee poliisi ja mää yritin kertoa mutta se ei uskonut vaan nauraa Hatsan kanssa. Siihen mää aina heräsin.”

Olemme Salossa. Ellu on juonut mehunsa ja ryystää pillillä vielä viimeisiä tippoja purkin pohjalta.

”Keväällä mää pääsin pois, ja Leena oli vastassa. Anu olisi tullut mutta sovittiin Leenan kanssa, että sanon sille väärän ajan. Leena oli hankkinut mitä tarvitaan, ja meidän piti vielä harjoitella. Mutta ei se sitten mennyt ollenkaan niin kuin me oltiin suunniteltu. Me ehdittiin Leenan kanssa hypätä pysäkin taakse piiloon, kun iso avoauto kurvasi portille. Anu oli selvittänyt oikean ajan, mutta ne oli myöhässä Hatsan kanssa. Hatsa hyökkäsi Anun kimppuun, kuristi sitä ja huusi, että sun vajakkisisko pitää saada lomakylään tekemään hommia, ei sitä saatana aleta enää elättämään. Mää yritin juosta auttamaan Anua, mutta Leena piti kiinni. Sitten ne onneksi lähti. Me alettiin toteuttaa suunnitelmaa. Leenalla oli Turussa kämpillä valmiina maastopuvut ja pipot, teltta, kiikarit ja ruokaa. Sitten sillä oli vielä selviytymislaukku, johon mää en saanut koskea. Me ajettiin Leenan vuokraamalla autolla saareen, kätkettiin auto ja käveltiin loppumatka sitä tietä, jonne äiti aina karkasi. Loppumatkasta kiivettiin äitin talon takana olevalle korkealle kalliolle. Sieltä näki suoraan pihalle. Anu ja Hatsa riiteli siellä. Hatsalla oli ase, ja se yritti opettaa Anua ampumaan, mutta Anu ei halunnut. Hatsa löi sitä ja huusi, että saatanan lehmä jotain hyötyä sinustakin pitää olla. Anu otti aseen ja itki. Leena oli ihan kalpea ja tuijotti alas. Yhtäkkiä se lähti rinnettä pitkin kohti pihaa ja mää perässä. Mää huomasin, että sillä on selviytymislaukku mukana.”

Ellu katsoo minua huolestuneena. ”Jaksatko sää kuunnella mua kun Leena aina sanoo, että mun pitäisi olla joskus hiljaa eikä kertoa meidän asioita kaikille?”

Vakuutan, että kuuntelen mielelläni, ja että minulle voi kertoa, kun olen turvallisuusalalla ja osaan kyllä pitää suuni kiinni. Jätän sanomatta, että pelkään matkan loppuvan kesken tarinan.

”Me tultiin sinne pihalle, ja Leena sanoi Hatsalle, että muistatko minut. Anu kiljui, että keitä nuo ovat, kun meillä oli sellaiset mustat pipot, joista näkyi vain silmät. Hatsa yritti siepata aseen Anulta, mutta Anu piti kiinni ja kirkui, että toi toinen on Ellu, se on päässyt vankilasta ja tullut hulluksi siellä. Hatsa sai väännettyä aseen Anun kädestä ja tähtäsi mua, mutta Anu hyppäsi väliin.”

Ellu ei pysty jatkamaan, mutta nyt muistan, miten tarina päättyi. Oikeudenkäynnissä todettiin, että Harri Antero Niemi ampui laittomalla aseella naisystävänsä Anu Karlssonin, joka yritti pelastaa sisarensa Elina Niemen, omaa sukua Karlsson, joka oli Niemen entinen puoliso. Elina Niemen ystävä Leena Koski oli tajunnut tilanteen, ja onnistunut tainnuttamaan Harri Niemen. Tilanne katsottiin hätävarjeluksi, ja Kosken itsepuolustustaitojen käyttöä ei nähty liioitteluna. Iltalehdet olivat kaivaneet esiin Elina Niemen aikaisemman tuomion. Juttu tukittiin uudestaan, ja Harri Antero Niemi todettiin syylliseksi myös entisen puolisonsa äidin murhaan motiivina äidin huomattava varallisuus ja yritys päästä siihen käsiksi entisen puolisonsa sisaren kautta. Niemeä oli ennenkin epäilty petoksista, mutta uhreina olleet naiset olivat luopuneet syytteistä.

”Ihan turhaan Anu hyppäsi väliin, ja nyt se on kuollut. Ei Hatsa minua olisi ampunut, mää rakastin sitä ja sekin mua. En määkään olisi sille ikinä mitään pahaa tehnyt. Mää en vaan ymmärrä, että miksi sen piti käydä äitin kimppuun, kun äiti olisi kyllä meitä auttanut.”

Katson junan ikkunasta Kupittaan asemaa. Minä muistan Harri Antero Niemen rinnakkaisluokalta. Se kiusasi kaikkia, myös minua. Se näytti meille lemmikkihiirtään, jonka oli tappanut ja lopulta se siirrettiin toiseen kouluun. Sieltä tie oli jatkunut huume- ja moottoripyöräjengeihin, velkaantumiseen ja lopulta pitkään tuomioon. Harri Anteron kohtalo saattoi vaikuttaa minunkin ammatinvalintaani. Ensin poliisiksi, ja nyt ovat oikeustieteen opinnot loppusuoralla.

”Ihan varmasti Hatsa rakasti sinua omalla tavallaan, ja niin rakasti Anukin. Voisitko ajatella, että sinulla oli kuitenkin onnea, kun selvisit tästä kaikesta? Siitä hyvästä sydämestä oli paljon apua.”

Sanani kuulostavat latteilta, mutta Ellu nyökkää tarmokkaasti.

”Me perustettiin Leenan kanssa lomakylästä saaduilla rahoilla oma toimisto Naantaliin. Tai ei siellä mitään kylää vielä ollut mutta ne tontit. Se on pienessä puutalossa sellainen lakiasiaintoimisto, jossa autetaan kaikkia niitä, joita kukaan muu ei auta. Leena osaa tosi hyvin puolustaa meidän asiakkaita, ja mää teen kaikkea muuta mitä tarvitaan niin kuin tänään kävin junalla Helsingissä hakemassa tietoja. Mää ehdotin, että laitetaan toimiston nimeksi ”Oman Käden Oikeus”. Sellaista tässä on tarvittu ja käytetty varsinkin silloin, kun Leena kävi omin käsin Hatsan kimppuun. Tai oli sillä selviytymislaukku, jossa oli taseri, joka on niin kuin pippuripurkki, mutta niistä mää en ymmärtänyt mitään enkä saanut kertoa. Leena nauroi ja sanoi, että ”Oikeus ja Kohtuus” voisi olla parempi, ja mää olin samaa mieltä.”

Saavumme Turkuun.

”Oli mukava jutella sun kanssa. Leena on mua vastassa. Haluatko joskus tulla Naantaliin katsomaan meidän toimistoa? Sää voit ehkä auttaa meitä siellä, kun oot turvallisuusalalla ja näytät aika vahvalta.”

Sanon, että tulen mielelläni. Se on varmasti hieno paikka. Kerään tavarani. Ellu juoksee jo asemalaiturilla kohti parkkipaikkaa. Aurinko paistaa ja edessä on kesäjuhla Rymättylässä. Tie kulkee Naantalin kautta.