Citi-Bankin rahat

Kirjoittaja: Ari Laine

Raskaat kaksiosaiset takorautaportit avautuvat ilkeästi kirskahtaen. Mustaan kuluneeseen, tupakan löyhkäämään nahkatakkiin pukeutunut mies, jolla on jaloissaan risaiset farkut, astuu viiden pitkän vuoden jälkeen vapauteen. Luisevalla olalla roikkuu harmaa olkalaukku, jonka kyljessä on isoilla likaisen valkoisilla kirjaimilla teksti, ADIDAS. Laukku on tyhjä, mutta näin ei enää päivän päättyessä pitäisi olla.

Anton LeSommerilla oli aikoinaan tarkan täsmällinen, omasta mielestä jopa täydellinen suunnitelma. Ja niinpä Citi-Bankin konttorin ryöstö sujui kuin unelma. Paikallinen poliisi oli kuitenkin asiasta eri mieltä ja niinpä Anton jäi kiinni jo ennen tähtien saapumista taivaalle. Rahat, miljoonat, Anton kuitenkin ehti jemmata turvalliseen paikkaan.

Anton oli teini-ikäisenä varastanut isän lompakosta setelin ja jäi myöhemmin siitä kiinni. Isän mielestä takaisin maksun aika vielä tulee.

Poliisi ei pankin ryöstösaalista löytänyt, mutta pankin aulassa olevan turvakameran ja silminnäkijä havaintojen perusteella Anton LeSommer pidätettiin ja lopulta vangittiin. Hän sai vuoden joka millistä, jonka vei. Nyt ne vuodet on lusittu.

Anton seisoo Linnankadulla vankilan edessä ja haukkoo raitista, ennen kaikkea vapaata ilmaa. Aurinko ryömii repaleisen pilven takaa ja sen säteet iskeytyvät korkeaan lyhtypylvääseen, josta ne ottavat mukaansa varjon, heittäen sen Antonin tennistossuilla suojatuille varpaille.

Antonin ollessa lapsi, isä hoiti aina kuljetukset paikasta toiseen. Isän mielestä takaisin maksun aika vielä tulee.

Antonilla ei ole rahaa juuri tässä ja nyt, joten hän päättää käyttää vanhaa keinoa. Peukalonsa avulla Anton saa kyydin lähes perille asti, lähes miljooniensa luokse. Loppu kävelymatka sujuu iloisesti vihellellen ja tulevaisuuden suunnitelmia tehden.

Vielä viimeinen mutka ja sadan metrin päässä siintää pitkä, jo lapsuudesta tuttu, kaksikerroksinen rakennus, joka kaukaa katsottuna näyttää aivan jättiläisen huuliharpulta. LeSommerin retkeilymaja, joidenkin mielestä jopa kesähotelli, se siellä häämöttää. Antonin isän, Jaakobin, silmäterä, rakkaampi kuin poikansa.

Aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala olivat aina Antonille ilmaisia. Isän mielestä takaisin maksun aika vielä tulee.

Vielä kymmenkunta askelta ja alkaa asfaltoitu piha, sekä parkkipaikka-alue. Anton pysähtyy sen reunalle ja totinen ilme kasvoillaan pyörittelee katsettaan suuntaan ja toiseen. Piha on aivan tyhjä. Ennen paikka oli täynnä ihmisiä, elämää ja iloista ilmapiiriä. Nyt asfaltin murtuneista kohdista on ruoho tunkeutunut ylös, puna-apilat ovat osin vallanneet valkoisiksi maalatut parkkipaikat. Retkeilymajassa näkyy rikkinäinen ikkuna.

Anton hajotti lapsena vahingossa yhden ikkunan. Isän mielestä takaisin maksun aika vielä tulee.

Retkeilymajan ulko-oven yläpuolella oleva puinen kyltti roikkuu enää yhden naulan varassa. Kyltissä on hienot puusta tehdyt koukeroiset kirjaimet. Jaakob, Antonin isä, on ne itse tehnyt. LeSomm on enää jäljellä. E ja R kirjaimet ovat pudonneet tai sitten paikalliset nuorisovandaalit ovat vieneet ne mukanaan.

Anton seisoo hiljaa paikoillaan. Hänen rintansa kohoilee tasaisen hengityksen tahtiin ja samaan tahtiin kaikki kolme mustaa rintakarvaa kohoavat kohti harmaaksi värjättyä partaa, joka roikkuu palmikolla hänen leuassaan. Anton pyörittelee ja pureskelee aikansa sanoja suussaan, kunnes lopulta sylkäisee pari niistä ulos, ”Mitä helvettiä.”

Anton kuulee, kuinka koira ulvoo jossain kauempana. äänestä päätellen arka, pieni koira. Sitten suurempi koira yhtyy ulvontaan. Se saa vilunväreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Anton kohentaa olallaan olevaa harmaata Adidaksen olkalaukkua. Kiihtyvin askelin Anton taivaltaa läpi hunnigolle jätetyn asfaltoidun pihan kohti retkeilymajan ulko-ovea. Hän kaivaa taskustaan avaimen, mutta vain huomatakseen, ettei sitä tarvita. Lukko on murrettu auki. Kuinkas muuten.

Sisällä aulassa tulee vastaan hävityksen kauhistus. Siellä on tyhjiä kaljatölkkejä, pääasiassa rytättyjä, heiteltynä sinne tänne. On myös kasa laudanpätkiä ja hiiltyneitä puunoksia. Näyttää siltä, että joku on yrittänyt sytyttää nuotion keskelle aulaa, siinä onnistumatta. Katosta roikkuu valkoisia ja keltaisia sähköjohtoja, jotka ennen kannattelivat isoja kristallikruunuja. Vaikka tuuli puhaltaa sisään rikkoutuneesta ikkunasta, niin virtsan haju on aivan kammottava.

Anton oli lapsena nukkunut huonosti ja usein kastellut vuoteensa. Isän mielestä takaisin maksun aika vielä tulee.

Anton suunnistaa yläkertaan johtaviin kapeisiin notkuviin puuportaisiin. Hän kulkee pitkin hämärää yläkerran käytävää, jonka varrella on ovia kuin joulukalenterissa luukkuja. Avattuna, raollaan ja vielä kiinni olevia. Käytävän päässä on tuttu huone. Siellä Anton vietti lapsuutensa. Varsinkin äidin kuoltua, se oli oivallinen turvapaikka, siellä oli Antonin oma maailma. Nyt huone ammottaa tyhjyyttään. Myös sieltä on ikkuna rikottu. Lasinpalat rätisevät askelten alla hänen lähestyessään huoneen nurkassa olevaa isoa lastulevystä kasattua vaatekaappia. Sen ovi on jonkun verran raollaan ja Anton raottaa sitä vielä toisen mokoman.

Äkkiä hiljentyneen huoneen läpi tuntuu puhaltavan navakka, kolea viima. Äänetön huuto jähmettyy Antonin huulille. Vaatekaapissa on valepohja. Sinne Anton jemmasi miljoonansa, jotka hän Citi-Bankista vei. Nyt valepohja on kuitenkin siirretty pois paikaltaan. Joku on löytänyt piilon. Miljoonat ovat poissa. Piilo on tyhjä. Hetkinen. Ei se olekaan aivan tyhjä.

Pölyn keskellä, hämärässä nurkassa näkyy vanha valkoinen kirjekuori, jossa on tekstiä. Anton nostaa kirjeen ylös sormillaan, jotka tuntuvat veteliltä kuin keitetyt siskonmakkarat. Kirjeen päällä on hienoa, koukeroista tuttua isän käsialaa olevaa tekstiä: Maksun aika tuli.

Rikkinäiselle ikkunalle lehahtaa yönmusta korppi, jonka ruosteinen nariseva ääni kuulostaa Antonin korvissa naurulta. Anton ei naura, hän ei edes hymyile, vaan rypistää kirjeen nyrkkiinsä ja heittää sillä korppia, mutta ei osu. Korppi on nopeampi.

Ajatukset, pääasiassa sekavat, sinkoilevat Antonin kallon sisällä, kuin kuiva herne peltikattilassa. Kuluu sekunteja, ehkä minuutteja. Anton puristaa huuliaan yhteen, niin lujaa, ettei edes pieni kirosana pääse pujahtamaan niiden välistä. Silmäluomen räpäytys saa yhden kyyneleen karkaamaan ja valumaan poskelle. Murtuneena miehenä Anton laahustaa huoneesta ulos. Hän kulkee äänettömästi käytävän, portaikon ja aulan läpi, poistuen retkeilymajasta kuin varjo. Synkkänä ja kostonhimoisena.

Samaan tai ainakin lähes samaan aikaa tapahtuu pääkaupunkiseudulla seuraavaa:

Jaakob LeSommer, entinen kesähotellin toimitusjohtaja, on juuri saapunut Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Matka toiselta puolelta Suomea ei ollut kovin pitkä. Jaakob on varannut sviitin Helsingin parhaasta ja kalliimmasta hotellista, johon matka nyt jatkuu taksilla. Jaakob laskostaa lyhyen, hädin tuskin 170 senttisen vartalonsa taksin takapenkille. Lyhyt ja hoikka, tuskin läpimärkänäkään kuuttakymmentä kiloa painava Jaakob, katselee taksin ikkunasta suuren kaupungin villiä menoa. Taksi pysähtyy hotellin pääovien eteen samalla hetkellä, kun kellon viisarit roikkuvat suoraan alaspäin.

Maahanmuuttajataksikuski saa mahdollisimman vai pitäisikö sanoa naurettavan pienen tipin ja väkinäisen hymyn asiakkaaltaan. Jaakob nappaa painavan ja vähemmän painavan matkalaukkunsa hotellipojan käsistä ja suuntaa suoraa päätä vastaanottotiskille. Sisään kirjautuminen sujuu rutiinilla. Olihan hänellä aikoinaan maan kärkikastiin kuuluva retkeilymaja, ainakin omasta mielestään.

Huoneeseen päästyään Jaakob purkaa molemmat matkalaukkunsa. Toinen on täynnä vaatteita ja toinen täynnä seteleitä, jotka hän saa juuri ja juuri sullottua huoneessa olevaan teräksenharmaaseen kassakaappiin. Kassakaapin välittömässä läheisyydessä on kuusipuusta valmistettu baaritiski, josta Jaakob kaataa itselleen kunnon viskipaukun, tuplana tietenkin.

Jaakob lysähtää viskinsä kanssa pehmeään nahkaiseen nojatuoliin, joka nielaisee hänet lähes kokonaan sisuksiinsa. Mahtaisiko täältä pääkaupunkiseudulta löytyä seuraa tällaiselle mukavalle leskelle, joka on vielä kaiken lisäksi herrasmies ja miljonääri. Jaakob mietiskelee ja muistelee samalla edesmennyttä rouvaansa. Vaimo oli pieni nainen, jotenkin läpinäkyvä, haalea ja kaikin tavoin huomaamaton. Hän oli kuin pystyyn nostettu järviruoko, joka puhui väräjävällä äänellä. Lopulta hän kuihtui pois ja se siitä.

Poikakin Jaakobilla oli, Anton, tai kai se hampuusi vieläkin jossain lusmuilee. Ei siitä pojasta isän mielestä koskaan oikein kunnon miestä kasvanut. Ei Jaakob viitsi pojalleen sen enempää ajatuksiaan tuhlata, vaan nousee pehmeästä nojatuolista ja kävelee kylpyhuoneeseen, joka on isompi kuin normiperheen autotalli.

Lämpimän suihkun ja huolellisen pesun jälkeen Jaakob pukee päälleen eilen ostamansa uuden liituraitapuvun, ottaa vielä pienen hörpyn viskilasistaan ja suuntaa kassakaapille. Paksu pino seteleitä povitaskuun ja sitten kohti hotellin aulabaaria ja paikallista tarjontaa katselemaan.

Baaritiskillä käykin kova kuhina. On juomaa janoisille ja mikä tärkeintä, niin sitä silmäruokaa myös riittää. Jaakobin silmät mittailevat naisia ja hän yrittää jopa riisua heitä katseellaan, joka harhailee myös välillä komeiden miesten suuntaan.

Hetken siinä nautiskeltuaan Jaakob huomaa baarin ovella seisovan nahkatakkiin pukeutuneen miehen, jonka harmaa parta on palmikoitu. Jaakob katsoo miestä toisen ja vielä kolmannen kerran. Jotain tuttua tuossa miehessä on, olen varmaan joskus nähnyt hänet jossain, miettii Jaakob.

Voisiko hän olla? Ei, ei se voi. Mutta jos…

Hiljainen lähes kuulumaton kuiskaus tunkeutuu ulos Jaakobin viskinhuuruisesta suusta ”Anton?”

Anton lähtee, täynnä kiukkua, ripeästi kävelemään kohti baaritiskillä huojuvaa isäänsä. Anton on lähes päätä pidempi kuin isänsä ja ajattelee, että nyt ovat osat vaihtuneet. Nyt on hänen vuoronsa määrätä ja näyttää kaapin paikka. Anton työntää oikean kätensä syvälle nahkatakin taskuun etsien sieltä lisää rohkeutta. Sormet tavoittavat kylmän kovan esineen. Pieni pistooli, jonka hän hankki pimeiltä markkinoilta matkalla tänne, kohottaa hänen itsetuntoaan ja rohkeuttaan. Täällä pistoolia ei voi kuitenkaan ottaa esiin, joten hän jättää sen taskuunsa odottamaan parempaa tilaisuutta. Mitä lähemmäs isäänsä Anton tulee, niin hän huomaa, että isä on jo aika hutikassa. Nyt on isän maksun aika, ajattelee Anton, kun hän pysähtyy lähes isän varpaille.

”Rakas hulttio poikani, sinäkö siinä olet?” Jaakob sanoo ivallinen virne huulillaan.

”Kyllä isä.” Anton vastaa ja puristelee käsiään nyrkkiin. Pitäisikö heti tempaista tuota juoppoa nyrkillä, on ainoa järkevä ajatus, koska pistoolin käyttö olisi liian kova riski hänelle itselleen. Takaisin vankilaan hän ei enää halua. Tätä miettiessään isä jatkaa ivalliseen tapaansa.

”Näytät aika raihnaiselta noin nuoreksi mieheksi, jos sinua nyt mieheksi voi sanoa. Mites sulla kulkee?”

”No ei tässä mitään.”

”Sen huomaa, sen huomaa juu. Ei siinä mitään. Tyhjältä näyttää. Otatko viskin? Minä tarjoan.

Tätä kyllä löytyy.” Sanoo Jaakob ja vetää povitaskusta nipun seteleitä.

Antonin sisällä kiehuu tai ainakin poreilee. Ne ovat hänen rahojaan. Hänen vaivalla ansaittuja tai vääryydellä varastamia, ihan sama, kuitenkin hänen.

”No, veikö kissa kielesi?” Kysyy Jaakob.

Anton avaa suunsa, mutta sanoja ei tule. Päähän ja vähän muuallekin nousee outo tunne, muisto.

Vähän samanlainen, jonka Anton oli lapsena tuntenut, pelko.

”Näytätpäs kalpealta. Älä nyt vaan poika pyörry. Kolikoihinko olet tottunut. Katsopa tarkkaan. Nämä ovat kuule seteleitä ja näitä löytyy, vaikka kuinka ja paljon. Ja ihan jokaisen niistä olen ansainnut.”

”Minun rahani”, saa Anton lopulta sanotuksi, mutta niin hiljaisella äänellä, ettei isä sitä kuule.

Pelko on valloittanut koko Antonin ruumiin ja hän tuntee kutistuvansa. Tuntee olevansa lähes lapsi taas. Anton muistelee, kuinka näki isän joskus löytäneen kesähotellin parkkipaikalta asiakkaan lompakon ja kuinka isä hymyssä suin kertoi, että oli ansainnut löytämänsä. Nyt isä oli löytänyt, ei Antonin, vaan Citi-Bankin rahat ja kyllähän isä nekin on ansainnut, näin Anton mielessään ajattelee.

”Ei sinusta poika koskaan tule mitään. Olet vetelä kuin pystyyn nostettu kastemato”, sanoo Jaakob ja tämä vertaus herättää Antonissa kiukun, jolla ei tule olemaan rajoja ja jota ei voi enää millään tukahduttaa.

Kastemato on sana, joka sulkee Antonin tästä maailmasta. Hän ei kuule, eikä näe mitään. Tuo yksi sana, kastemato, tuo niljakas, luikerteleva limanuljaska saa Antonin kaikki karvat nousemaan pystyyn

Alakoulussa Anton oli murtanut luokkakaverinsa nenän, koska tämä oli välitunnilla pudottanut kastemadon Antonin paidankauluksesta sisään.

Anton tuijottaa isäänsä, mutta ei tietoisesti. Isä jatkaa Antonin nöyryyttämistä, mutta sanat, jotka isän suusta lähtevät, eivät milloinkaan pääse perille Antonin tietoisuuteen. Tuo yksi sana, kastemato, vei Antonin takaisin lapsuusmuistoihin, josta hän pikkuhiljaa ja hitaasti palaa tähän päivään, tähän hetkeen.

Antonin päähän nousee vain yksi ajatus. Oikeus. Nyt sen pitää tapahtua. Hän kamppailee vielä tovin pelkonsa kanssa, pelkonsa, joka kohdistuu isään. Toinen tovi alkaa ja silloin yhtäkkiä…

”Mennäänpäs isä hotellihuoneeseesi vähän juttelemaan ja saat esitellä lisää niitä seteleitäsi, jotka olet raskaalla työllä ansainnut”, Anton sanoo ja yllättyy itsekin sanomastaan.

Hotellihuoneeseen saavuttuaan kaksikko katselee hetken toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Pian isän naamalle leviää valtavan iso ja itsevarma hymy, joka on paremminkin irvistys. Kopisevat askeleet rikkovat huoneen hiljaisuuden, kun hän kompuroi kassakaapille ja avaa sen kömpelöillä sormillaan.

Oikeus ja kohtuus. Rikos ja rangaistus. Omankäden oikeus. Nämä sanat pyörivät vinhaa vauhtia Antonin mielessä, kun hän pujottaa kätensä nahkatakin taskuun.

”Kas tässä. Katso nyt kunnolla. Mitä helvettiä?”, kiljahtaa Jaakob, kun hän kääntyessään poikaansa kohti tajuaa katsovansa suoraan kohti pistoolinpiippua.

”Viimeisen maksun aika”, sanoo Anton ja puristaa liipaisinta. Pamaus peittää alleen kolahduksen, joka kuuluu, kun Jaakobin pää osuu huoneen kovaan parkettilattiaan.