Suomen Kotiseutuliitto on kotiseutu- ja kulttuuriperintötyön keskusjärjestö ja Suomen suurin kulttuurialan kansalaisjärjestö. Kotiseutuliitto perustettiin 26. toukokuuta 1949. Liiton perustamisesta on kulunut ensi sunnuntaina tasan 70 vuotta.
Suomen ensimmäinen kotiseutuyhdistys perustettiin Lohjalla 1894. Kotiseutuliike organisoitui 1908, kun Helsingissä syntyi Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta. Kotiseutuliitto perustettiin toukokuun 25. päivänä 1949 Talonpoikaiskulttuurisäätiön Tammelan Lounais-Hämeen Pirtille koolle kutsumilla ”yleisillä kotiseutupäivillä”. Keskeiset liiton perustamista ajaneet henkilöt olivat dosentit Esko Aaltonen ja Kustaa Vilkuna.
Liitolle oli olemassa todellinen tarve. Vuoden 1944 loppuun mennessä oli perustettu noin 110 museo- tai kotiseutuyhdistystä. Sotien jälkeen toiminta kasvoi nopeasti. Vuosina 1945–1954 syntyi peräti 200 uutta yhdistystä.
Yhteistyö Suomen Museoliiton kanssa oli alkuaikoina tiivistä, ja vuonna 1950 Kotiseutuliitto järjesti sen kanssa Raumalla kolmipäiväiset museo- ja kotiseutupäivät. Liittojen välille syntyi työnjako, joka on säilynyt tähän päivään saakka: Museoliitto ajaa museoammatillisten museoiden ja kotiseutuliitto vapaaehtoisten hoitamien kotiseutumuseoiden asioita. Kotiseutuliitto on järjestänyt sittemmin joka kesä useita päiviä kestävät Valtakunnalliset kotiseutupäivät. Tänä vuonna päivät järjestetään Tuusulassa 8.–11. elokuuta teemaotsikolla Kulttuuri liikuttaa.
Kaupungistuminen oli merkittävä teema heti liiton alkuajoista lähtien. Kaupunki- ja kauppalaseurojen kotiseututyötä pohtiva toimikunta perustettiin jo vuonna 1958. Valtaosa Kotiseutuliiton jäsenyhteisöistä on nykyään kaupunginosaseuroja.
Kotiseutuyhdistysten toiminta on erittäin monipuolista, ja yhdistyksiä yhdistää eniten halu pitää huolta lähiympäristöstä ja sen kulttuuriperinnöstä, yhdellä sanalla tiivistäen: kotiseuturakkaus. Viime vuosina yksi liiton toiminnan keskeisistä tehtävistä on ollut maahanmuuttajien auttaminen kotiutumaan uudelle kotiseudulleen.
Myös osallisuus on toiminnan keskeinen teema. Kotiseutuliiton juhlavuoden Mestarit & kisällit -hankkeessa lisätään eri-ikäisten osallisuutta omiin kotikulmiin sukupolvien välisen yhteistoiminnan kautta. Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa suurhankkeessa perustetaan paikallisia kotiseuturyhmiä, joissa kulttuuriin ja perintöön tutustutaan osallistujien mielenkiintojen, taitojen ja kokemusten pohjalta – vastavuoroisesti toinen toisilta oppien ja sisältöjä yhdessä luoden.
Liitto hoitaa lisäksi lukuisia yhteistyöorganisaatioiden tehtäviä, kuten jakaa vuosittain seurantalojen korjausavustukset, koordinoi Euroopan kulttuuriympäristöpäiviä Suomessa ja tarjoaa toimistopalveluita yhteistyöjärjestö Europa Nostra Finlandille.
Liitossa on jäsenenä yli 700 paikallisyhdistyksiä, joissa toimii yli 150 000 henkilöä, 101 kuntaa, kaikki 18 maakuntien liittoa, 14 aluejärjestöä tai alueellista yhdistystä, 12 valtakunnallista järjestöä ja kolme yritystä.
Liiton 70-vuotispäiviä vietetään liiton perustamispaikalla Lounais-Hämeen Pirtillä Tammelassa, jossa järjestetään kutsuvieraille Kansalaisyhteiskunnan tila ja tulevaisuus -juhlaseminaari perjantaina 24. toukokuuta.
Kotiseutuliiton historiaa 1949-2019
Kotiseutuliiton perustaminen
Vuonna 1908 perustettiin Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta. Keskusvaliokunnan toiminta kuitenkin hiipui 1930-luvulla, ja se lakkautettiin 1938. Samoihin aikoihin, helmikuussa 1938, pääasiassa nuorehkot tutkijat perustivat Helsingissä Talonpoikaiskulttuurisäätiön. Sen puheenjohtajaksi valittiin Esko Aaltonen ja varapuheenjohtajaksi Kustaa Vilkuna.
Jatkosodan lopettanut välirauhansopimus lopetti usean isänmaallisen järjestön toiminnan syksyllä 1944. Tällöin Talonpoikaiskulttuurisäätiössä toimivat Aaltonen ja Vilkuna keksivät kanavoida ihmisten toimeliaisuutta epäpoliittiseen kotiseututyöhön. Kotiseudussa ilmestyi 1946 Aaltosen kirjoitus ”Kotiseututyö organisoitava”. Asian edistämiseksi säätiö kutsui väkeä Helsingissä toukokuussa 1948 pidettäville maaseutukulttuurin neuvottelupäiville, joilla pyrittiin perustamaan kotiseututyön yhdyselimeksi Kotiseutuliitto-niminen järjestö, johon myös kaikki kotiseutuyhdistykset kuuluisivat oman maakuntaliittonsa välityksellä. Ehdotus ei edennyt vielä tuolloin.
Talonpoikaiskulttuurisäätiö lähetti kotiseutuväelle huhtikuussa 1949 kutsun toukokuun 25.–26. päivinä Tammelassa, Lounais-Hämeen Pirtillä pidettäville ”yleisille kotiseutupäiville”. Ensimmäisen päivän iltana järjestettiin neuvottelupäivät. Kutsussa olleen ohjelman mukaan tärkeimpänä aiheena päivillä ”keskustellaan ja mahdollisesti päätetään Kotiseutuliiton perustamisesta”.
Kaikkien paikalle saapuneiden 76 kokousedustajan äänin päätettiin perustaa Kotiseutuliitto. Uuden liiton ensimmäinen vuosikokous pidettiin Helsingissä 20. maaliskuuta 1950, ja vuoden loppuun mennessä Kotiseutuliitolla oli 23 jäsenyhdistystä.
Liiton päämäärät ja säännöt
Tuoreen liiton päämäärät käyvät ytimekkäästi ilmi ensimmäisten, vuoden 1949 sääntöjen tarkoituspykälästä: johtaa ja ohjata maassamme suoritettavaa kotiseututyötä sekä toimia kotiseututyön alalla tätä työtä suorittavien järjestöjen keskuselimenä. Kaupungistuminen oli selviö liiton johdolle, ja jo vuonna 1958 liiton hallitus perusti kaupunki- ja kauppalaseurojen kotiseututyötä pohtivan toimikunnan. Oltiin ajan hermolla, sillä 1969 taajamien väkimäärä ylitti maaseudulla asuvien määrän. Vuoden 1973 säännöissä lisättiin uusi tarkoitus, ”huolehtia kotiseututyön tavoitteiden toteuttamisesta yhteiskunnan yleisessä kehityksessä,” ja edelleen 2009 säännöissä määritettiin, että liiton ”tarkoituksena on kotiseututyön keskusjärjestönä edistää kansallista kulttuuria erityisesti maakunnallisten ja paikallisten piirteiden pohjalta, ohjata ja kehittää kokonaisvaltaista kotiseututyötä maassamme sekä huolehtia kotiseututyön tavoitteiden toteutumisesta yhteiskunnan kehityksessä. ” Sääntöjen tarkoituspykälää eikä liiton päämääriä ole tarvinnut muuttaa radikaalisti missään vaiheessa, vaikka niitä onkin sittemmin muokattu. Oleellisin muutos toteutettiin 1966, kun päätöksenteon edustavuutta lisättiin valtuuskunnalla, jonka nimi muutettiin 1997 valtuustoksi.
Organisaatio
Liiton toiminta perustui aluksi suuresti hallituksen ja työvaliokunnan jäsenten yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen ja suhteisiin. Liiton ensimmäiset hallituksen jäsenet olivat dosentti Esko Aaltonen, professori Martti Haavio, professori Eino Jutikkala, kunnallisneuvos Arvo Jutila, maisteri Hulda Kontturi, maanviljelysneuvos Jalo Lahdensuo, toimittaja Paavo Raukko, nuoriso-ohjaaja Ilmari Rinne, talousopettaja Marjatta Santti, everstiluutnantti Yrjö Vasama, dosentti Kustaa Vilkuna ja tohtori Toivo Vuorela. Suhde Talonpoikaiskulttuurisäätiöön oli vahva, sillä Aaltosen ja Vilkunan lisäksi myös Haavio, Jutikkala, Vasama ja Vuorela toimivat säätiössä. Varajäseniksi valittiin maisteri Aarne Eskola, talouspäällikkö Väinö Heikkilä ja toiminnanjohtaja Heimo Päkkilä. Kun hallitus järjestäytyi reilun viikon päästä, puheenjohtajaksi valittiin Lahdensuo, ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi Aaltonen ja toiseksi varapuheenjohtajaksi Vilkuna.
Liiton hallitus nimesi vuoden 1966 ensimmäisessä kokouksessa toiminnan tehostamiseksi kuusi jaostoa, joihin kuhunkin nimettiin puheenjohtajaksi hallituksen jäsen. Jaostojen jäsenet voitiin sen sijaan hakea laajalti liiton sidosryhmistä. Sama periaate on liiton hallituksella yhä. Ensimmäiset jaostot olivat järjestö- ja koulutusjaosto (puheenjohtajana Veikko Talvi), talousjaosto (Jouko Tuominen), perinnejaosto (Veikko Anttila), yhteiskunta- ja kulttuuripoliittinen jaosto (Yrjö Larmola), luonnonsuojelujaosto (Martti Linkola) ja matkailujaosto (Matti Kailari).
Jaostojen ja työryhmien nimenmuutokset, lakkauttamiset ja perustamiset ilmaisevat osaltaan kunkin ajan toiminnan painoaloja. Esimerkiksi kulttuuripoliittinen jaosto perustettiin 1968 ja kaksi vuotta myöhemmin se muutettiin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi jaostoksi ja lopulta lakkautettiin 1989.
Toiminnanjohtajat
Juoksevia asioita varten tarvittiin hallitusta pysyvämpi toimija, minkä vuoksi liiton toiminnanjohtajaksi otettiin lokakuussa 1949 Suomen museoliiton tuore museoneuvoja ja sihteeri, maisteri Niilo Valonen. Valosen jälkeen toiminnanjohtajaksi nimitettiin 1953 Veikko Anttila. Hänen siirryttyä pääesikunnan töihin, tehtävässä oli vuosina 1959 ̶ 1965 peräti viisi henkilöä. Näihin aikoihin liitossa ei pelätty antaa vastuuta nuorille henkilöille, mihin syynä lienee ollut toisaalta jaksaminen ja toisaalta varojen säästö.
Yrjö Larmola, jolla oli 1963 kaksoistoimi Kalevalaseuran sihteerinä ja Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana, muisteli myöhemmin vastaanottoaan kentällä: ”Myrskylän kotiseutumuseon vihkiäiset. Katseista näkyi, että hiukan ihmeteltiin, millainen keltanokka valtakunnanjärjestön herra toiminnanjohtaja oli. Karaistuin pian.” Maalikuussa 1966 työhön nimitettiin nuori Markku Tanner. Jos toiminnanjohtajat olivatkin tähän asti vaihtuneet taajan, niin nyt tahti muuttui, sillä Tanner jäi eläkkeelle 42 työvuoden jälkeen syyskuussa 2008. Tannerin seuraaja Lassi Saressalo siirtyi eläkkeelle elokuussa 2013 ja Riitta Vanhatalo aloitti työt syyskuussa 2013.
Jäsenistö
Kun liitto oli vihdoin saatu perustetuksi 1949, sillä oli vuoden lopussa jäsenenä 13 yhdistystä. Seuravan vuoden aikana jäseniä tuli kymmenen lisää ja vuosikertomuksen kirjattiin, että: ”Kotiseutuliittoon kuului vuoden lopussa 23 jäsenyhdistystä, niistä 1 valtakunnallinen, nim. Suomen Nuorison Liitto, 4 maakunnallista: Keski-Pohjanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Kymenlaakson maakuntaliitot sekä Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys ja 18 paikallista seuraa: Birgerjaarlin Kilta, Hausjärven kotiseutuyhdistys, Helsingin kotkalaiset, Ikaalisten Kotiseutu- ja Museoyhdistys, Isonkyrön Kotiseutuyhdistys, Kihniön kunnan museohoitokunta, Kälviän Kotiseutuyhdistys, Lapua-Seura, Nivalan Kotiseutuyhdistys, Punkalaitumen Museo- ja Kotiseutuyhdistys, Rauman Kilta, Ruovesi-Seura, Saarijärvi-Seura, Sammatin Kotiseutu- ja Museoyhdistys, Vetelin Kotiseutuyhdistys, Vihannin Kotiseutuyhdistys, Ylä-Savon Kotiseutuyhdistys.”
Ensimmäiseksi kuntajäseneksi hyväksyttiin 9.heinäkuuta 1966 Joutsenon kunta ja toiseksi 20. joulukuuta 1967 Heinolan maalaiskunta. Alku oli hidas, sillä 1968 ̶ 1973 vain 16 kuntaa liittyi jäseneksi. Niiden joukossa olivat kuitenkin ensimmäiset kaupungit eli 1972 Turku ja 1973 Lahti. Jäsenyys alkoi kuitenkin kiinnostaa kuntiakin, sillä 1974 ̶ 1975 liitto sai niistä peräti 29 uutta jäsentä. Kuntajäsenten myötä Suomen Kunnallisliitto (ent. Maalaiskuntien Liitto) liittyi jäseneksi 1971.
Kuntajäsenten myöhemmät vähenemiset selittyvät pääasiassa kahdella asialla. Ensiksi 1990-luvun alun pankkikriisillä ja sen seurauksena syntyneen laman vaikutuksilla, kun kunnallistaloudessa otettiin ”löysät pois”. Toiseksi 2000-luvun alussa toteutettu kunta- ja palvelurakenneuudistus alkoi vähentää kuntaliitoksin kuntien määrää. Kun vuonna 2000 Suomessa oli 452 kuntaa, niitä oli kymmenen vuotta myöhemmin 342 ja vuoden 2019 alussa 311, joista 107 kaupunkia.
Vuoden 1972 säännöt mahdollistivat henkilöiden liittymisen kannattajajäseneksi: ”Liiton kannattajajäseneksi voivat päästä kotiseututyöstä kiinnostuneet henkilöt ja oikeuskelpoiset yhteisöt.” Kannattajajäsenten jäsenpalvelua lisättiin 2010 perustamalla heille Kotiseutuklubi.
Koulutus
Kotiseutupäivien koulutuksellisten osuuksien lisäksi liitto on järjestänyt yhteistyökumppaniensa kanssa lukuisia ajankohtaisia seminaareja ja muita koulutustilaisuuksia. Nykyään liitto järjestää vuosittain maakuntien liittojen kanssa 11 vuosittain vaihtuvassa maakunnassa tilaisuuden, jossa useimmiten on myös koulutuksellista sisältöä.
Kun uusi maankäyttö- ja rakennuslaki tuli voimaan vuonna 2000, liitto reagoi siihen järjestämällä Kaavoja ilman haavoja -koulutusta. Viime vuosina liitto on kouluttanut arkisto-osaajia ja paikallismuseohoitajia valtakunnallisilla koulutuskierroksilla.
Toiminnan päälinjat
Vuonna 1990 vuosikokous määritteli tulevalle toiminnalle kolme painopistealuetta: 1. Alueellisten toimintaorganisaatioiden vahvistaminen sekä niiden yhteydenpito paikallistasolle, 2. Kulttuuriympäristön hoito ja 3. Nuorison kotiseututietoisuuden lisääminen.
Itsenäisyyden juhlavuonna 2017 vuosikokous asetti otsikon Kotiseututyö 100-vuotiaassa Suomessa kolme päälinjaa: kulttuurisesti monimuotoinen Suomi ja suomalaisuus, asukkaiden osallisuuden vahvistaminen ja uudet toimintamuodot kotiseututyössä.
Liiton strategiat hyväksyttiin 2003, 2009 ja 2014. Viimeksi mainittu sai nimen Rakkaudesta kotiseutuun. Samalla päätettiin liiton missio ”Suomen Kotiseutuliitto edistää moniarvoista suomalaista kotiseututyötä paikallisiin lähtökohtiin pohjautuen”, visio ”Suomen Kotiseutuliitto on paikallisuuden kuuluva ääni” ja arvot: avoimuus, osallisuus, paikallisuus, yhteenkuuluvuus ja kotiseuturakkaus.
Kotiseutupäivät
Liiton ensimmäisenä toimintavuotena 1950 järjestettiin elokuussa yhdessä Suomen museoliiton, Rauman Killan ja Rauman museon kanssa kolmipäiväiset museo- ja kotiseutupäivät, jotka olivat samalla museoliiton 7. museopäivät. Kotiseutuliitto on pitänyt noita päiviä toisina Valtakunnallisina kotiseutupäivinä, sillä Tammelan edellisvuotiset yleiset kotiseutupäivät katsottiin ensimmäisiksi. Niitä on pidetty joskus kolmansinakin, jos ensimmäisiksi lasketaan Talonpoikaiskulttuurisäätiön järjestämät maaseutukulttuurin neuvottelupäivät Helsingissä toukokuussa 1947. Sittemmin Valtakunnalliset kotiseutupäivät on järjestetty vuosittain heinä-elokuussa eri puolilla Suomea pääsääntöisesti asianomaisen kunnan tai kaupungin kutsusta.
Kotiseutu-aikakauslehti
Ensimmäisessä Kotiseudussa (1909) julkaistun ohjelmajulistuksen ensimmäinen momentti kuului: ”Kotiseudun tarkoituksena on Suomen joka osassa levittää kaikkiin kansankerroksiin oikeaa käsitystä kotiseuduntutkimuksen päämäärästä ja keinoista, muodostumisesta ja kehityksestä, sen merkityksestä sivistyselämällemme ja sen suhtautumisesta tieteellisen tutkimukseen – – .”
Kotiseutu ilmestyi useana vihkona, joiden sivunumerot juoksivat, eli yhden vuoden vihot muodostivat vuosikirjan. Lehtien sisältö liittyi monipuolisesti kotiseutututkimuksiin ja havaintoihin, muistokirjoituksiin, ajankohtaisiin ilmoituksiin, kuten tulevista kotiseutupäivistä ja liiton perustamisen myötä liiton vuosikertomuksista ja toimintasuunnitelmista.
Liiton ensimmäisenä kokonaisena toimintavuonna 1950 Kotiseudun päätoimittajana oli Toivo Vuorela, toimitussihteerinä Mauno Jokipii ja laajassa toimituskunnassa olivat jäseninä Esko Aaltonen, Yrjö Laine, Lauri Simonsuuri, Hannes Teppo, Niilo Valonen, Yrjö Vasama ja Kustaa Vilkuna, joka oli ollut lehden päätoimittaja jo vuonna 1934. Kun Vuorela luopui päätoimittajuudesta ja Veikko Anttila toimitussihteerin tehtävästä 1960, työläisiin toimiin ei ollut helppo sitouttaa uusia tekijöitä. Kotiseudun ensimmäisessä numerossa 1961 oli tuolloin 58-vuotiaan Vilkunan pääkirjoitus ”Kiitoksia!”, jossa hän kiitti Vuorelaa ja Anttilaa ja jatkoi:
”Kotiseutuliiton hallitus on etsiskellyt jo kokonaisen vuoden — Kotiseudulle uutta päätoimittajaa ja toimitussihteeriä. Työvaliokunnan kokouksessa 18. päivänä lokakuuta 1960 päädyttiin esittämään päätoimittajaksi allekirjoittanutta ja toimitussihteeriksi maisteri Maija-Liisa Heikinmäkeä. — Allekirjoittaneen kohdalta päätoimittajan tehtävä on katsottava mahdollisimman väliaikaiseksi. On toivottava, että pian ilmaantuu nuorempia henkilöitä, jotka tuorein voimin voivat entistä paremmin vastata tehtävästä.”
Ei ilmaantunut. Vilkunan mainitsema väliaikaisuus kesti hänen kuolemaansa 1980 saakka. Heikinmäki oli mukana toimituksessa vuoteen 1990. Vilkunan jälkeen Vuorela sai uudestaan päätoimittajuuden. Seuraavina päätoimittajina olivat Pekka Laaksonen 1983 ̶ 1990 ja Heikki Ylikangas 1990 ̶ 1993.
Kotiseutuliikkeen satavuotisjuhlavuoden 1994 alussa käynnistyi yhteistyö suomalaisen kulttuurin aikakauslehden julkaisemiseksi. Samana vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Elias, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kieliposti ja liiton Kotiseutu yhdistettiin ja syntyi Hiidenkivi-lehti. Hiidenkivi lakkasi ilmestymästä 2012. Tällöin liitto palasi juurilleen ja alkoi julkaista jälleen Kotiseutua, mutta ei aikakauslehtenä vaan vuosikirjana, jonka päätoimittajana on toiminnanjohtaja.
Kotiseutuposti ja Hilja-uutiskirje
Liitto oli lähettänyt ajankohtaisista asioista jäsenilleen monistettuja jäsenkirjeitä, jotka saivat 2008 nimen Kotiseutuposti. Kaksi vuotta myöhemmin niistä kehitettiin B5-kokoinen paperilehti, joka laitettiin myös verkkoon. Koska oli edelleen uutiskirjeenkin tarve, vuonna 2012 aloitettiin Hilja-uutiskirjeet, joille nimi saatiin opettaja ja kirjailija Hilja Valtoselta, ensimmäisen naispuoliselta kotiseutuneuvokselta.
Seurantalot
Yhteisöllisyyteen perustuva kirkollinen ja maallinen hallinto kulkivat paikallisesti käsi kädessä aina 1800-luvulle asti, jolloin pitäjänkokous jakaantui kirkonkokoukseksi ja kuntakokoukseksi. Yhteisöllisyys loi myös käytännön, että tiettyjä toimia varten perustettiin yhdistyksiä, joihin kansalaiset saattoivat vapaasti liittyä edistämään yhdistyksen sääntöjen mainitsemia asioita. Yksi näkyvä seuraus yhdistystoiminasta oli yhteisten kokoontumistilojen rakentaminen. Näin syntyivät seurantalot, joita on nykyään noin 2 500. Vanhimmat säilyneet talot on rakennettu 1880-luvulla ja joka neljäs seurantalo on kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi luokiteltu.
Seurantalojen korjausten valtionavustusten jako alkoi kansanedustajien aloitteesta 1978, kun valtion budjettiin kirjattiin 100 000 markan [60 250 euron] määräraha työväentalojen kunnostamiseen. Vuoteen 2014 mennessä korjausavustuksia on jaettu yhteensä 56 miljoonaa euroa. Avustuksia on saanut yhteensä 1930 taloa.
Seurantalojen korjausavustukseen liittyvä neuvonta, koulutus ja tutkimus siirtyivät Kotiseutuliiton vastuulle 1980-luvun alkupuolella, mutta tuolloin opetusministeriö vielä jakoi valtion tulo- ja menoarviossa olevat seurantalojen korjausavustukset. Opetusministeriön päätöksellä työväen- ja seurantalojen korjausavustusten päätöksenteon valmistelu siirrettiin Kotiseutuliitolle ja sen yhteydessä toimivalle Seurantaloasiain neuvottelukunnalle vuonna 1990. Valtionavustuslain uudistus 2001 mahdollisti valtionavustuksiin liittyvän päätöksenteon antamisen muillekin kuin valtion viranomaisille. Seurantalojen korjausavustuksen jakaminen annettiin kokonaisuudessa Kotiseutuliiton ja sen yhteydessä toimivan Seurantaloasiain neuvottelukunnan tehtäväksi vuoden 2004 avustuksista lähtien. Avustusmenettely muuttui siten, että liiton hallitus tekee avustuspäätökset.
Kotiseutuliitto tarjoaa yhdistyksille korjausneuvontaa ympäri vuoden ja ylläpitää avustusrekisteriä, joka sisältää laajasti perustietoja taloista. Lisäksi liitto järjestää yhdessä seurantalojen neuvottelukuntaan kuuluvien keskusjärjestöjen kanssa seurantaloja ylläpitäville yhdistyksille suunnattuja koulutuspäiviä. Korjausavustusten avulla on säilytetty paikalliskulttuurille arvokkaiden seurantalojen rakennus- ja kulttuuriperintöä 18 maakunnan alueella. Kotiseutuliiton avustusrekisterissä on yhteensä 2400 seurantaloa, kun vuonna 1983 seurantalojen määräksi arvioitiin 2600 taloa. Liitolla on myös laaja ja jatkuvasti täydentyvä kuva-arkisto seurantaloista.
Korjausavustusten jaossa painotetaan kulttuurihistoriallisia arvoja ja kokoontumistilojen tarpeellisuutta huomioiden alueelliset ja kielelliset näkökohdat. Korjausavustus poikkeaa muista valtion jakamista rakennusperinnön hoitoon ja entistämiseen tarkoitetuista avustuksista. Sen piiriin kuuluvat myös talotekniset asennukset, jotka lisäävät talojen käytettävyyttä. Avustuksen turvin seurantalot ovat säilyneet monipuolisen kansalaistoiminnan tiloina.
Kotiseutuarkistot ja -museot
Viranomaiset hoitavat säädöspohjaisesti arkistonsa, mutta tavaton määrä paikallista kulttuuriperintöä sisältyy erilaisten paikallisyhteisöjen ja yhdistysten toiminnan tuottamiin asiakirjoihin, joiden säilyttäminen ja säilyminen oli – ja on – perin sattumanvaraista. Liitto selvitti 1976 ̶ 1980 yhdessä Valtionarkiston kanssa kotiseutuarkistojen tarpeen ja kaksi vuotta myöhemmin niistä annettiin liiton suositus. Paikallisyhdistyksille suunnattiin 1986 alkaen laajaa alueellista koulutustoimintaa kotiseutuarkistotyöstä, joka toistettiin 2011 ̶ 2013.
Vuosina 1999 ̶ 2000 kotiseutuarkistot olivat liiton toiminnan yhtenä painopistealana ja niistä annettiin uusi suositus. Koulutusta täydennettiin Samuli Onnelan ja Vuokko Joen kirjoittamalla Kotiseutuarkistojen oppaalla, joka julkaistiin 2007.
Kotiseutumuseot olivat olleet olennainen osa kotiseututyötä aivan alusta asti. Liiton vuosien 2009 ̶ 2013 yksi painopiste oli ”kotiseuduntutkimus: kotiseutuarkistojen kehittäminen, kotiseutujulkaisujen tekeminen ja paikallismuseotoiminnan kehittäminen”.
Perinteisestä poikkeava näkökulma museoihin otettiin 2014, kun liitto suunnitteli ja toteutti seuraavana vuonna opetus- ja kulttuuriministeriön tuella Kotiseutumuseoiden helmet -kulttuurimatkailuhankkeen. Neljä vuotta myöhemmin aloitettiin, jälleen ministeriön tuella, koko maan kattava paikallismuseoiden hoitajien koulutus yhteistyössä maakuntamuseoiden kanssa.
Kansallispuvut
Kansallispuvut olivat näkyvästi osa kotiseutuliikkeen toimintaa, mutta alan neuvontaorganisaatio vakiintui vasta 1980. Tuolloin Valtakunnallinen kansallispukutoimikunta päätti työnsä ja tilalle perustettiin kuuden järjestön toimesta Suomen kansallispukuneuvosto, jonka asiantuntijaelimeksi tuli kansallispukuraati. Neuvoston työntekijän, kansallispukukonsultti Ritva Somerman työpaikaksi tuli Kotiseutuliiton toimisto. Neuvosto päätti toimintansa 2010, jolloin mallipukukokoelma, pukujen tarkistukset, uusien kansallispukujen toteuttamiset ja kansallispukuraadin toiminta siirtyivät Jyväskylään Suomen käsityön museon Kansallispukukeskukseen.
Kulttuurimatkat
Nopeasti vaurastuvassa Suomessa yksi elintason kohoamisen ilmentymä oli lisääntyvä vapaa-ajan matkailu ulkomaille, mikä näkyi muun muassa useiden uusien matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden perustamisena. Liitossa tähän tarpeeseen vastattiin järjestämällä kulttuurimatkoja vuodesta 1966 lähtien. 1970-luku oli vilkkainta ulkomaanmatkailun aikaa. Liitto solmi 1978 yhteistoimintasopimuksen Suomen Matkailuliiton kanssa kulttuurimatkailun edistämiseksi ja perusti vuonna 1983 vuoteen 1989 toimineen Kulttuurimatkailujaoston. Kulttuurimatkat jatkuivat 1990-luvun alkuun ja viimeiset matkat tehtiin tauon jälkeen vuonna 2000 Espanjaan, Portugaliin ja Viroon. Kulttuurimatkailun myötä liittoon liittyi runsaasti kannattajajäseniä.
Euroopan laajuista yhteistyötä
Vuonna 1991 perustettiin ympäristöministeriön johtama Euroopan rakennusperintöpäiviä (nyk. kulttuuriympäristöpäiviä) koordinoiva johtoryhmä, johon myös Kotiseutuliitto kutsuttiin. Kulttuuriympäristöpäivät on osa 50 valtion yhteistä European Heritage Days -ohjelmaa, jota vietetään Euroopan neuvoston ja Euroopan komission aloitteesta. Se on pisimpään jatkunut kulttuurialan eurooppalainen ohjelma, jota on usein nimitetty neuvoston ja komission kulttuuriperintöalan lippulaivaksi. Liiton vastuu päivien koordinoinnissa Suomessa on kasvanut vuosi vuodelta.
Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö Liisa Lohtander valittiin marraskuussa 2017 koko European Heritage Days -ohjelman puheenjohtajaksi. Hänen tehtävänään on edustaa 50 maan verkostoa ja ohjata yhdessä Euroopan neuvoston ja Euroopan komission kanssa ohjelman eurooppalaista ulottuvuutta. Lisäksi puheenjohtaja edustaa ohjelmaa kansainvälisissä kokouksissa ja johtaa ohjelmaan osallistuvien maiden yleiskokousta.
Europa Nostra on vuonna 1963 perustettu 40 maassa toimiva kansalaisjärjestö, joka tekee yhteistyötä Euroopan unionin kanssa. Järjestö jakaa muun muassa EU:n vuosittaiset kulttuuriperintöpalkinnot. Kotiseutuliitto liittyi järjestöön vuonna 2003. Liitto oli 2011 keskeisenä toimijana kehittämässä Europa Nostran suomalaisten jäsenten yhteistyötä ja perustamassa Europa Nostra Finland -paikallisyhdistystä. Europa Nostran valtuustoon nimitettiin ensi kertaa liiton edustaja 2013, Europa Nostra Finland -yhdistyksen sihteeri ja liiton viestintäpäällikkö Anna-Maija Halme. Hän sai myös koordinaattorin vastuut Turussa 2017 järjestettyyn Europan kulttuuriperintökongressiin (European Heritage Congress).
Tunnuksia ja huomionosoituksia
Liiton ensimmäinen tunnusmerkki valmistui vuonna 1954. Se oli kehärengas, jossa on teksti Kotiseutuliitto ry ja sen keskellä on nuotiota kuvaava liekki. Tunnuksen suunnitteli taiteilija Veikko Vionoja. Uusi merkki esiteltiin Kotiseudussa seuraavasti: ”Kotiseutuyhdistyksiä kehotetaan käyttämään tätä aihetta kaikissa esille tulevissa tapauksissa, kuten merkeissä, leimasimissa, pääsylipuissa jne.”
Samalla kun liitto muutti vuonna 1971 nimensä Kotiseutuliitosta Suomen Kotiseutuliitoksi, uusittiin liiton tunnus ja liekki vaihtui kukkaan. Suomen lipun väreissä olevan merkin suunnitteli valtaosan kunnallisvaakunoistamme laatinut heraldikko Olof Eriksson. Merkissä on läsnä suunnitteluajan tärkeimmät liiton tehtäväalueet eli yhteiskuntasuunnittelu ja luonnonsuojelu, joita symboloivat kuusi heraldista linnaketta ja kukkaa muistuttava keskuskuvio.
Vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan kuuluu olennaisena osana kannustaminen ja kiittäminen, mikä tapahtuu muun muassa palkitsemalla. Liiton ensimmäinen palkitsemismuoto oli vuonna 1952 päätetty ja jaettu rahallinen kunniapalkinto kotiseututyössä erityisesti ansioituneille henkilöille, joka myönnettiin junamies Hannes Gustafsonille. Viimeinen rahallinen kunniapalkinto annettiin 1959.
Pronssinen Kotiseututyön ansiomitali valmistui vuosikokoukseen 1953. Sen oli muovaillut kuvanveistäjä Viljo Savikurki ja lyönyt Suomen Kultasepät Oy. Mitalin toisella puolella on kuvattu pihlaja, jonka juurella on kolme muinaista hevosenkenkäsolkea ja teksti Kotiseutuliitto. Toisella puolella on lähteen äärelle polvistunut nainen ja teksti On alkulähde, ammenna. Ensimmäisessä jaossa ansiomitalin saivat kotiseututyössä erityisesti ansioituneet Jalo Lahdensuo, Esko Aaltonen, Lauri Kuusanmäki, Felix Seppälä, Kalle Nieminen, Huugo Hörtsänä, K. E. Kallio, Jenny Paulaharju, Santeri Seppälä, Vilho Saariluoma ja Sulo J. Kinnunen.
Palkitsemista pyrittiin laventamaan ja 1965 valmistui monipuolinen ehdotus liiton ansio- ja harrastemerkeistä. Alkuun toteutui vain Kotiseututyön mitali, jota vuoden 1953 Kotiseututyön ansiomitalin tavoin, ei tehty puvussa kannettavaksi vaan pöydällä pidettäväksi. Liiton täyttäessä 50 vuotta 1999 juhlistettiin asiaa uudella, virolaisen taiteilija Ene Valterin suunnittelemalla ansiomerkillä, jonka jäsenyhdistykset saivat jakaa ansioituneille jäsenilleen. Vuonna 2011 ansiomerkki korvattiin kolmiasteisella ansiomerkkijärjestelmällä: pronssinen, hopeinen, kultainen.
Yleisen näkyvyyden vuoksi ja jäsenyhdistysten työn palkitsemiseksi liitto ryhtyi 2000-luvulla palkitsemaan vuosittain yhdistyksiä ja toimijoita useilla huomionosoituksilla. Niistä ensimmäinen perustettiin 2001, kun julkistettiin ensimmäinen Vuoden kaupunginosa: Turun Port Arthur, Portsa. Tämä palkinto saavutti tavattoman suosion: ehdotuksia Vuoden kaupunginosaksi tuli vuonna 2016 162, vuonna 2017 171 ja vuonna 2018 peräti 370! Vuoden kotiseututeko on palkittu vuodesta 2005, Vuoden kotiseututeos vuodesta 2009 ja Vuoden kotiseutuyhdistys vuodesta 2013. Lisäksi vuosina 2009–2012 huomioitiin Vuoden kotiseutupolku.
Kotiseutuneuvoksen arvonimi tuli käyttöön vuonna 1969, ja se myönnettiin ensimmäisenä evijärveläiselle kulttuurin monitoimimiehelle Väinö Tuomaalalle. Toiminnanjohtaja Markku Tanner muisteli kysyneensä asiasta Kustaa Vilkunalta, joka oli todennut, että hän oli sopinut arvonimestä ”UKK:n” kanssa. Vilkuna oli vuodesta 1949 kuolemaansa asti 1980 arvonimikomitean ja -lautakunnan jäsen.
Käytäntö on, että valtioneuvoston kanslia pyytää Suomen Kotiseutuliitolta lausunnon kaikista kotiseutuneuvoksen arvonimiesityksistä. Vuosina 1969 ̶ 2018 kotiseutuneuvoksen arvonimi on myönnetty 299 henkilölle. Ensimmäisenä naisena arvonimen sai 1974 imatralainen kirjailija ja opettaja Hilja Valtonen.
Kotiseutuliiton virallisen tunnuksen rinnalle kaivattiin 2010-luvulla epävirallisempaa tunnusta sekä liiton että jäsenyhdistysten käyttöön. Sellainen saatiin 2011, jolloin otettiin käyttöön liiton tunnuslintu ja jäsentunnus. Varpusta muistuttava sympaattinen, Sami Myllyniemen piirtämä tunnuslintu sai vuonna 2012 yleisöehdotusten jälkeen erinomaisen osuvasti nimekseen Kotonen.
LÄHTEET
Suomen Kotiseutuliiton arkisto: Kotiseutuliiton/Suomen Kotiseutuliiton vuosikertomukset/toimintakertomukset
Kirjallisuus:
Aaltonen, Esko. Kotiseututyö organisoitava. Kotiseutu 1946.
Aaltonen, Matti – Lahtonen, Hannu – Nieminen, Heikki (toim.). Esko Aaltosen neljä elämäntyötä. Forssa 1993.
Mäkinen, Riitta 2008. Kulttuurikööri – Talonpoikaiskulttuurisäätiö 1938–2008. Jyväskylä.
Saressalo, Lassi 2014. Esko Aaltonen – uudistuvan kotiseutuliikkeen isä. Kotiseutu 2014.
Seurantalojen korjausavustukset. Selvitys valtionavustusten käytöstä ja vaikutuksista. Suomen Kotiseutuliitto 2015
Stenfors, Piia 2007. Suomalainen kotiseutuliike 1894–1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1135 ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:17.
Turunen, Harri 2004. Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 982 ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:9.
Vilkuna, Janne 1998. 75 vuotta museoiden hyväksi. Suomen museoliitto 1923–1998. Suomen museoliiton julkaisuja 45.
Vilkuna, Janne 2017. Kansanliikkeen synty ja nousu – Kotiseututyötä 1880–2017. Kotiseutu 2017.