Kirjoittanut: Jaana Mäkinen.
Heitin uuden uutukaisen fedora-hattuni naulakkoon ja istahdin työtuoliini nostaen samalla jalat kirjoituspöydälle. Sytytin päivän ensimmäisen savukkeen ja nojauduin tuolissani taaksepäin. Tuore nimitys rikoskomisarioksi pisti vieläkin hymyilyttämään. Rikoskomisario Törnqvist – kylläpä kalskahti komeasti. Repäisin pöydällä olevasta päivyristä vanhan päivän irti – lokakuun 17. päivä vuonna 1932, uusi työviikko julistettu avatuksi.
Leväytin pöydälleni tuodun Helsingin Sanomat auki. Olin uppoutunut kotimaan sisäpolitiikan sivuille, kun ovelleni koputettiin. ”Sisään”, karjaisin. ’”Täällä olisi päivän ensimmäinen pidätetty kuulusteltavaksi, kysymyksessä ravintola Salven kassan ryöstöyritys”, päivystävä konstaapeli Perho huikkasi ovelta. ”No, tuo sisään”, laskostin lehden ja heitin sen syrjään. Eteeni talutettiin kolmekymppinen mies, josta näki ja haistoi, ettei hän ollut eilisen teeren poikia. Elämää oli tullut nähdyksi, eikä varmasti helppoa sellaista. ”Istumaan”, tokaisin ja otin kirjoituslehtiön esille. Konstaapeli saisi sitten kirjoittaa puhtaaksi.
”Ja nimi oli … ?” avasin mustekynäni ja nostin katseeni edessäni istuvaan mieheen.
”Toivo Pitkänen”, mies vastasi jurosti. Kirjoitin nimen ylös ja saatuani henkilötiedot, totesin: ”Yksinkö te ravintola Salven kassan yrititte ryövätä? Oliko teillä rikoskumppaneita?” ”Ei ollut muita, vain minä. Ja sekin tuli tehtyä päähänpistosta. Mitäs se baarimestari ei hoitanut työtään, vaan oli jättänyt tiskin vartioimatta – sehän aivan kerjäsi, että ryöstä nää rahat ja mää näin tilaisuuden…” ”Joka ei sitten kuitenkaan onnistunut”, lopetin lauseen tympääntyneenä. ”Mistä te muuten sanoittekaan olevanne kotoisin… Varkaudesta…? Mikäs se sai Savon miehen jättämään kotiseutunsa ja tulemaan tänne pääkaupunkiin pahojaan tekemään?”
”Juu, sieltähän sitä tuli lähdetyksi jo vuonna yhdeksäntoista”, Pitkänen innostui kertomaan. Huomasi, että mies oli savolaista juurta.
”Mulla oli tuuria Huruslahden arpajaisissa, en sattunut olemaan se kymmenes, joka tuli valkoisten toimesta ammutuksi. Ja töitäkin onnistuin saamaan Ämmänkosken konepajalta, mutta kun työpaikka paloi, ajattelin liueta paikkakunnalta. Tuumasin, että siihen loppui Pitkäsen pojan tuuri.” Ojensin savukeaskin kuulusteltavalle ja tarjosin tulen. ”Jaahas … vai että Varkauden poikia … sieltähän sitä minäkin.”
Pitkänen virkistyi tarkastelemaan kasvojani ja kysyi: ”Mikäs se on komisarius sukujaan, jos saa kysyä, josko ollaan vaikka sukua?”
”Törnqvist on nimi”, tokaisin, ”minä muutin niistä maisemista vuoden -18 kahakoiden alta pois ja tulin tänne poliisikouluun”. Pitkäsen ilme muuttui ovelaksi ja asiaankuuluvasti hän vilkaisi ympärilleen ennen kuin kumartui lähemmäksi puoleeni: ”Kuules Törnqvist, mitäs jos painat tään mun jutun villasella? Mulla olis tarjolla semmosen pahantekijän pää, jonka varmasti sinäkin tunnet. On meinaan semmoisia kalavelkoja sillä äijällä maksettavana, että olis jo aika pistää mies tilille. Huruslahden ja Ämmänkosken jutuista, meinaan.”
Mielenkiintoni heräsi. Olin seurannut entisen kotipaikkakuntani tapahtumia enemmän tai vähemmän mielenkiinnolla. Vuoden kahdeksantoista tapahtumat olivat tuoreena mielessäni. Itse olin välttynyt puolen valinnalta – ymmärrystä taholtani riitti kummallekin osapuolelle – punaisille että valkoisille. Äitini oli työläisperheen vanhin tytär, jonka oli nainut kyläpoliisina toiminut isäni. Ainoana poikana olin luontevasti valinnut saman ammatin, mutta olin halunnut väljemmille vesille.
Katselin Pitkästä arvioiden ja sanoin: ”Anna tulla – kaikki riippuu siitä, mitä sinulla on tarjottavana”. Pitkänen rentoutui silmin nähden ja nojautui taaksepäin: ”Onks tosi kans … ?” En sanonut juuta enkä jaata, vaan jäin odottamaan. Pitkänen aloitti tarinansa: ”Kuten varmaan tiedät, Ämmänkosken konepajan tulipalo pistettiin punaisten syyksi. Eihän sodan päättyminen lopettanut epäluuloa ja kaunaa – se jatkui vielä pitkään ja taitaa jatkua vieläkin. Tulipalossa menehtyi myös yksi työntekijä, Lauri Hyttinen. Mutta minä satun tietämään, kuka todellisuudessa sytytti sen palon – ei se ollut kukaan punaisista, vaan itse pääomistaja Carl Berg. Huhuttiin, että Hyttinen olisi riiustellut Bergin tytärtä ja ukko olisi sytyttämällä palon peitellyt tekemänsä murhan jäljet. Ruumis oli palanut niin pahoin, ettei sitä pystytty enää tutkimaan.” Pitkänen tumppasi tupakkansa ja totesi vielä: ”Pistä se mies tilille – ukko muutti tyttärineen palon jälkeen vakuutusrahat kuitattuaan tänne Helsinkiin, asuu jossakin Töölössä. Ei näitä juttuja siihen aikaan paikallinen poliisi tutkinut, ei uskaltanut. Ajat nyt olivat semmoiset.”
Nyökkäsin mietteissäni ja laitatin Pitkäsen vielä säilöön. Carl Berg oli minullekin tuttu hahmo. Miehellä oli ollut julman ja kovan miehen maine. Muistin asioita, jotka olin luullut jo haudanneeni. Epäilin isänikin sotkeentuneen johonkin tutkimukseen, joka sivusi Bergin sekaantumista Huruslahden arpajaisina tunnettuun punaisten teloitukseen. Mutta kuten Pitkänen totesi, paikallinen poliisi oli puun ja kuoren välissä-valkoisten rikolliset toimet jätettiin tutkimatta. Etsin puhelinluettelosta Bergin nimen ja päättäväisesti pyöritin numeron.
”Haloo, Ellen Berg puhelimessa”, kuului miellyttävä naisääni. ”Haloo, täällä rikoskomisario Törnqvist. Onkohan herra Carl Berg tavattavissa?” ”Oh… pappa on juuri vetäytynyt ruokalevolle. Mitähän asia koskee?” ”Haluaisin keskustella erinäisistä seikoista liittyen Ämmänkosken konepajan paloon. Voisiko herra Berg ottaa minut tänään vastaan?” ”Voi, luulenpa ettei se oikein käy… hän on ollut tänään kovin huonovointinen… sanoitteko konepajan palo? Kuulkaa, voisimmeko me tavata?”
Ei täällä, mieluiten jossakin sopivassa paikassa, jossa voimme keskustella rauhassa. Tiedättekö pienen kahvilan lähellä eduskuntataloa? Voisimme tavata siellä puolen tunnin kuluttua. Sopiiko?
Totesin tietäväni paikan ja lähteväni heti matkaan. Nappasin uuden hattuni ja asetin sen peilin edessä vinosti päähäni. Avatessani työhuoneen oven esimieheni käveli minua kohti. ”Heihei, oletko jonnekin lähdössä? Minulla olisi asiaa.” ”Kuule, nyt ei ehdi.” Selitin lyhykäisesti saamani vinkin ja aikomukseni tarkistaa, olisiko jutussa perää. Esimieheni katsoi minua pitkään: ”Oletko aivan varma, että on järkevää tuhlata poliisin rajattuja voimavaroja johonkin ikivanhaan juttuun…?” Nostin ulsterini kaulukset pystyyn ja murahdin: ”Eiköhän poliisinkin ole aika unohtaa menneet ja edes yrittää toteuttaa oikeudenmukaisuutta? Kysymyksessä on kuitenkin selvittämätön rikos, johon voi liittyä murha!” Esimies jäi häkeltyneenä availemaan mykkänä suutaan. Tiesin, että tästä saisin vielä kuulla.
***
Avasin pienen kahvilan oven ja pudistelin samalla sadepisarat olkapäiltäni. Lokakuinen keli oli hyytävä ja märkä. Astelin tiskille ja ostin kupillisen mustaa, höyryävää kahvia. Käännyin kuppini kanssa ja huomasin ikkunapöydässä istuvan nuorehkon, tumman naisen, joka katseli minua kysyvästi. Nyökkäsin naiselle ja kävelin pöytään. Asetin kahvikupin pöydälle ja ojensin käteni: ”Rikoskomisario Törnqvist, päivää. Te siis olette neiti Ellen Berg?”
Nainen nyökkäsi ujosti ja loi minuun epävarman katseen. Istuin naista vastapäätä ja siemaisin kahvia, johon olisin kaivannut tilkan Jaloviinaa. Nainen edessäni oli pukeutunut tyylikkääseen kupuhattuun ja kashmirtakkiin. Tunsin kevyen parfyymin tuoksun. Rykäisin ja katsoin naista kiinteästi: ”Kiitos, että otitte minut vastaan. Asiani koskee isäänne Carl Bergiä. Olen saanut vihjeen, jonka mukaan isänne olisi sotkeentunut Ämmänkosken konepajan paloon… kenties myös johonkin muuhun. Mutta mistä te halusitte puhua?”
Nainen pyöritteli lusikkaa käsissään ja punastui vastatessaan: ”Niin… olen liian pitkään painiskellut omatuntoni kanssa. Ihmettelette varmasti, miksi en ole aikaisemmin ottanut yhteyttä poliisiin – silloin kun juttu oli vielä tuore. Siihen on ollut monta syytä. Yksi syy ja ehkä suurin niistä on ollut pelko, jota olen aina tuntenut isääni kohtaan. Äitini kuoli, kun olin viiden vanha. Siitä lähtien isäni on ollut ainoa omaiseni ja sen mukaisesti hän on hallinnut minua. Isäni kasvatusmetodit olivat ankarat ja kovat. En saanut tuntea lämpöä, en rakkautta – sitä, mihin jokaisella lapsella on oikeus.” Naisen alahuuli alkoi uhkaavasti väpättää liikutuksesta. Kädet täristen hän nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Rauhoituttuaan hän jatkoi:
”Kaikki muuttui, kun kohtasin Laurin. Lauri työskenteli konepajalla, hän oli työläisperheen vanhin poika. Lauri oli ensimmäinen ihminen, joka näki minut ja arvosti minua ihmisenä. Ehdimme tuntea puolitoista vuotta ja menimme salakihloihin. Isäni sai kuulla jostakin, että olin suhteissa hänen alaisensa kanssa. Muistan sen illan ikuisesti. Pahainen rakki sai parempaa kohtelua kuin minä tuona iltana – en pystynyt liikkumaan ulkona moneen viikkoon”. Nainen nyyhkäisi ja kaivoi nenäliinan käsilaukustaan. Samalla hän otti käteensä nipun kirjeitä, jotka oli sidottu mustalla nauhalla.
”Epäilin jo silloin, että isälläni oli sormensa pelissä konepajan palossa ja sillä oli yhteys Laurin kuolemaan. Olin niin kauhuissani ja shokissa, etten tiennyt mitä tehdä. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut puhua epäilyksistäni. Kaikki tapahtui palon jälkeen nopeasti – muutto Helsinkiin ja uuden elämän aloitus täällä. Isäni hurmaantui suuren kaupungin ilmapiiristä ja vietti kaikki illat Helsingin yöelämässä. Toisaalta olin helpottunut – sain olla yksin. En voinut sietää koko ihmistä, mutta olin isästäni taloudellisesti riippuvainen”.
Ellen Bergin tarina ei yllättänyt. Vuosisadan alun naimattomat naiset olivat sukunsa armoilla. Heillä ei ollut mitään omaa. He olivat elättejä, jotka hoitivat taloutta ja saivat armopaloja. Nainen jatkoi:
”Eräänä päivänä minuun otti yhteyttä madame Lisbet, joka omisti Punavuoressa sijaitsevan epämääräisen maineen omaavan ravintolahotellin, ehkä tiedättekin… Madame kertoi isäni olevan hänen vakituinen asiakkaansa. Hänen sanojensa mukaan isäni oli korviaan myöten rakastunut häneen ja sen vakuudeksi hän ojensi minulle tämän nipun isäni lähettämiä kirjeitä. Madame kertoi saaneensa tarpeekseen Carl Bergistä, joka oli juovuspäissään alkanut käyttäytyä raivokkaan mustasukkaisesti ja uhkailleen ja rehennelleen olevansa kyvykäs tappamaan, jos joku asettuu hänen tielleen…
Nainen huokasi raskaasti: ”Viimeinen kirje kertoo kaiken”. Tartuin kirjeeseen ja aloin innokkaasti lukea. Kirjeen lopussa oli uhkaus:
… minä varoitan sinua, Lisbet, sinunkin kohtalona voi olla puristus kurkullasi, josta et enää vapaudu. Minä tiedän taustasi – olet entinen punikkihuora Liisa Hallikainen, jonka likaisen menneisyyden paljastan kaikille asiakkaillesi, jotka ovat hurmaantuneet valkoiseen hipiääsi. Minua on ennenkin koeteltu uhmata – tyttäreni entinen sulhanen on hyvä esimerkki siitä, mikä voi olla lopputulos. Varo siis – älä uhmaa minua, sillä sinä olet minun.
Nostin katseeni hitaasti kirjeestä. Nainen katsoi minua tummilla, surullisilla silmillään… ”Ymmärrättekö te minua…?” Nyökkäsin ja annoin kirjeen takaisin. ”Tämä ei kuitenkaan riitä. Tarvitsemme konkreettiset todisteet, mieluiten tunnustuksen, jotta saisimme isänne edesvastuuseen teoistaan”. Sytytin miettiessäni savukkeen ja jäin katselemaan naisen pettyneitä kasvoja. ”Kenties on kuitenkin vielä keino, jota voisimme koettaa… ” Naisen kasvot kirkastuivat ja hän jäi katsomaan kysyvänä silmiini. ”Tarvitsen siihen kuitenkin teidän ja madame Lisbetin apua. Luuletteko, että se voisi olla mahdollista?” Nainen nyökkäsi innokkaasti: ”Totta kai, menen myös takuuseen madamen puolesta – hän todellakin pelkää isääni ja haluaa hänestä eroon”. Naisen ilmeet muuttuivat epäuskoisesta mietteliääseen ja lopulta innostuneeseen, kun hän kuunteli punomaani juonta. Hän tarttui spontaanisti käteeni ja kuiskasi: ”Soitan heti madamelle!”
Olimme ahtautuneet konstaapeli Perhon kanssa madame Lisbetin budoaarin sivustalla olevaan vaatekomeroon. Koetimme asettautua mahdollisimman mukavaan asentoon, jotta olisimme tarvittaessa nopeasti toimintakykyisiä. Madame Lisbet oli puolta tuntia aikaisemmin soittanut Carl Bergille ja tekosyyn varjolla kutsunut hänet tapaamiseen. Madame selitti haluavansa oikaista väärinkäsitykset heidän välillään ja naiselliseen tapaan vakuuttelemalla hän onnistui tehtävässä.
”No niin, koettakaa saada Berg puhumaan. Kyselkää yksityiskohtia.” Tuon lajin julmurit nauttivat, kun he pääsevät rehentelemään teoillaan ja saavat yleisön, joka on kiinnostunut heidän edesottamuksistaan. Te kyllä pystytte siihen – käytätte vain naisellista viehätysvoimaanne”, taputin madamen kättä rauhoittavasti. ”Ja me olemme täällä turvananne – teille ei käy kuinkaan.”
Madame Lisbet siemaisi kulauksen viiniä ja huokasi ääni värähtäen: ”Toivon todella sitä. Minä pelkään sitä miestä.” Tarkistin käsiaseeni ja työnsin sen kainalokoteloon. Konstaapeli seurasi esimerkkiäni. Jätimme komeron oven hieman raolleen, jotta pystyimme tarkkailemaan, mitä huoneessa tapahtui. Tiesin ottavani riskin, mutta olin varma, että se kannattaisi.
Ovelle koputettiin. Sisään astui charmantisti harmaantunut, mutta vielä jänteväryhtinen mies. Carl Berg vetäisi mitään sanomatta madamen syleilyynsä. Kiihkeän ja pitkän suudelman jälkeen hän totesi hymyillen omahyväisesti: ”Minä tiesin, että tulet järkiisi”. Berg ojensi kimpun keltaisia ruusuja, joita madame jäi asettelemaan maljakkoon. Berg itse heittäytyi istumaan divaanille ja taputti sohvaa: ”No niin kultaseni, istahdapa siihen ja kerro, mikä muutti mielesi.”
Berg sytytti sikarin ja jäi silmät sirrillään katselemaan edessään seisovaa naista. Mietin, miten madame mahtaa selviytyä herättämättä Bergin epäluuloja. ”Niin… olen miettinyt, mitä viimeisimmäksi kirjoitit kirjeessäsi”, madame istahti samalla Bergin viereen ja tarttui häntä kädestä, ”Olen aina ihaillut voimakkaita miehiä. Sinä olet juuri sellainen…”, madame siveli Bergin sormia. ”Kerro vielä kerran, miten kaikki oikein tapahtui… miten tuhosit tyttäresi sulhasen – se kiihottaa minua!”
Berg puhalteli savurenkaita ja nojautui taaksepäin. Näin hänen itsetyytyväisen ilmeen, kun hän hiveli madamen niskaa ja pyöritti tämän pitkää helmikaulanauhaa sormissaan. ”Sekö sinua todella kiihottaa… miksi se ei hämmästytä minua lainkaan”, Berg nauroi. ”Jos todella haluat kuulla pienen iltasadun, tässä sinulle sellainen.” Berg kaatoi lasillisen viiniä ja aloitti: ”Olin perinteisellä iltakävelyllä kartanoni mailla ja huomaamattani olin kävellyt konepajalle asti, joka sijaitsi tilusteni alueella. Törmäsin aivan sattumalta Lauri Hyttiseen, joka oli jäänyt iltavuoroon. Mies oli tupakkatauolla ja minut huomattuaan yritti livistää silmistäni.”
Berg siemaisi viiniä ja irvisti ajatuksissaan. ”Pysäytin miehen – ajattelin sanoa hänelle pari valittua sanaa. mitä mieltä olin siitä, että hän yritti vietellä tyttäreni. Muistan vieläkin miehen röyhkeyden, kun hän puolusti suhdettaan Elleniin. Hävyttömästi hän arvosteli kasvatustapojani ja väitti minun kohtelevan tytärtäni kaltoin. Mies ei aikonut jättää Elleniä, vaan kertoi heidän olevan kihloissa. Se oli viimeinen niitti sen miehen arkkuun. Järjestämäni tulipalo tuhosi sopivasti jäljet. Nautin, kun kuristaessani näin elämän kaikkoavan tuon hyypiön silmistä – niin käy jokaiselle, joka asettuu tielleni! Ymmärräthän?” Kiihtyneenä Berg tarttui madamen hartioihin ja ravisti häntä.
”Älä koske minuun!” madame huusi kauhuissaan pystymättä enää hillitsemään itseään. ”Mene pois, sinä kauhea hirviö! En voi sietää sinua!” Berg hämmästyi: ”Mitä sinä sanoit – etkö rakastakaan minua?” ”Minä vihaan sinua, häivy elämästäni!” madame kiljaisi perääntyen kohti ovea. Bergin katse kylmeni. Salamannopeasti hän tarttui madamen kurkkuun ja alkoi puristaa mielipuolinen ilme kasvoillaan.
”Nyt!” karjaisin Perholle. Syöksyimme komerosta aseet käsissämme: ”Seis, olette pidätetty!” Perho tarttui Bergiä takaapäin ja väänsi hänen kätensä selän taakse painaen samalla miehen maahan. Vetäisin madamen kauemmaksi ja tarkistin, että hän pystyi hengittämään. Madame nyökytti yskien päätään ja vajosi hengästyneenä istumaan divaanille. Helminauha oli ehtinyt painaa hänen kaulalleen rumat jäljet.
Käännyin takaisin Bergin puoleen, joka kiroillen makasi Perhon otteessa lattialla ja lausuin tyytyväisenä: ”Carl Berg, teidät on pidätetty epäiltynä Lauri Hyttisen murhaan ja konepajan tuhopolttoon. Kaikki mitä sanotte, voidaan käyttää todisteena teitä vastaan.” Perho naksautti käsiraudat kiinni ja nosti Bergin ylös. Bergin silmät pyörivät hurjina ja pysähtyivät kasvoihini. Tajusin hänen tunnistavan minut. ”Törnqvist perkele – tunsin isänne! Oman etunne tähden käsken teitä vapauttamaan minut! Jos olette tullut älykkyydessä isäänne, teette juuri niin kuin minä käsken.”
Tyrkkäsin Bergiä edelleni ja totesin avatessani oven: ”Niinhän te kuvittelette, mutta historia ei enää toista itseään. Ja älykkyydessä olen, luojan kiitos, tullut äitiini.”
Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!