Palanut silmukka

Spread the love

Kirjoittanut: Lasse Kuivalainen.

Epätoivoisen näköinen ruumis roikkui nöyhtäisen narun jatkona. Se oli ostettu vuosia sitten paikallisesta rautakaupasta, elähtäneen näköiseltä ja kuluneita henkseleitä paukuttelevalta myyjältä, jonka hampaiden raoista vilahteli edellisen päivän einessalaatin rippeitä.
Rikostutkija Kontio katsoi väsynein kasvoin ja mietteliään oloisena vienon tuulenvireen heiluttelemaa entistä yritysjohtajaa, joka tuijotti häntä takaisin. Narun päässä olevan miehen kasvoista ei enää kuvastunut sitä julmuutta ja riidanhaluisuutta mikä niistä hänen elossa ollessaan pisti heti silmään. Ilme oli ennemminkin kummastunut oudon lempeällä tavalla.

Kuollut yritysjohtaja oli nimeltään Hakkarainen. Tunnettu kiivaudestaan ja säälimättömyydestään. Keinoja kaihtamatta hän oli puskenut tiensä yritysjohtajien eliittiin. Eläessään hän käytti häikäilemättä hyväkseen vastustajiensa heikkouksia. Nyt siinä roikkuessaan, hän kuitenkin näytti varsin hyväntahtoiselta.

Rikostutkija Kontio ei voinut olla ajattelematta tilanteen tuomaa ironiaa. Yritysjohtaja oli kohdannut lappunsa Ämmänkosken konepajan surullisen kuuluisassa hallissa, minkä 1919 tuhonnut tulipalo oli jättänyt jälkeensä. Joku saattaisi pitää yritysjohtajan kohtaloa jopa oikeutettuna, mutta rikostutkija Kontiolla ei ollut työnsä puolesta mahdollista ajatella näin. Hänen tuli kohdata jokainen eteensä tuleva tapaus, sillä objektiivisuudella mistä hän itse oli kuuluisa.

Kontio katseli ympärilleen. Hallin katto oli tuhoutunut tulipalossa lähes kokonaan. Siellä täällä näkyi kuitenkin vielä mustuneita teräspalkkeja. jotka orvon oloisina törröttivät betoniseipäiden varassa. Lattialla kökötti muutamia ränsistyneitä ja riisutun näköisiä koneen kuoria, joilla ei ollut arvoa edes romukauppiaalle.

Yritysjohtaja Hakkarainen oli murhattu. Siitä ei ollut epäilystäkään, sillä kukapa pystyisi hirttäytymään kattorakenteista roikkuvaan teräspalkkiin kädet selän taakse sidottuina. Rikostutkija Kontio oli harmissaan tästä huomiosta, kesäloman alkuun oli enää viikko. Tapaus oli saatava ennen sitä pois päiväjärjestyksestä. Tämä tietäisi hänelle lisää unettomia öitä, sillä hän tiesi, että häneltä vaadittaisiin nyt nopeita tuloksia.

Yhä narun varassa roikkuvassa Hakkaraisessa pisti eräs omituinen asia silmään. Hän oli ollut hyvin tarkka pukeutumisestaan. Nyt hänellä oli päällään räätälin tekemä liivi ja puvuntakki, mutta yllään olevat housut vaikuttivat varsin nukkavieruilta ja halvoilta. Tämä ei ollut lainkaan Hakkaraisen tapaista. Kontio ei sanonut ajatuksiaan ääneen, mutta tämä huomio saattoi olla varsin tärkeä johtolanka tekijän selvittämiseksi.

Nähtyään tarpeeksi ja painettuaan mieleensä kaikki tapauksen yksityiskohdat, rikostutkija Kontio otti savukkeen taskussaan olevasta hopeisesta rasiasta, sytytti sen lahjaksi saamallaan kultaisella sytyttimellä ja suuntasi kulkunsa mietteliäänä kohti autoaan. Sen luokse päästyään hän imaisi vielä yhden pitkän henkäyksen keuhkoihinsa, tumppasi tupakan jo parhaat päivänsä nähneillä nahkakengillään, istahti autoon ja suuntasi kohti poliisiasemaa tehdäkseen raportin tilanteesta.

Haasteellisen tapauksesta teki se, että yritysjohtaja Hakkaraiselta ei vihamiehiä puuttunut. Hän oli niin sanottu täysiverinen mulkku kansanomaisesti ilmaistuna. Eikä Kontio tuntenut todellisuudessa ketään, kuka Hakkaraisesta olisi pitänyt.

Konepajan palon myötä oli menetetty paljon työpaikkoja. se oli ollut alueen yksi tärkeimmistä työllistäjistä. Konepajan omistajana Hakkarainen oli saanut hulppeat vakuutusrahat sen tuhoutumisesta, mutta ei kuitenkaan halunnut rakentaa uutta konepajaa tilalle. Tämä herätti runsaasti närää työntekijöissä. Vakuutusrahoilla leveästi elävä Hakkarainen sai varmasti vihamielisiä ajatuksia osakseen. Erityisesti huomiota kiinnitti hänen pröystäilevää elämäntyylinsä. joka ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.

Kuten arvata saattaa, tämän rikoksen selvittäminen ei olisi helppoa. Hakkarainen oli aiemminkin joutunut useiden ilkivallan tekojen kohteeksi, mutta ne olivat olleet lieviä tähän verrattuna.

Kenellä siis olisi ollut motiivi murhata Hakkarainen? Vaimollako? Kyllä varmaankin, mutta yksin hän ei siitä olisi suoriutunut, sillä Hakkarainen oli iso mies. eikä yksi pieni nainen olisi saanut häntä itsekseen millään hirteen roikkumaan. Entiset konepajan työntekijätkö? Kyllä, sillä monet heistä olivat menettäneet kotinsa ja uhkailleet Hakkaraista, jopa kuolemalla. Avoimena oli myös kysymys, miksi Hakkaraisella hirressä roikkuessaan oli jalassaan housut, jotka eivät vaikuttaneet hänen omilta. Lukuisia avoimia kysymyksiä, joihin Kontio ei tiennyt vielä vastauksia.

Rikostutkija Kontio piti itseään varsin hyvänä ihmismielen asiantuntijana, olihan hänellä henkilökohtainen rikosten selvittämisprosentti 98. Hän oli jopa saanut erityisen kunniamaininnan itse presidentiltä asian tiimoilta. Kyseinen kunniakirja koristi hänen makuuhuoneensa seinää, hän ei halunnut kehuskella menestyksellään. Tämä herättäisi vain turhaa kateutta toisissa virkaveljissä. Hän oli nöyrä ja työlleen omistautunut mies.

Rikostutkija Kontio koputti rouva Hakkaraisen kartanon ovikolkutinta. Hetken odottelun jälkeen oven avasi pieni, kaunis ja hentorakenteinen nainen. Naisen huomattua kuka ovella seisoi, tämä syöksyi suin päin halaamaan rikostutkija Kontiota. Rikostutkija oli hiukan hämmentynyt tällaisesta vastaanotosta. sillä hän oli odottanut kohtaavansa surun raastaman ja väsyneen naisen. Rouva Hakkaraisen kasvot kuitenkin ilmensivät aivan jotain muuta.

Kontion lopulta vapauduttua naisen ylenpalttisesta syleilystä, kutsui rouva Hakkarainen hänet peremmälle taloonsa. Kontio ei ollut koskaan nähnyt naista yhtä säteilevänä ja onnellisena, naisen kasvot suorastaan hehkuivat helpotuksesta ja elämänilosta.

Istuuduttuaan alas rouva Hakkaraisen olohuoneen design sohvalle, Kontio esitti hänelle perinteiset surunvalittelut. Ennen kuin Kontio ehti esittää minkäänlaisia kysymyksiä rouvalle, niin Rouva Hakkarainen itse aloitti vuolaan puhetulvan kertoakseen tapahtumien kulusta.
Rouva lapsineen oli ollut rikoksen tapahtuma yönä lapsuuden ystävänsä luona Helsingissä, minne hänellä oli tapana mennä ainakin kaksi kertaa vuodessa purkamaan sydäntään. Hän oli palannut Helsingistä samana aamuna, jolloin sai ilmoituksen miehensä karmaisevasta kohtalosta. Rouva Hakkarainen antoi rikostutkija Kontiolle ystävänsä tiedot, jotta tämä voisi tarkistaa asian paikkansapitävyyden.
Asioiden saatua tällaisen käänteen, Kontio päätti pidemmittä puheitta poistua Rouva Hakkaraisen talosta ja tarkistuttaa tiedot. Yksi epäilyksen alainen oli siis todennäköisesti suljettu pois mahdollisten syyllisten listalta. Tämä hiukan harmitti rikostutkija Kontiota, sillä hän oli ollut lähes varma, että vaimo oli jollakin lailla sotkeutunut kyseiseen rikokseen.

Kontion ollessa jo ulko-ovella, rouva Hakkarainen hehkutti hänelle sitä. kuinka onnellinen hän viimein oli. Hän oli vapautunut vuosien piinasta ja saisi elää sellaista elämää kuin itse haluaisi, ilman pelkoa ja uhkailua. Tähän Kontio ei osannut oikein sanoa mitään, toivotti rouvalle hyvää jatkoa ja esitti vielä uudestaan suruvalittelut tapahtumasta.

Ajaessaan pois rouva Hakkaraisen pihasta, Kontio mietti jo seuraavaa siirtoaan. Hän päätti keskittyä Hakkaraisen nukkavieruihin housuihin. Ne eivät millään ilveellä voineet kuulua Hakkaraiselle. Ensinnäkin, ne olivat liian lyhyet ja toiseksi ne olivat yltä päältä mudassa. Tällaisiin housuihin Hakkarainen ei olisi koskenut edes suuresta rahasummasta, vaan enemmin palkkasi ulkopuolisen tekemään likaiset työt puolestaan. Kenelle housut kuuluivat, murhaajalleko?

***

Seuraavana iltapäivänä rikostutkija Kontio ajeli kohti Esson vaaria käydäkseen kahvilla. Puheensorinasta päätellen yritysjohtaja Hakkaraisen murhamysteeri oli monen pöytäseurueen puheenaiheena. Kontio sai varsin kiinnostuneita vilkuiluja osakseen istuessaan kantapöytäänsä, muta ajatteli olla välittämättä niistä ja keskittyä ennemmin miettimään, kuinka edetä jutussa. Sieltä täältä puheensorinan seasta hän kuuli kommentteja, kuinka Hakkaraisen kohtalo oli sinetöity jo aikapäiviä sitten ja oikeus oli vihdoin ja viimein tapahtunut. Moni oli iloinen Hakkaraisen vaimon puolesta, hän oli viimeinkin vapautunut hirmuvaltiaan ikeestä.

Toista kupillista siemaillessaan ja syödessään Esson herkkumunkkia, Kontio näki sivusilmällään epämääräisen porukan kulkevan baarin ohi. Näillä kulmilla tämä oli jo tuttu näky, sillä konepajan palon jälkeen monet entiset työläiset olivat alkoholisoituneet ja ajautuneet viettämään niin sanottua vapaaherran elämää läheiseen rantametsikköön.

Yhdellä laitapuolenkulkijoista oli yllään aivan liian siistit housut tilanteeseen nähden ja puntit oli käännetty nilkoista laitoksille, jotta ne olisivat sopivan mittaiset. Kulkiko ratkaisu hänen silmiensä editse?

Rantametsikön väki oli Kontiolle tuttua porukkaa, olihan hän ollut usein selvittämässä heidän tekemiään rötöksiä ja kärhämiä. Kontio tiesi, missä he majailivat ja lähti saman tien kartoittamaan, tarjottiinko lopullista ratkaisua kuin hopea tarjottimella.

Rikostutkija Kontio soitti avukseen työvuorossa olevan poliisipartion, jottei hänen tarvitsisi yksin mennä selvittämään arkaluontoista tilannetta metsänväen keskuuteen. Joskus tilanne heidän kanssaan saattoi mennä väkivaltaiseksi, eikä Kontio halunnut joutua altavastaajan asemaan.

Partio saapuikin nopeasti paikalle. Kontio ja kaksi konstaapelia parkkeerasivat poliisiautonsa läheisen rannan tuntumaan ja he jatkoivat jalan polkua pitkin kohti metsäleiriä. Hataranäköiset asumukset oli kyhätty vanhoista käytetyistä laudanpätkistä ja pressuista. Pitkin maita ja mantuja makasi omien demoniensa kanssa taistelevia vahvasti päihtyneitä miehiä. Joukkoon mahtui myös yksi nainen, jonka hampaaton suu virnuili olemattomille näyille. Ympäristö oli kauttaaltaan täynnä tyhjiä pulloja, sekä rytistettyjä oluttölkkejä. Siellä täällä lojui jo parhaat päivänsä nähneitä vajaita bensakanistereita ja tyhjäksi puristeltuja liimatuubeja, sillä toisinaan väki harrasti myös imppaamista, kun juotavaa ei ollut saatavilla. Imppaaminen oli jättänyt jälkensä, useammalla kuin yhdellä oli silmissään varsin tyhjä ja mitään näkemätön katse.

Aikansa etsittyään, Kontio ja konstaapelit löysivät miehen, jolla oli jalassaan housut, jotka erittäin todennäköisesti kuuluivat murhatulle Hakkaraiselle. Mies makasi kyhäämänsä majan lattialla yltä päältä oksennuksessa. Löyhkä oli kammottava. Toinen konstaapeleista ei voinut pidätellä pahoinvointiaan ja oksensi majan ulkopuolella. Majan nurkassa lojui kiepillä samanlainen köysi, johon Hakkarainen oli hirtetty. Myös Hakkaraisen ajokortti löytyi miehen taskusta.

Maassa makaavan miehen ruumis oli sanonut sopimuksensa irti saatuaan tarpeeksi erilaisista päihdyttävistä aineista, tai sitten hän oli tukehtunut omaan oksennukseensa. Yhtä kaikki, mies oli täysin eloton, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Majassa lojuvien todisteiden valossa näytti varsin selvältä, että eloton mies oli Hakkaraisen murhan takana. Todistusaineisto oli tietenkin vielä tarkastettava ja miehen liikkeet selvitettävä menneiltä päiviltä, mutta rikostarkastaja oli varma, että murhaaja oli löytynyt. Rangaistus oli siis annettu ilman oikeudenkäyntiä.

Poliisin tekninen rikostutkinta oli saanut raporttinsa valmiiksi. Todisteiden valossa oli tultu siihen lopputulokseen, että kuolleena löytynyt mies oli yritysjohtaja Hakkaraisen murhaaja. Itse kaupunginjohtaja oli tullut kiittelemään rikostutkija Kontiota murhamysteerin nopeasta selvittämisestä ja järjesti hänen kunniaksi kakkukahvit kaupungin talolla. Kontio oli mielissään kehuista ja tyytyväinen saadessaan jälleen yhden sulan lisää hattuunsa. Mikä parasta, rikostarkastaja Kontion menestyksekäs ura ei ollut jäänyt huomaamatta myöskään pääkallopaikalla Helsingissä, sillä hänelle myönnettiin ylennys, sekä kutsu siirtyä Helsinkiin rikosyksikön päälliköksi. Kontion oli vaikea piilotella, kuinka tyytyväinen hän oli saamastaan huomiosta.

***

Kontio oli yksinäinen susi. Kukaan ei oikeastaan tuntenut Kontiota tai tiennyt mitään hänen taustoistaan. Nuoruutensa hän oli viettänyt Hämeenlinnassa, mistä hän oli äitinsä kanssa muuttanut Varkauteen paetakseen erinäisiä siellä kohtaamiaan vaikeuksia. Hämeenlinnassa, heidän silloisen asuinalueensa ympäristöstä oli alkanut mystisesti katoamaan ihmisiltä lemmikkejä. jotka myöhemmin löytyivät hirtettynä eri puolille tyhjiä varastorakennuksia. Ketään ei kuitenkaan saatu kiinni ja tapaukset jäivät selvittämättä.
Kontion äiti oli ollut jo huolissaan pojastaan tämän lapsuudesta saakka. Kontiolla vaikutti olevan kuin kaksi eri persoonaa samassa kehossa. Eräänä iltana, äiti havaitsi pojassaan jälleen outoja mielialan vaihteluja ja oli päättänyt lähteä seuraamaan häntä yölliselle reissulleen. Äiti oli nähnyt kuinka Kontio oli silmiäänkään räpäyttämättä hirttänyt kiinniottamansa koiran läheiseen pyörävarastoon. Äidin arvailut syyllisestä olivat osuneet oikeaan. Kontion äiti ei kuitenkaan kertonut poikansa yöllisistä harrastuksista kenellekään ja toivoi tilanteen paranevan itsestään. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ikävät tapahtumat seurasivat toisiaan.

Kontion lievästi kehitysvammainen isoveli löytyi eräänä iltana hirttäytyneenä vaatekomerostaan. Virallisen poliisiraportin mukaan kyseessä oli itsemurha. Kontion äidillä oli kuitenkin omat epäilynsä asian suhteen, mutta ei hiiskunut niistä sanallakaan. Äiti oli murheen murtama ja oli lopulta päätynyt siihen, että paikkakunnan vaihto oli ainut oikea vaihtoehto heidän elämänsä raiteille saamiseksi. Näin he vaivihkaa muuttivat Varkauteen, jossa Kontio oli opiskelujen jälkeen ripeästi edennyt poliisitarkastajaksi.

Vaikka Kontio olikin varsin pidetty mies yksikössään, oli hän jäänyt varsin etäiseksi virkaveljilleen. Hän ei osallistunut illanviettoihin, eikä koskaan kutsunut virkaveljiään kyläilemään luokseen. Hän oli ehdoton yksityisyydestään. Tämä erikoisuus suotiin hänelle, sillä olihan Kontio todella pätevä työssään.

Kontio ei kuitenkaan ollut yksinäinen. Hänellä oli tapana kertoa kaikki päivän kuulumisensa äidilleen, joka oli hänen paras ystävänsä. Äiti asusti erityisesti häntä varten rakennetussa huoneessa kellarin pimennossa. Kuten rikostarkastaja Kontiokin, oli myös äiti erityisen tarkka yksityisyydestään ja Kontio pyrki toteuttamaan äidin toiveita mahdollisimman hyvin.

Huoneeseen johti suuri tammiovi, joka oli lukittu ulkoapäin jykevällä riippulukolla. Kontio tuskin malttoi odottaa pääsevänsä kertomaan äidilleen ylennyksestään ja heidän tulevasta muutostaan Helsinkiin. Avattuaan lukon, Kontio astui huoneeseen, jossa hänen äitinsä istui keinutuolissa muumioituneena odottaen mitä Kontiolla oli kerrottavanaan.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!

Jätä kommentti