Kirjoittanut: Seppo Pajunen.
Jarkko katseli taulua ajatuksissaan kunnes jokin yksityiskohta kiinnitti hänen huomionsa. Oliko se tuo talvinen puu, jonka paljas oksa heilahti! Eihän taulun puut liiku, harhanäky varmaankin. Mutta Jarkko jäi miettimään tapausta ja hetken kuluttua hän kuvitteli lehdettömän koivun heiluvan ladon edessä ikään kuin tuuli puhaltaisi siihen. Mahdotonta, Jarkko ajatteli ja jatkoi lumoutuneena taulun katselua.
Lunta oli taulussa puun ja sen takana olevan ladon ympärillä varmaan parinkymmenen sentin paksuinen kerros. Jarkko kokeili laittaa jalkansa lumeen. Siinä koivun vieressä oli lumessa jäljet. Jotain siitä oli vedetty ehkä latoon. Jarkko tunnusteli jälkiä. Kylmä talvinen viina tuntui käsissä. Jarkko astui toisella jalallaan hankeen, upotti vähän. Hanki ei tuntunut kylmältä, joten Jarkko uskalsi painaa molemmat jalkansa lumeen.
Siinä lumessa seistessään hän ajatteli kipaista ladolle katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Ladolle ei ollut pitkä matka. Sinne tultuaan Jarkko näki, että ladossa säilytettiin heiniä. Osa heinistä oli vielä jäljellä, osa oli viety ilmeisesti lehmille ruoaksi talven aikana. Jarkko istahti hetkeksi heinien keskelle. Silloin hän kuuli torven toitotusta ja marssiaskeleita. Jokin komppania sieltä oli tulossa. Nyt parasta piiloutua, mutta minne.
Jarkko käveli keskelle latoa. Ja tunsi, että yhdessä kohtaa heinien alla oli ladon pohjassa aukko. Hän ryömi kohti aukkoa ja pudottautui sitten ladon alle. Veti heiniä vielä päällensä, niin ettei häntä voinut nähdä. Marssiaskeleet lähestyivät. Jarkko painautui tiukemmin maata vasten. Askeleet pysähtyivät ladon kohdalle. Ryhmä sotilaita asettui latoon pitämään marssitaukoa.
Jarkko kuuli heidän puhuvan venäjää. Yritti olla piilossa hiljaa etteivät huomaisi häntä. Mietti, minne hän oli joutunut. Ja mistä nuo venäläiset tulivat? Niillä oli sitä paitsi vanhanaikaiset asusteet päällään. Tuollaisia hän oli nähnyt joskus valokuvissa isoisänsä luona. Silloin kun tämä vielä eli. Oliko Jarkko jotenkin joutunut vanhaan aikaan. Aikaan sata vuotta sitten. Silloinhan oli venäläisiä joukkoja maassa. Jarkon niitä miettiessä sotilaat tekivät lähtöä ladosta. Yksi sotilas jättäytyi muista jälkeen ja pudotti taskustaan jotain heinien sekaan. Jarkko kuuli vaimean äänen esineen pudotessa heinäkasaan. Sotilaan mentyä Jarkko kipusi ladon alta ja ryhtyi penkomaan heiniä. Mitään ei kuitenkaan aluksi tuntunut löytyvän. Vasta usean yrityksen jälkeen Jarkko löysi kankaaseen käärityn verisen puukon. Mihinkä tätä on käytetty, hän tuumi itsekseen. Käänneltyään puukkoa hetken käsissään hän heitti sen kauaksi ladon alle. Käyttäen hyväkseen samaa aukkoa, josta itse oli ryöminyt sinne piiloon. Sen jälkeen hän peitti aukon ladon seinustalta löytämillään heinäseipäillä. Ja asetteli heiniä päälle. Nyt tuskin kukaan löytäisi enää puukkoa. Jarkko lähti kulkemaan kohti koivua, jonka luota hän oli tullut paikalle. Miten hän oli päässyt taulun maisemaan oli hänelle itsellekin epäselvää. No, ehkä hän pääsisi takaisin samasta paikasta. Koivun luo tultuaan Jarkko koski koivun kylmään pintaan miettien samalla äskeistä tapahtumaa.
Samassa hän siirtyi jonnekin verstaalle ja näki äskeisen sotilaan tulevan sinne mukanaan nuori nainen.
– Onko sinulla se puukko? Sofia kysyi.
– Viskasin sen latoon, virkkoi sotilas huonolla suomen kielellä.
– Ehkä sitä ei sieltä löydetä ihan heti.
– Mitä me teemme miehellesi Vilholle, Sofia?
Jarkolle alkoi selvitä, että sotilas oli yhdessä tämän naisen, Sofian kanssa tappanut naisen aviomiehen. Ja nyt oli hävitettävä jäljet.
– Niin, miesvainajani lojuu edelleen tuolla laatikoiden takana. Siellähän sinä hänet puukotit. Minne voimme viedä hänet?
– Yritetään keksiä jokin keino. Onneksi täällä verstaalla ei ole tänään ketään liikkeellä. Sinä voit mennä nyt kotiisi. On parempi ettei meitä nähdä yhdessä. Jos joku kyselee miestäsi, sano ettet tiedä hänestä.
– Selvä. Ota sitten yhteyttä kun olet hoitanut Vilhon. Laita vaikka sanaa Annan kautta.
***
Jarkko mietti kuulemaansa. Mitä hän voisi tehdä? Vai onko jo liian myöhäistä tehdä mitään, kun yksi ihminen on vainaa? Entä kuka on Anna? Annaa ajatellessaan Jarkko kulkeutui keittiöön, missä hääräsi tukevan oloinen emäntä. Olisiko tämä Anna, Jarkko arveli. Samalla hän huomasi pääsevänsä haluamaansa paikkaan ajattelemalla.
Ahaa, Anna on siis ruokalan emäntä ja tapaa päivittäin sekä venäläisiä että tätä kotoista porukkaa. Hänen kauttaan viestit siis kulkevat.
Yhtäkkiä Jarkko havahtui siihen, että kukaan näistä ihmisistä ei ollut havainnut häntä. Oliko hän näkymätön? Taisi silloin ladossa suotta piiloutua. Ja omituista oli sekin, että hän kulki ajatuksen voimalla. Kauan ei tämä huomio kuitenkaan häirinnyt. Varmaan se johtui siitä että hän oli siirtynyt ajassa taaksepäin.
Hetken kuluttua Jarkko näki jonkun tulevan verstaalta. Eihän siellä pitänyt olla tänään ketään. Jarkko päätti seurata kulkijaa. Tämä kuljetti mukanaan säkissä jotain tavaraa. Kulki koskenrantaan ja otti säkistä pitkähkön esineen, jonka pesi huolellisesti. Tämän jälkeen mies pisti tavaran säkkiin ja piilotti säkin pensaikkoon. Jarkko seurasi miestä tämän kotiovelle. Siellä miestä oli joku nainen odottamassa. Maria kuului olevan nimeltään.
– Kas Maria, sinä täällä.
– Saitko homman hoidettua Sergei, Maria kysyi.
– Kyllä sain, mutta joku oli ehtinyt jo ennen minua. Vilho makasi siellä verstaalla verta vuotavana. Iskin kuitenkin häntä vielä muutaman kerran puntarilla.
Joku muukin halusi siis päästä Vilhosta. Olihan se Vilho omanlaisensa. Aina se oli naisten ja viinan perään.
– Yrittikö se Vilho sinuakin?
– Joskus juovuspäissään kyllä. Mutta tuo Rantasen leskirouva oli kyllä enemmän tulilijalla.
– Entä mahtoiko leski pitää Vilhosta?
– Tuskin. Kuulin sen kerran sanovan, että järjestää vielä Vilholle kuumat oltavat.
***
Jarkko havaitsi iltayöstä verstasrakennuksen olevan tulessa. Kukaan ei ollut havainnut palon syttymistä, joten tuli sai levitä kenenkään häiritsemättä. Kun väki viimein huomasi tulipalon, oli jo myöhäistä ryhtyä pelastustöihin. Mitään ei ollut tehtävissä. Tuho oli täydellinen. Aamuun mennessä rakennuksesta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Raunioista löytyi myös pahoin palanut ruumis, jonka pääteltiin olevan Vilho, Sofian mies.
Seuraavana aamuna Annan keittiössä näkyi olevan Sofiakin. Naiset keskustelivat tapahtuneesta.
– Otan osaa, Sofia. Miehesi Vilho löytyi palaneena sieltä verstaalta. Miten se oli sinne joutunutkin!
– Niin, ei häntä kotona näkynyt enää iltapäivän jälkeen. Minne lie taas mennyt? Ja saattoi sillä olla väkevääkin mukana.
– No nyt voit sitten olla Vasilin kanssa.
– Se Vasili minusta mitään.
– Näkeehän sen, että sinua se haluaa.
– Kunhan nyt saadaan ensin hautajaiset pidettyä.
Sofia teki lähtöä, kotiinsa kai oli menossa. Poliisikin oli tullut kuulustelemaan Sofiaa muiden mukana. Hän oli kertonut virkavallalle, että miehensä oli poistunut kotoa iltapäivällä kuten usein sunnuntaisin, eikä hän ollut huomannut mitään erikoista. Kotonaan oli Sofia sanonut olevansa koko iltapäivän yksinään. Oli ollut kotitöitä ja oli halunnut olla hetken rauhassa.
– Entä se venäläinen, joka kyläläisten mukaan oli Sofiaa vikitellyt. Poliisi oli kysynyt.
– Se on kyläläisten juttua. Kyllä Sofia Vasilin tunsi, mutta ei siinä ollut sen enempää. Ja tuntuu se Vasili vikittelevän muitakin tyttöjä. Tuota Mariaakin oli talutellut ja yrittänyt yökylään. Kaikki sen näkivät.
Sillä kertaa oli Sofia selvinnyt kysymyksistä. Mutta virkavalta lupasi tulla uudelleen, jos on jotain asiaa.
Poliisit haastattelivat kyläläisiä. Useimmat olivat olleet illalla kotonaan. Mitään erikoista ei kyselyissä selvinnyt. Paitsi se, että Sergei-niminen venäläinen oli viettänyt iltaa Marian kanssa. Vasili oli ollut yksin kotonaan. Annan keittiöstä oli kadonnut puntari ja leikkuuveitsi. Molemmat mahdollisia tappovälineitä. Verstaalta löytynyt uhri oli pahoin palanut, joten oli vaikea päätellä, oliko uhria lyöty puukolla vai puntarilla. Mikäli oli yleensä lyöty millään. Saattoihan olla, että Vilho oli juopotellut ja sammunut verstaalle. Eikä ollut herännyt palon sytyttyä.
***
Jarkko ajatteli piipahtaa katsomassa leskirouvaa. Tämä istui kotonaan poliisien seurassa. Seinustalla oli puntari.
– Mistä tämä puntari on kotoisin? Poliisi tiukkasi.
– Annan puntari se on, mutta en minä sitä ole tänne tuonut. Joku muu, enkä tiedä miksi.
– Taisi se Vilho joskus sinua ahdistella?
– Juovuksissa ollessaan teki kaikenlaista. Kyllä se joskus pisti vihaksi.
– Aioitko iskeä sitä tällä puntarilla?
– Olisi se sen ansainnut, mutta en ehtinyt. Kohtalo järjesti asiat.
– Tai sitten joku muu. Otamme nyt puntarin todistuskappaleena mukaamme. Palaamme tarvittaessa vielä asiaan.
Jarkko mietti, mistä puntari oli löytänyt tiensä tänne. Ja päätti siirtyä Sergein luo. Tämä näytti lojuvan apaattisena kotonaan sängyssä. Poliisit tulivat juuri Sergein luo.
– Tunnetko tätä puntaria, kysyi toinen poliisimiehistä.
– Tunnenpa hyvinkin. Ruokalastahan se on.
– Oletko käyttänyt tätä viimeaikoina?
– Kyllä käytin. Lainasin sitä, kun piti punnita eilinen kalansaalis.
– Olitko kalassa?
– Tuolla koskella. Sain melko suuren hauen ja halusin punnita sen. Siksi hain puntarin.
– Veitkö sen takaisin?
– Taisin unohtaa. Minun piti nimittäin viedä se hauki Rantasen leskirouvalle tuliaisiksi. mutta hän ei ollut kotona. Niinpä taisin unohtaa puntarin sinne.
– Mitä hauelle tapahtui?
– Vein sen Marialle. hän laittoi siitä iltaruokaa meille.
– Jaa, no se selittäisi kyllä asioita. Mutta otamme yhteyttä, jos tarve vaatii. Näkemiin.
Poliisit kyselivät kyläläisiltä, mistä Vilho yleensä hommasi viinaa. Joku tiesi kertoa, että lähistöltä löytyi pontikan keittäjiä. Ja joskus kelpasi laimeammatkin aineet. Vilho kuulemma ryyppäsi yleensä viikonloppuisin, joten siinä mielessä viikonloppu oli tavanomainen.
Pitäisi vielä tarkistaa Marialta tuo iltaruoka, oliko se haukea. Ja leskeltä pitää kysyä, oliko ollut illalla ulkona. Ja jos oli, niin missä. Näihin kysymyksiin poliisi saikin sitten tyydyttävät vastaukset, joista ei selvinnyt mitään uutta.
Tulipalo näyttää jäävän arvoitukseksi, samoin Vilhon kuolema. Jarkko venytteli ja aukaisi silmänsä. Missä hän oli? Kotonaan sohvalla makaili. Oli varmaan torkahtanut lukiessaan. Hän muisti katselleensa seinällä olevaa taulua, jossa oli latomaisema. Kädessään Jarkolla oli lehtinen, jossa luki:
***
Dekkariaiheinen valtakunnallinen novellikirjotuskilpailu
Ensi kesänä kolmatta kertaa järjestettävä Dekkarit Festivaali – Rikospaikkana Varkaus, julistaa 5.4.2018 valtakunnallisen rikosaiheisen novellikirjoituskilpailun avatuksi. Sisällöltään novellin tulee olla fiktiivinen – ilman paikkakuntasidonnaisuutta. Avain sanoja ovat: ”Ämmäkosken konepaja”, ”vuosi 1918” ja ”Ämmäkosken konepajan palo vuonna 1919”.
Kilpailu on kaikille avoin, aiemmin julkaisemattomien kilpailutekstien kieli on suomi ja mitta enimmillään (6) A4-liuskaa. Fonttityyppi Times New Roman, koko 12 ja riviväli 1,5. Sivut numeroidaan eikä papereita kiinnitetä toisiinsa.
Yhdelle puolelle kahtena kappaleena tulostettu teksti tulee lähettää nimimerkillä varustettuna 15.6.2018 mennessä (postileima 15.6.2018) Osoitteeseen: Dekkarit Festivaali, c/o Salakapakka, Ahlströminkatu 13, 78250 Varkaus. Lähetyksen yhteyteen erilliseen suljettuun kirjekuoreen tulee laittaa oma nimi ja yhteystiedot.
Kilpailutöitä ei palauteta eikä kilpailuun osallistumisesta mahdollisesti aiheutuvia kuluja korvata. Julkaisu oikeudet siirtyvät festivaalijärjestäjälle mahdollista novellikokoelmaa varten.
Paikallinen raati seuloo kilpailuun tulleista teksteistä parhaat. Novellikirjoituskilpailun pääpalkinto on 2.000 euroa.
Novellikilpailun voittaja julkistetaan Dekkarit festivaali – Rikospaikkana Varkaus – iltagaalan yhteydessä Warkauden Klubilla lauantaina 28.7.2018
Lisätietoja: Harri Koivistoinen, puh. 040 7161536
Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!