Kirjoittaja: Elina Koponen.
Katsoit lasittunein silmin edessäsi leimuvia tulenlieskoja. Liekit nousivat korkealle vasten pimeää taivasta. Liekit olivat kuin notkeita tanssijoita, jotka ojentelivat taipuisia jäseniään. Et voinut lähteä. Tiesit että sinun pitäisi, mutta jalkasi eivät liikkuneet, ne eivät ottaneet käskyjä vastaan. Näit edessäsi liekkien värikkään ilotulituksen. Tunsit poskillasi kuumuuden. kuulit lasin särkyvän. Samassa lumous haihtui. Havahduit. Säpsähdit kuin olisit herännyt unesta. Käännyit ympäri ja lähdit kävelemään hitaasti pois. Mutta selässäsi tunsit kuumuuden. Tunsit polttavan tunteen ihollasi aivan kuin liekit olisivat tavoittaneet sinut, vaikka ne jäivät askel askeleelta yhä kauemmas taaksesi.
Heräsit jomottamaan päänsärkyyn, kylmä hiki otsallasi käänsit kylkeä ja yritit nukahtaa uudelleen. Ulkoa kuului ääniä. Terästit kuuloasi. Katonrajasta kuului kiivasta rapinaa, kuin joku olisi kynsinyt seinästä maalia irti. Se oli varmaan taas se samperin orava. Se kauniiseen valepukuun sonnustautunut rotta. Joka hemmetin kevät se tuuheahäntäinen kävynpurija pyrki katolle ja katolta välipohjaan villoja tai jotain muuta pesänrakennukseen sopivaa varastamaan. Nousit sängystä ja nappasit huoneen nurkasta kiväärin. Nyt se viheliäinen tuholainen kohtaisi loppunsa! Lompsit raskain askelin kohti ulko-ovea ja eteisessä sujautit jalkasi vanhoihin kumisaappaisiin. Yritit avata oven hiljaa, mutta silti se narahti raukeasti auetessaan sinun painosi voimasta. Laskeuduit portaat alas pihamaalle ja annoit katseesi kiertää talon seinustaa. Orava yleensä viihtyi parhaiten talon vasemmalla seinustalla, joten suuntasit askeleesi sinne. puristit kivääriä tiukasti. Se oli kompassi, joka johdatti sinua eteenpäin. Askelsit hiljaa. Annoit katseesi nousta pikkuhiljaa seinälaudoista ylemmäs kohti kattoa ja pian saitkin oravan näköpiiriisi. Siellähän se oli ja etsi vanhan talon virheitä; koloa, josta se pääsisi sisälle. Viritit aseen ja tähtäsit. Luoti viuhahti suhahtaen maaliinsa: täysosuma! Orava tipahti kevyesti mätkähtäen nurmikolle. Se oli saanut luodin keskelle selkäänsä. Nostit oravan maasta, roikotit sitä hännästä ja tuijotit sitä hetken silmästä silmään. Orava näpeissäsi kävelit takaisin etuovelle. Pudotit oravan hetkeksi terassin jakkaralle ja kävit nappaamassa eteisen lipastosta pätkän köyttä ja puukon. Nitkutit tylsän puukon terällä köydestä 30 sentin mittaisen pätkän ja sidoit sen oravan hännän ympärille. Köyden toisen pään pujotit terassin kattorännin ympäri. Orava jäi roikkumaan viidennen ylälaudan korkeudelle pää alaspäin. Kauempaa se näytti liito-oravalta, joka oli jähmettynyt paikoilleen kesken ilmalennon. Roikkukoon pirulainen siinä.
Avasit päivän lehden. Katseesi tavoitti uutisen, jossa kerrottiin palosta. ”Lauantain vastaisena yönä noin klo 01 pääsi tuli irti Huruskosken konepajalla ja riehui sitten koko yön tehden hävittävää jälkeä. Tuli synnytti suure määrät liekkejä ja savua. Tulen raivoa kuvaa se, että vaikka sammutusväkeä oli runsaasti paikalla, ei liekkien valtaa voinut hillitä. Kun sauhu vihdoin oli hälvennyt, päästiin tutkimaan tulipalon aiheuttamaa hirvittävää jälkeä. Palo aiheutti valtavat aineelliset vahingot, jotka nousevat useihin miljooniin markkinoihin.”
Heitit lehden murahtaen syrjään. Perkeleen palo. Et halunnut ajatella sitä iltaa, et tulta etkä liekkimerestä huokuvaa kuumuutta. Mutta mielesi oli kavala ansa. Se palasi aina vain takaisin, vaikka sitä käski suuntaamaan huomion jonnekin muualle. Nousit hitaasti ylös, tiskasit puurokattilan ja lähdit kävelemään raskain askelin takaisin makuuhuoneeseen. Matkalla pysähdyit eteisen peilin eteen. Kasvot, jotka peilistä tuijottivat olivat väsyneet ja uurteiset kuin vanhalla miehellä. Uurteisiin oli kirjotettu ”syyllinen”. Näkivätköhän muutkin sen?
”Arvo, katso minua. Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Katso minua. Joko sinä teet niin kuin minä sinulle sanon tai päädyt suoraan vankilaan. Niin, muistan kyllä, miten palo Päiviönsaaren hotellissa alkoikaan. Poliisilaitosta varmasti kovasti tämä tieto myös kiinnostaisi. ”Velanderin kylmän viiltävä ääni kaikui pääsi sisällä. Tunsit raudanlujan otteen, joka tarttui käsivarteesi. Yritit ravistaa itsesi irti, mutta ote kiristyi yhä tiukemmaksi.
”Minähän teen oikeastaan sinulle palveluksen. Sinähän nautit liekkien katselemisesta. Eikö niin? Teet oikein ison tulen. Pääset katsomaan sitä lähietäisyydeltä.”
Katsoit miestä silmiin. Katsoit niin pitkään, että maisema miehen ympärillä alkoi pyöriä: värit sekoittuvat toisiinsa kuin maalarin värit väripaletilla. Erilaiset muodot horisontissa muuttivat muotoaan. Ne venyivät ja kutistuivat ja liukenivat lopulta sitten jonnekin taustaan. Mutta sinä vain tuijotit. Silmästä silmään. Silmä silmästä. Tuijotit, kunnes tuntui että maa allasi alkoi vajota ja venyä. Liueta sekin värikkääseen taustaan. Säpsähdit. Heräsit. Olit omassa huoneessasi. Omassa sängyssäsi. Mutta unen muista oli kirkas ja sen lonkerot pitkiä.
Kuulit kolme napakkaa koputusta ovelta. Ihmettelit asiaa, sillä tänne syrjäiseen kolkkaan harva eksyi, ellei ollut jotakin asiaa. Avasit oven. Pyöreä, punakka naama tuli esiin. Komisario Tiilikainen.
”Sopiiko sitä arvo-herraa hetken puhutella?” Tiilikainen avasi keskustelun. Murahdit myöntyvästi ja siirryit syrjään oviaukosta.
”Ei ole komisariolle tarjottavaa, kun en osannut vieraita odottaa. Mutta kahvit keitin vastikään, josko teille maistuu?” sanoit.
”Jovain kahvi maistuu, kiitoksia vaan”, sanoi Tiilikainen ja hymyili helpottuneen näköisesti. ”eikös me voita sinunkaupat tehdä? Tässä nyt niin virallisia tarvitse olla. Kutsu vaan Olaviksi”, Tiilikainen jatkoi. Kohautit olkiasi ja osoitit komisariota istumaan keittiön pitkälle penkille. Istuit itse vastapäiselle penkille ja jäit odottamaan. Näytti kuin Tiilikainen olisi arponut, pitäisikö ensin höpistä jotain yleisiä kuulumisia vai mennä asiaan. Painostava hiljaisuus sai komisarion kallistumaan jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen.
”Se olet sinä Arvo varmaan kuullut konepajan palosta? Siitä viimeviikkoisesta. Se oli kuules paha juttu. Maan tasalle paloi koko paikka. Ja hirvittävät vahingot, ekonomiselta kannalta”, Kertoi Tiilikainen kuin yksinään puhellen. ”Mutta kun ei siinä vielä kaikki. Sieltä konepajan pihalta tavattiin yksi henkilö kuolleena. Ihmisparka oli luultavasti yrittänyt päästä pakoon tulen nälkäisiä liekkejä, mutta menehtynyt ponnisteluistaan huolimatta. Vielä ei ole tiedossa, kuka tuo kuollut on”, Tiilikainen selosti ja pysähtyi. Nosti katseensa kahvikupista ja katsoi sinua uteliaan tutkivasti.
”Kovinhan tuo on traagillista, mutta en ymmärrä, miten tämä asia minua koskettaa.”
”Niin, no sillähän minä täällä olenkin. Että pitäisi tietää, koskettaako. Siellä on kylillä muutama, jotka sanoivat sinut nähneensä. Illalla. Siellä sahan lähellä”, Tiilikainen sanoi hitaasti.
”Vai niinkö siellä puhutaan? ja mikäköhän päivä tämä oli?”, murahdit.
”Se palo oli syttynyt viimeviikon perjantain ja lauantain välisenä yönä. Ja sinut oli kuuleman mukaan nähty silloin perjantaina.”
”Onhan se vain mahdollista. Perjantaisin minä usein käyn kylillä, ostamassa ruokaa ja kahvia ja mitä sitä nyt milloinkin tarvitsee”, vastasit.
”Kävitkös sinä siellä sahalla? Tai siellä rannassa? Moneltako lähdit sieltä?”
”Kävin rannassa kävelemässä. En tiedä paljonko kello oli, mutta hämäräksi oli jo päivä kääntynyt.”
”Niin, niin. Onko ketään joka tämän voisi vahvistaa?”
”Ei sitä tällaisella poikamiehellä ole perään katselijoita. Kyllä se täytyy komisarion vain miehen sanaan luottaa.”
”Niinhän se tässä maailmassa pitäisi pystyä ihmisen sanaan luottamaan. Vaan kun näin poliisina sitä on oppinut, että kaikkea kuulemaansa täytyy epäillä.” Tiilikainen tuijotti mietteliäänä ulos ikkunasta. ”Mitäs sinä Arvo, luulet siellä tapahtuneen? Miten se tuommoinen palo oikein pääsisi syttymään? Ei se oikein vahingoltakaan vaikuta.”
”Mistäs tuon voisi tietää. Mitä lie pojannulikat leikkineet ja leikki lähtenyt käsistä.”
”Näitkö sinä muuten siellä rannassa tai sahan lähellä ketään?” komisario kysyi.
”Enpä minä sinne sahalle niin katsellut. Kaipa siellä oli ihmisiä töissä. Rannassa sain olla ihan yksinäni, omassa rauhassa.”
”Ja sitten vielä se kuollut ihmisparka”. Komisario jatkoi kuin ei olisi kuullut vastaustasi. ”Näinköhän tuo oli jäänyt liekkien vangiksi vaiko tahallaanko joku ihmispoloisen oli polttanut?”
”Kun en ole poliisi, niin enpä lähde veikkaamaan. Mutta nyt se on komisarion parempi lähteä. Lupasin mennä auttamaan Lamminpään isäntää metsätöissä”, sanoit kiirettä esittäen.
”No niin, mitäpä minä tässä sitten jaarittelemaan. Enpä minä enempiä häiritse.” Komisario Tiilikainen nousi ylös ja käveli ulko-ovelle. Kohteliaana miehenä kävelit perässä ja olit juuri sanomassa hyvästit, kun Tiilikainen avasi suunsa.
”Miksikäs sinulla tuo orava räystäässä roikkuu?” Tiilikainen kysyi ja kääntyi.
”Se on viheliäinen otus tuo orava. Se on käynyt useampaan otteeseen tässä minulla ryöstöretkeltä ja päätin, että nyt se loppuu. Ripustin sen tuohon niinko varoitukseksi muille, sen lajitovereille.”
”Niin, niin. No sehän oli aivan nokkelaa”, vastasi Tiilikainen ja hymyili koko naamansa leveydeltä.
***
Silmäilit itseäsi peilistä. Ajatuksesi palasivat takaisin komisario Tiilikaisen vierailuun. Hänen sanansa kaikuivat päässäsi. Hänen punakka, hymyilevä naamansa heijastui talon valkoisille seinille. Et sinä ollut murhaaja. Tulesta sinä nautit. Nautit kirkkaiden värien ilotulituksesta. Ja siitä pelon ja innostuksen sekaisesta tunteesta, jonka tulen katseleminen sai aikaan. Tuli oli hallitsematon ja arvaamaton, mutta samalla se oli valjastettavissa hallintaasi. Katsoit peilikuvaasi. Syyllisyys painoi ryhtisi kumaraan. Selkäsi takaa näit kuin savun nousevan. Pikkuhiljaa tulivat liekit, jotka aloittivat tanssinsa. Kirkkaan oranssien liekkien seassa olit näkevinäsi ihmishahmon, joka kamppaili tulta vastaan. Tuli nuoli hahmon käsiä ja takertui tiukalla otteella jalkoihin. Hahmo tuupertui maahan. Räpytit silmiäsi. Peilistä tuijottivat vain sinun omat väsyneet kasvosi. Eivät ne voineet olla murhaajan kasvot.
Nirhasit puukon tylsistyneellä terällä köyttä lyhyemmäksi. Et sinä ole murhaaja. Teit vain sen, mitä käskettiin. Kiristettiin tekemään. Et sinä ketään halunnut tappaa. Et sinä ole murhaaja. Köysi antoi periksi ja katkesi. Kävelit köydenpätkän kanssa talon edustalla kasvavan koivun luokse. Virittäessäsi köyttä valmiiksi tunsit olosi rauhalliseksi. Astuit jakkaran toiselle portaalle. Sinun oli hyvitettävä tekosi. Astuit jakkaran kolmannelle ja viimeiselle portaalle ja tönäisit jakkaran kumoon. Siinä te piruparat nyt roikuitte yhdessä.
Et enää nähnyt, miten kauempana hiekkatiellä tuuli tarttui lehteen, jonka postinkantaja oli kuormastaan pudottanut. Tuuli käänteli lehden sivuja. Kellertäväsiipinen perhonen asettui lepäämään lehden päälle kuin olisi jäänyt lukemaan sivulle kirjoitettua uutista.
”14.4.1919. Huruskosken konepajan palon johdosta on tehty poliisin toimesta mittavia tutkimuksia. Olemme saaneet kuulla, että epäillään konepajan tulipalan liittyvän vuoden 1918 kevättalvella tapahtuneeseen Päiviönsaaren hotellin paloon. Huruskosken konepajan pihamaalta löytynyt ruumis on tunnistettu. Vainaja on Karl Erik Velander. Velander oli yksi konepajan viidestä omistajasta. Perin kummallisen tapauksesta tekee se, että ihmisparka, jonka luultiin kuolleen liekkien uhrina, olikin jo kuollut aikasemmin, mistä osoituksena poliisi oli löytänyt menehtyneestä useita pistohaavoja, jotka ilmeisesti puukolla olivat tehdyt. Komisario Olavi Tapani Tiilikainen on vaitonainen tämän eriskummallisen näytelmän tarkemmista vaiheista eikä vielä suostunut paljastamaan, ketä syylliseksi moiseen hirmutekoon epäillään. Tiilikainen lupasi kumminkin, että tapaus selvitetään perinpohjaisesti.”
Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!