Ruostumatonta terästä

Spread the love

Kirjoittanut: Satu Virtanen.

Happonen höpötti vittuja itsekseen, teki mieli huutaa se hiljaiseksi, mutta mitä se olisi auttanut. Seinälle oli sutaistu koppuraisella ruiskumaalilla: ”Capre Diem”, sekin väsytti, mutta jossakin itsekidutuksenpuuskassa levitin viltin lattialle niin, että näin sen pöljän tekstin koko ajan silmieni edessä. Kohta Happonen tulisi sönköttämään, että tuossa on kirjoitusvirhe. Tartuin rauhalliseen hetkeen ja kaivoin esiin ruisleivät, termospullon, tussit ja pahvia. Happonen kolusi toisessa salissa, betonilattialle mätkähti jotakin raskaampaa ja sitten sitä alettiin raahata pölyssä ja roskissa minun suuntaani.

Se oli suurenpuoleinen teräslevy, jonka vasempaan reunaan oli kaiverrettu ”n konepaja”. Alku oli katkennut pois enkä muistanut mikä se oli.

”Kato. Tätä käytetään”, Happonen mesosi. ”Peittää tuon ännän ja kirjoittaa perään vallattu. Paljon siistimpi kun joku pahviläpäre.”

Otin muta tussin ja jäljittelin valmista tekstiä. Happonen lähti kiskomaan levyä ulko-oven suuntaan. Kun ovi avautui, kuulin, että muitakin oli tulossa. Pian koko hallin täytti melkoinen taiteilijamökä. Tiesin, että oli oikea caprediemvirhe tulla tänne. Minusta ei ollut tämmöiseen. Minä halusin vain kirjoittaa tarinoita ja muistella menneitä, jotka luikertelivat mielessäni kuin unien notkeat kyyt.

***

Ukkini nimi oli Kaapu ja hän tarjosi minulle liköörikonvehteja, vaikka vanhemmat kielsivät. Ukin käsi haparoi auki lipaston ylimmän laatikon ja työntyi sisälle, samalla ruutupaidan hiha nousi ylemmäs ja paljasti ihon. Vasemmassa käsivarressa ei kasvanut lainkaan karvaa, vain sinipunainen, jäkälämäinen nahka levittäytyi luiden päälle, ranteesta olkavarteen saakka. Ne, jotka saunoivat ukin kanssa, tiesivät, että hänestä oli palanut paljon enemmän. Halusin ja en halunnut tietää, mitä. ”Kova kohtalo kolmetoistavuotiaalla pojalla”, sanoi mummi joskus, ylpeyttä äänessään. Minä en voinut käsittää, mitä kolmetoistavuotias poika teki jollakin konepajalla ja vielä yöllä.

Ensimmäinen uutislähetys pölähti ilmoille ennen puolta päivää. Talonvaltaus, taideväki asialla. Hylätyn konepajan tilat kulttuuritoimijoille. Happonen heilutti ikkunasta lippua ja lauloi jotakin itseväsättyä kipaletta, jossa toistui koko ajan ”vallankumous”. Minusta Happonen oli aina ollut vähän naurettava kaikessa hermostuneessa aktiivisuudessaan. Tämä ei ollut alunperin Happosen idea, mutta se oli tarttunut siihen kuin koni porkkanaan. Kun muut vielä miettivät kämpillä beevaihtoehtoja, Happonen pakkasi jo retkireppua ja uhosi viettävänsä halleilla vaikka koko syyskuisen viikon. Jos sille antaisi aseen kouraan, se pamauttaisi ensin vahingossa polveensa ja sitten tajuaisi, että sillä voi ampua hengiltä jonkun muun.

Mummi taisi puhua joskus vähän liikaa tai sitten hän luuli, etten minä kuullut tai kuunnellut. Kerran, kun siivosimme puolukoita, hän jupisi punaisille marjoille, että oli hyvä, kun ukki ei saanut asetta käteen. Kun ehdin ajatella, että saihan ja kaatoi monet hirvetkin, mummi jatkoi: ”Sentään vasta kaksitoistavuotias”. Kaapo istui reessä ja hyssytti hevosta, kun miehet menivät taloon. Äkillinen talvi-ilman puhkaiseva huuto, kaksi laukausta ja sitten taas hiljaista. Isä ja setä nostivat rekeen juuri paistuneita leipiä, perunasäkin ja kilisevän pöytäliinanyytin. Sedän rukkasista putosi hangelle punainen pisara. Mummi kattoi meille pöytään vanhat kultaruusukupit. ”Nämä kupit vaan kestää, vaikka ihmiset kuolee.”

Pidettiin ruokatauko. Happosella oli iso termoskattila täynnä punajuurisoppaa, se jakoi keiton tasan sarviksen muovilautasille ja antoi jokaiselle. Ruisleivänkin se repi niin pieniksi palasiksi, että kaikille riitti. Sillä hetkellä Happonen tuntui kivalta, suukaan ei käynyt koko ajan. Sitten se taisi pitkästyä ja muutenkin puuttua hiljaisuuteen, niin sisällä hallussa kuin ulkomaailmassakin. Millaista taistelua se oikein oli odottanut?

”Pitäisi olla haulikko ja pikkusen paukutella. Eiköhän sitten.”

Joku vähän säikähti, mutta tyyntyi nopeasti. Happonen vain kaiveli puutikulla hampaitaan ja harppo lopulta jonnekin näkymättömiin puuhastelemaan. Moni puuskahti helpottuneena, muljautteli silmiään ja alkoi vilkuilla kelloa. Eikö täällä oltu jo maleksittu ja betonilattia henki pölyntuoksuista kylmyyttä reisitaskuhousujen ja maiharinpohjien läpi. Sitten sieraimiin kihersi kitkerää savua.

”Kaapo oli kaloja perkaamassa kun tultiin kertomaan.” Mummi pilkkoi porkkanoita mehulinkoon ja jäi istumaan hetkeksi puukko kädessään. Isä ja setä vietiin ensimmäisten joukossa radanvarsitalon kenttätuomioistuimeen. Siellä istui sitä konepajaväkeäkin. Kaapo livahti äitinsä tietämättä katsomaan, kun ruumiita kiskottiin jäältä. Laiha pötkylä oli peitetty juuttisäkillä, sen alta valahti isän käsi, palttoon rispaantunut hiha, kämmenselässä vanha, peltotöissä nirhautunut naarmu. ”Niitten pentujen perään ei oikein katottu”, huokasi mummi. Heti vuodenvaihteen jälkeen Kaapo pääsi kahden samanikäisen kanssa helposti konepajalle. Yhdellä oli tallilyhty, yhdellä paloöljyä ja yhdellä tulentekovehkeet.

Kun poliisi ja palokunta ujelsivat pihaan, osa porukasta oli sännännyt ryteikköön. Ei niitä lähdetty sieltä etsimään, loppujen lopuksi mikään ei edes palanut. Paikka täyttyi vain vihaisista miehistä, pari hujoppia viskasi sammutuspeiton nurkkaan ja poliisi potkaisi ohimennessään termospullon nurin. Happonen piti kantaa autoon, se olisi halunnut käsiraudatkin. Me muut hontturoimme sinne itse, minä vedin hupun korvilleni ja puristin penkin reunaa koko matkan. Putkassakaan Happonen ei vaiennut vaan puhisi minun kasvoilleni sätkänlöyhkäistä hengitystään.

”Ihmisillä pitää olla joku paikka. Sitä hallia ei pureta eikä siitä duunata mitään turhaa ökyä. Eikö ole näin? Joo, tämä meni nyt vähän vituilleen, mutta tästä on hyvä alottaa.”

”Oletko sinä ruostumatonta terästä?”

Haparoin Happosta kohti, silitin hänen vyötäisille ulottuvaa anarkistitukkaansa ja kysyin uudestaan.

”Mitä sinä sössötät?”

Happonen vääntäytyi selälleen ja naurahti.

Muistin ukin käden, sen luuta myöten palaneen. Yleensä hän silitti minua toisella kädellä, kun olin nukahtanut vanhaan hetekaan, mutta joskus se unohtui. Sekin käsi liikkui vielä. Ne kolmetoistavuotiaat pojat eivät ymmärtäneet, miten tuli leviää, siinä ei ehdi alta pois. Mummi parsi villasukkaa ja hymähti: ”Niistä kahdesta sällistä tuli kaksi hiiltynyttä pölkkyä. Mutta Kaaposta tuli isä ja vielä ukkikin. ”Mummi oli kuullut sellaisen sanaparin kuin ruostumatonta terästä. Sitä se halusi toistella.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!

Jätä kommentti