Kirjoittanut: Minna Mikkanen.
Ne purkasivat uunin. Kyllä hän sen tiesi. Eivät ne mökin takia paikkaa ostaisi. Niitä kiinnosti vain tontti, maapala, joka rajoittui kirkasvetisen järven rantaan. Kaavailivat siihen huvilaa, vapaa-ajanasuntoa tämän päivän ihmisen tarpeisiin. Pyöröhirsistä, harmaaksi sävytettyä unelmaa, jonka järvelle antavat laakeat ikkunaseinät sallisivat luonnon tulla liki. Kakkoskotia, jonka viiden metrin korkuisen ilmatilan lämmittäisi lämpöpumppu ja tunnelman loisi valkoiseksi rapattu varaava takka.
Eivät ne tarvitsisi massiivista ruukin tiilista muurattua uunia. Ne toisivat mukanaan paistopisteen uunituoreet leivät. Seitsemän leivän uuni olisi turha, mitään tekemätön, vaikka sen satavuotias kiviarina yhä oli moitteettoman tasainen.
Joosepin suuta kuivasi. Hän ojensi kättään, hapuili, kunnes luisevat sormet tavoittivat juomamukin yöpöydältä. Vapisevin käsin hän ohjasi nokallisen mukin kohti töröllään odottavia huulia ja kallisti. Laihaa mehua valui suupielistä alas kaulalle. Makuultaan oli hankala juoda. Pyjaman kaulus ja tyyny kastuivat, mutta osa nesteestä kulahti suuhunkin ja Jooseppi nielaisia helpottuneena. Muki ei tavoittanut enää pöytää, vaan putosi kolisten lattialle. Viereisestä vuoteesta, verhon takaa kuului lakanoiden äkkinäinen kahahdus ja huuto:
– Ryssä perkele!
– Omia ovat! Jooseppi huusi takaisin, ja naapuripeti vaikeni.
Se oli komea paikka. Koko rantaviiva hienoa, valkoista hiekkaa, mutta ei sitä silloin aikanaan niin ajateltu. Olipahan vaina ranta, joka tarjosi saunavedet, antoi hevosen juoda ja penskain kirmata suven kuumina päivinä.
Jooseppi muisti pyykkikiven, tasaisen laakean ja ujon, joka vasta kesän mittaan vesirajan vetäytyessä uskaltautui näytille. Hän muisti naisten vyötäisille käärityt helmat, kun nämä paljain kintuin kahlasivat kivelle, äidin tuhdin takamuksen ja vantterat sääret ja Kumpulan muorin luisevat sinisuonikkaat koukkukoivet heidän huljutellessaan pyykkiä lipeävedestä puhtaaksi. Eritoten hän muisti sen, mitä vilahti sen nuoren piian helman alta, kun tämä liian syvään kurkottautui pyykkiä nostamaan. Ei hän silloin vielä naisten helmojen, saati niiden alusten perään haikaillut, mutta kummasti se vain hänen ja muiden keskenkasvuisten poikasten mieltä sävähdytti, tuo outo, salaperäinen ja tahattomasti vilkahtanut vako.
***
Isä oli sen omin käsin muurannut. Uunin. Kylän muurarilta imenyt oppinsa, seurannut sivusta, kysellyt ja kuunnellut. Pitkiä päiviä, yötä myöten isä ahersi rakennuksella, sekoitti laastia, latoi tiiliä. Sitä mukaa, kuin työmaa edistyi, oikeni kurttu ukon otsalla. Yön äherrys ja karkeat sanat loivenivat viimeisten vaiheiden myötä, ja pian valmistuvasta pirtistä kantautui vihellys, lurahtipa ilmoille laulun pätkäkin. Kaupungin tuliaisina löytyi repusta komea luukku, ja viimeisinkin hellan rinki loksahti paikalleen. Nuoripari pääsi muuttamaan uuteen tupaan.
Monet kerrat oli isä urakkansa vaihe vaiheelta selostanut. Penkillä uunin vierellä istuen, Jooseppia polvellaan pidellen kertoillut. Leipäkakku kourassaan pieni Jooseppi seurasi, kuinka isä vielä vuosien jälkeenkin ylpeänä siveli uunin sileää tiilipintaa. Että kyllä hän, köyhän torpan poika, kirjallisen työn tekijä pystyi ja kykeni, sai käsillään aikaan, jos tahtoi.
Työläinen hän oli, vaikka konepajalta kirjoituspöydän ääreen siirtynytkin, isä uhosi. Yhdessä muiden mukana tapellut paronin itsevaltaa vastaan, vaatinut oikeutta, vapautta ja ihmisarvoa. Proletariaatin asiaa aina ajanut – asein taistellen ja kirjoittaen.
– Kauan repi lahtari leipänsä meikäläisen selkänahasta, vaan pitämä sanoo paroni nyt.
– Antaisit jo olla, äiti huokaisi. – Selkäänsä siinä saivat kaikki, puolella jos toisellakin.
Elämällään maksoi paronikin, sillä lailla katosi, ei jäänyt edes ruumista omaisille.
– Ei ole syytä lahtarin puolesta voivotella. Ruumiittomia hautajaisia vietettiin monessa torpassakin.
Jooseppi haukkasi palastaan. Paistolämpimällä leivällä sulanut voi valui pitkin suupieltä.
***
Nyt oli kaikki vaarassa valua hukkaan. Isän koko elämäntyö ja kunnia. Kaikki se sydänverellä ja antaumuksella kirjoitettu, jolla hän oli maineensa saavuttanut. Isä oli hyvä mies. Yhteiskunnallinen vaikuttaja, heikon ja riistetyn kansaosan puolestapuhuja, jonka tuotannon tunsi koko kansa. Siitä hänet oli palkittu, siihen hänen arvostuksensa perustui. Isä oli sen kaiken ansainnut.
Jooseppi ei voinut kieltää, etteikö isän nimi olisi toiminut nosteena hänen omallekin uralleen. Se oli ollut alkusykähdys nousulle, etu jota ilman muut uraansa aloittelevat kirjoittajat joutuivat sinnittelemään, ja joista vain pieni osa onnistui räpiköimään tiensä läpi tiukan julkaisuseulan.
Hän oli kiitollinen isälle, muttei väheksynyt omaa työtään. Ei kunnia ilman tullut. Työtä hän oli tehnyt, siinä missä isäkin. Mutta alkuun se oli auttanut, isän nimi ja hyvä maine. Ja lahjakkuus ja oikeamielisyys verenperintönä.
Oli eletty vaikeakin aika, mutta se oli sinnitelty ja siitä selvitty. Veljen auttava käsi kannatteli silloin vaikeimman yli. Se oli vain laina, joka oli tarkoitus maksaa takaisin, kun pahin olisi ohitse. Mutta miten se niin jäikin? Ei heistä kumpikaan sitä muistanut, ei ollut tarvetta. Nyt oli tullut maksun aika. Veli otti ja meni kuolemaan. Ennen aikojaan, kun olihan tämä Jooseppia nuorempi. Nyt isän torppa oli Amelian, tontteineen päivineen. Sen saatanan kalkkunan, joka ei kuunaan siitä rahtustakaan perustanut. Jooseppi ei voinut ymmärtää, mikä veljeen oli mennyt, kun Amelian nai. Nainen oli koppava ja pahansisuinen. Rumakin kuin mikä. Ei suonut edes ainokaista jälkeläistä veli-pololle.
Joosepilla puolestaan oli tytär, kaunis ja herttainen Irmeli. Hän se kotitorppaa oli hoidellutkin, kesänä siellä viettänyt ja kunnossa pitänyt. Näin oli veljen kanssa sovittu, iloittiin, ettei päässyt ränsistymään. Joosepin mieltä lämmitti, kun jälkikasvu jo neljännessä polvessa kirmasi siellä, tutulla pihatanhualla ja rannan rakkailla kivikoilla.
Irmelille torpan oli tarkoitus jäädä. Ainoana rintaperillisenä Irmeli perisi Joosepin, ja veljen ja Amelian jälkeen jäävä omaisuus oli puolestaan testamentilla määrätty Irmelille. Kaiken piti olla selvää. Ei Jooseppi ollut asiaa sen enempää ajatellut. Olisi pitänyt, hän saattoi nyt vain jälkiviisaasti todeta.
Kun pesänselvittäjä kaivoi velkakirjan salkustaan, oli liian myöhäistä. Koska velkaa ei määräaikaan mennessä ollut kuitattu, oli velan vakuutena ollut Joosepin osuus torpasta siirtynyt veljelle. Niin se oli velkakirjaan präntätty. Amelian vaatimuksesta. Ja nyt veljen kuoltua, koko isän perintö lankesi Amelialle, joka halusi myydä kiinteistön. Ostaja oli jo valmiiksi katsottuna, eivätkä Joosepin varat riittäneet tarjouskilpaan.
Veljen kuolema ja sen mukanaan tuoma järkytys kotitorpan kohtalosta oli nytkäyttänyt Joosepin piirun verran lähemmäs tuon puoleista. Kaikki kävi raskaammaksi, käden nostaminen, istuminen ja ihan vain ajatteleminen. Varsinkin ajatteleminen. Oli niin paljon pohdittavaa. Vuosikausiksi jo unohduksiin painetut asiat kumpusivat mieleen, söivät vähäisiä, viimeisiä voimia.
***
Kuolinvuoteellaan isä oli ojentanut kätensä. Puristanut koukkuisilla sormillaan lujaa Joosepin kättä, niin lujaa, että Jooseppi oli kummeksunut jo pois hiipuvan miehen voimia. Silmät kiilsivät kuin kuumeessa, etsivät Joosepin katsetta ja pitivät otteessaan, naulitsivat.
– Mikä on? Onko kipuja? Jooseppi kysyi. – Kutsunko hoitajan?
– Ei, ei ketään, isä pudisti päätään, ummisti silmänsä hetkeksi, ikään kuin keräsi voimia ja jatkoi sitten katse tiukasti Joosepin silmissä:
– Se oli hurja vuosi. 1918. Ei sitä kukaan tahtonut, mutta siihen ne asiat johtivat. Oli pakko, sorron oli loputtava.
– Siitä on jo kauan. Annetaan niiden asioiden olla, Jooseppi kuiskasi.
– Jonkun piti pitää puolia. Puolustaa riistettyjä, vaatia oikeutta.
– Isä, te olette varmasti tehneet sen asian puolesta enemmän, kuin kukaan voi keneltäkään vaatia. Enempää ette tekään olisi voinut. Ei kukaan yksin. Suomen työväestön äänitorvena vuosikausia…
– Olin minä muutakin. Tein muutakin. Asioita, jotka oli… Hoidettava.
Se mitä isä tuolloin kertoi, järkytti Jooseppia. Hän ei tiennyt, kuinka suhtautua. Hän puristi isän kättä, luki tämän kiiltäviä silmiä ja toivoi näkevänsä sekavuuden, kuolemaa edeltävän houreen, minkä tahansa mielenhäiriön, joka kumoaisi isän sanoman.
Mutta isän järki oli terävä. Silmät paljastivat tämän olevan täydessä ymmärryksessä jatkaessaan kertomustaan tuon kauhean, kansaa jakaneen vuoden tapahtumista. Paronin itsevaltius, hänen omistava asenteensa konepajan työläisiin ja jääräpäinen vastustuksena heidän esittämiinsä vaatimuksiin nosti miesten kapinahenkeä. Kun niihin aikoihin kaikkialla oli sitä samanlaista liikehdintää, oli helppo lähteä mukaan. Isä muiden mukana.
– Ei teidän, isä-hyvä, tarvitse siitä syyllisyyttä kantaa. Se oli siitä aikaa, ja kukin teki, minkä oikeaksi katsoi. Hyvän puolella te olitte, heikkoa puolustitte.
– Ei. Ei syyllisyyttä, isä nyökkäsi pontevasti. – Paroni sai mitä ansaitsi.
– Niin. Varmaankin niin. Hänhän katosi taisteluissa?
– Se pelkuri ei taistellut, isä sähähti vihaisesti. – Lumuili kartanonsa suojissa, pysyi poissa kahinoista. Astui esiin vasta, kun muut olivat tehneet likaisen työn. Vaan eipä aavistanut, ei osannut varoa, kun myöhään syksypimeällä lähti. Sillä tummalla orillaan, millä niin ylpeili. Kuulin jo kaukaa sen korksean kopinan jäisellä tiellä. Eivät nähneet minua. Hevonen ehkä vaistosi, kun niin kiskoi ja kuopi kavioillaan, mutta paroni – paroni ei aavistanut mitään.
Isä vaikeni ja näytti katsovan jonnekin kaukaisuuteen, huulille nousi pieni hymy.
– Syksyllä? Jooseppi ihmetteli. – Mitä silloin tapahtui? Taisteluthan päättyivät jo keväällä.
– Paroni sai ansionsa mukaan
– Isä? Jooseppi henkäisi.
– Niin. Minä se olin. Mutta toimin vain koko riistetyn proletariaatin välikappaleena. Minun käsieni kautta sorretut saivat oikeuden.
– Mutta paronihan katosi, häntä ei koskaan löydetty?
– Helvetin liekit nuolevat paronin persettä.
Isä ummisti silmänsä, hengitti niin hiljaa, että hetken aikaa Jooseppi luuli tämän kuolleen.
– Pidä tämä omana tietonasi, isä kuiskasi silmät yhä suljettuina.
– Eikö kukaan tiedä?
– Oli yksi, mutta hän on jo iäksi vaiennut.
Seuraavana vuonna, kun isä jo oli aikeissa vetäytyä konepajan töistä kokonaan kirjoittamisen pariin, tuli hänen puheilleen mies, joka kertoi yhyttäneensä paronin hevosen syksy-yönä laukkaavan vauhkona tietä pitkin kartanolle. Pian tämän jälkeen oli samainen mies nähnyt isän kiskovan painavaa taakkaa kärryihinsä. Oli näyttänyt ruumiilta. Kiiltävät napit loistivat kuun valossa. Samanlainen kaksirivinen napitus kuin paronin puvussa.
Miehet tuijottavat toisiaan. Molempien silmissä kipunoi viha.
– Vaikenemisella on hintansa, mies uhosi hengitys viinalle lemuten.
Hän oli petturi, takinkääntäjä, lahdannut koko joukon punaisia.
He sopivat summasta, joka isän oli määrä tuoda seuraavana aamuna hyvissä ajoin ennen vuoron alkua. Mies ei ehtinyt kuitenkaan saada rahojaan, sillä räjähdysmäinen palo poltti maan tasalle koko pajarakennuksen. Muilta henkilöuhreilta vältyttiin.
– Jos Luoja nyt kuitenkin kaikessa viisaudessaan on sitä mieltä, että näillä minun töilläni olisi jotakin tekemistä synnin kanssa, niin saatanhan minä Häneltä anteeksikin pyytää, isä sanoi. – Mutta katumusta minä en onnistu, en edes tässä viimeisillä hetkilläni tuntemaan. Oikeuden puolesta minä sen kaiken tein, heikoimpia puolustaakseni. Sellainen minä olin itsekin. Jooseppi istui vaiti. Isän käsi kätensä ympärillä. Pikkuhiljaa puristus heikkeni, sormet valahtivat veltoiksi, mutta Jooseppi ei liikauttanut kättäkään. Hoitaja tuli myöhemmin päivällistarjotinta kantaen, taputti Jooseppia olkapäälle ja asetteli isän kylmenneet kädet ristiin rinnalle.
Pöydällä sängyn vierellä oli pieni kannullinen mehua, kaksi lasia ja pikkuleipälautanen. Oli aika tehdä sovinto Amelian kanssa. Sängyn päätypuoli oli nostettu ylös ja Jooseppi tuettu tyynyin puoli-istuvaan asentoon. Parta oli ajettu ja valkoiset, ohuet haituvat päälaella siloteltu suoriksi. Jooseppi katsoi kelloa. Kymmentä vaille. Amelia tulisi pian. Kaikki sujuisi hyvin. He puhuisivat, ja Irmeli lapsineen saisi pitää kotitorpan. Se olisi oikein. Irmeli arvosti sitä kaikkea – vanhaa, perinteitä ja vaatimattomuutta. Yhä vieläkin Irmeli alusti ruistaikinan, lämmitti uunin ja paistoi limput, kaikki seitsemän, jotka uuni kerrallaan veti. Isän elämäntyö ja maine säästyisivät. Sitä myötä myös Joosepin. Asiat järjestyisivät, puhuminen olisi hyvä alku.
Jooseppi nappasi pikkuleivän, rouskutteli hyvällä halulla ja huuhtoi mehukulauksella alas. Teki mieli ottaa toinen, mutta Amelia katsoisi halveksuen, että lautanen oli vajaa. Hän ehtisi nautiskella loput vielä Amelian lähdettyäkin. Sen sijaan Jooseppi kurkotti kätensä pöydän laatikolle, penkoi nenäliinapaketin ja postikorttien alta, kunnes löysi etsimänsä, vanhan ja nuhjaantuneen eucalyptus-pastillirasian. Se oli puolillaan. Hän ravisti rasian sisällön juomalasiin, kaatoi mehua päälle ja hämmensi tarmokkaasti lusikalla. Tabletit liukenivat nopeasti.
Käytävältä kuului askelia, ne lähestyivät ovea. Jooseppi kumosi lasin sisällön mehukannuun, juuri ennen kuin ovi avautui. Hän otti kasvoilleen lähes hartaan, aseista riisuvan ilmeen ja toivotti tulijan tervetulleeksi. Amelian terveyssandaalit narskuivat kiiltävällä linoleumilattialla, sukkahousut sihahtelivat kiukkuisesti, kun hän asteli sängyn äärelle.
– Mitä minusta haluat? Amelia kysyi koppavasti.
– Sovinnon. Minä haluan tehdä sovinnon, Jooseppi määkäisi maireasti. – Ottaisitko mehua? Ja pikkuleipiä? Ole niin hyvä.
Amelia katsahti epäluuloisesti Jooseppia, istui kuitenkin tuolille sängyn viereen ja tarttui tarjoukseen. Hän kaatoi mehua molempiin laseihin, puraisi pikkuleipää ja kulautti puolet juomasta päälle. Kalkkunaa, Jooseppi ajatteli ja seurasi, kuinka poskipussit sekä kaulan ja olemattoman leuan yhdistävä kurttuinen pussukka heilahtelivat Amelian pureskellessa. Naisen nenä oli kyömy ja sen vartta, lähellä silmäkuoppaa koristi leppäkertun kokoinen, ruskea koholuomi.
– No, mitä sinulla on sanottavana? Amelia kysyi, hörppäsi loput juomasta ja kolautti lasin määrätietoisesti pöydän kulmalle.
– Se kotitorppa, eikö se sinustakin kuuluisi Irmelille? Varmaan voitaisiin neuvotella…
– Jos tämä oli sinun asiasi, se tuli nyt hoidetuksi. Niin kuin perunkirjoituksessa jo todettiin, mökki on minun, Amelia napautti. –Minä pidän kyllä Irmelistä, vaikka hän sinun tyttäresi onkin, mutta hän saa odottaa. Sinähän tiedät veljesi ja minun yhteisen testamentin, kaikki minun jälkeeni jää Irmelille, mutta nyt… Amelia piti taidepaussin, – nyt mökki on vielä minun. Minä myyn sen, ja rahoilla toteutan pitkäaikaisen unelmani, vietän loppuelämäni matkustellen. Jooseppi yritti näön vuoksi vielä taivutella, vaikka tiesikin sen olevan turhaa. Amelian oli aika lähteä.
– Hyvästi Jooseppi. Hyvää loppuaikaa, Amelia hymyili ivallisesti.
– Kiitos Amelia, sitä samaa, sitä samaa. Nauti, kun vielä voit. Aika on rajallista.
Amelia kohautti toista kulmaansa. Nousi lähteäkseen, mutta joutui ottamaan tukea sängyn laidasta. Hän seisoi hetken, katsoi harittavin silmin Jooseppia ja lähti hoippuen kohti ovea. Puolivälissä matkaa hän pysähtyi, huojahteli, kallistui uhkaavasti. Kuului rikkoutuvan luun ilkeä rusahdus, kun takaraivo saavutti vahatun linoleumin.
Jooseppi seurasi näytöstä pikkuleipiä mutustaen. Irmeli saisi perintönsä, siirtäisi sen nuoremmille polville, siitä Jooseppi oli varma. Rukiiset limput paisuisivat seitsemän leivän uunissa tulevaisuudessakin. Isän elämäntyö oli pelastettu, ja paronin hautarauhaa eivät uuninpurkajat rikkoisi.
Amelia oli mennyt. Jooseppi tarkasteli hämmästykseen jähmettynyttä ilmettä tämän kasvoilla, tyhjää katsetta silmissä. Joutaisi hän tästä jo itsekin, hän mietti uupuneena, nosti mehulasin huulilleen ja joi.
Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!