Kirjoittanut: Eira Kekkonen-Orava
Kuollut mies makaa Simpsiön rinteen metsässä. Etsivä Lauri Hiisjärvi seisoo jonkin matkan päässä ruumiista ja tarkastelee hiljaisena rikospaikkaa. Pehmeässä metsänpohjassa ei näy jälkiä, ei edes vainajan omia jalanjälkiä. Hiisjärvi huokaisee pettyneenä, mutta komentaa kaksi alaistaan haravoimaan ympäristöä ja ottamaan talteen kaiken metsään kuulumattoman.
Hiisjärvi siirtyy lähemmäksi vainajaa. Mies on selvästi ollut kuolleena ainakin vuorokauden ellei kaksi. Mies makaa osittain kylkiasennossa jalat koukussa. Viisissäkymmenissä olevan miehen suu on hieman auki, kalvottuneet silmät raollaan. Häntä on ammuttu rintaan. Mies on pitkä ja hoikka. Hänellä on yllään laadukas liituraitapuku, jonka etumus on veressä. Ei kuka tahansa mies, päättelee Hiisjärvi. Miehessä on jotain tuttua, mutta Hiisjärvi ei saa mieleensä mistä tuntisi hänet.
Hiisjärvi poistuu vainajan viereen. Hän tutkii miehen takin ja housun taskut. Ne ovat tyhjät. Taskukello on riuhtaistu voimalla irti liivistä, joka on repeytynyt. Joku lähiomainen osannee kuvailla taskukellon. Sitä voidaan kysellä panttilainaamoista, jos tekijä on halunnut siitä rahaa, miettii Hiisjärvi. Edes jotain konkreettista, josta lähteä liikkeelle. Toisesta taskusta pilkottaa vihreä paperin kulma. Hiisjärvi ottaa sen varovasti esiin, ettei se repeytyisi. Arpalippu. Siinä on painettu teksti ”Onneksi olkoon, onnetar suosi tänään Teitä arpajaisvoitolla.” Hän siirtää arpalipun ruskeaan kirjekuoreen, jonka päälle hän kirjoittaa mitä kuori sisältää, milloin ja mistä sisältö on löytynyt.
Hiisjärvi nousee ylös ja puhdistaa kädellään lahkeisiinsa tarttuneet neulaset. Päivänvalo alkaa vähetä, hän ei voi tehdä rikospaikalla enempää.
***
Uhri on Esko Pöytyä. Hän on muuttanut Lapualle Varkaudesta viisi vuotta sitten. Esko Pöytyällä on menestyvä kirjanpitotoimisto. Hän on avioitunut rikkaaseen pankkiirisukuun kuuluvan Elsa Särestön kanssa pari vuotta sitten. Pariskunnasta kertovassa lehtijutussa mainitaan Lapuan liikkeen olleen yksi merkittävä asia, minkä vuoksi Esko Pöytyä oli muuttanut paikkakunnalle. Liikkeen ideologia vastasi Esko Pöytyän ajatuksia ja arvoja, jotka hän oli omaksunut jo vuoden 1918 vapaussodassa, jolloin hän oli palvellut upseerina valkoisten armeijassa. Esko Pöytyä kuului Lapuan liikkeen sisäpiiriin. Lapuan liike, se loisi paineita jutun selvittämiseksi, mietti Hiisjärvi ärtyneenä.
Esko Pöytyän leski ei ollut osannut kertoa paljon. Hän ei ollut ollut huolissaan. Hänen miehensä oli soittanut lähtevänsä kiireelliseen asiakastapaamiseen toiselle paikkakunnalle ja kertonut palaavansa päivän tai kahden päästä. Vaimo oli odottanut häntä palaavaksi vasta seuraavana päivänä. Elsa Pöytyä ei ollut osannut kertoa, kuka olisi voinut olla teon takana. Hänen mukaansa hänen miehensä oli yksi Lapuan merkittävistä tukipylväistä, joka laittoi muiden edun omansa edelle.
Esko Pöytyän kirjanpitotoimiston sihteeri Liisa Kuoppala ei ollut tiennyt kenen kanssa ja missä Esko Pöytyällä oli ollut asiakastapaaminen. Hänen esimiehensä oli kertonut yleensä tarkkaan menemisistään. Esko Pöytyä oli soittanut hänelle, että tapaaminen oli kiireellinen ja hän palaisi viimeistään kahden päivän päästä. Esko Pöytyällä ei ollut hänen tietääkseen vihamiehiä, päinvastoin kaikki Lapuan liikkeen johtohenkilöt ja muut kunnan merkkihenkilöt olivat ylistäneet häntä.
Lapuan liikkeen johtohenkilöt olivat pitäneet Esko Pöytyästä, jolla oli ollut samanlainen ajatusmaailma kuin heillä. He olivat parantaneet maailmaa monina iltoina. Heilläkään ei ollut tietoa Pöytyän kiireellisestä tapaamisesta toisella paikkakunnalla. Se ei ollut liittynyt mitenkään Lapuan liikkeeseen, korostettiin Hiisjärvelle moneen kertaan. Samaan hengenvetoon oli todettu, että lapuan liike tekee tietenkin kaikkensa auttaakseen poliisia selvittämään murhan.
***
Kuka oli vihannut menestynyttä ja pidettyä Esko Pöytyää niin paljon, että oli tappanut hänet? Leski oli vaikuttanut aidosti järkyttyneeltä ja tuskin tiesi asiasta mitään. Pöytyän sihteerin mukaan asiakkaat olivat olleet tyytyväisiä. Lapuan liikkeen toimintatapaan tämä tapaus ei sopinut. Kuolinsyyksi oli vahvistunut sydämen lävistänyt luoti, joka oli laukaistu Browning-pistoolilla. Ampuja oli ollut ylempänä kuin uhri. Esko Pöytyä oli ollut polvillaan maassa, ja ampuja oli seisonut hänen edessään, päätteli Hiisjärvi. Ampumiskulmasta päätellen ampuja oli lyhyehkö henkilö.
Hiisjärvi levittää työpöytänsä vieressä olevalle tasolle metsästä löytyneen aineiston. Sitä ei ole paljon, mikä toisaalta helpottaa, toisaalta vaikeuttaa työtä. Hiisjärvi käy aineiston tarkkaan lävitse. Tupakan natsa, jossa on haalistunutta huulipunaa, on aina asia, joka voisi liittyä tapaukseen, mutta se on ollut paljon kauemmin metsässä.
Hiisjärvi ottaa esille vainajan vaatteet ja tavarat. Niistä ei löydy mitään merkittävää. Liivissä näkyy repeämän jäljet, kun tekijä on repäissyt taskukellon. Pöytyän kotona oli ollut Esko Pöytyästä mahtaileva valokuva, jossa taskukello oli selvästi näkyvillä. Sorvisto oli kierrellyt kuvan kanssa Lapuan seudun kelloliikkeissä ja panttilainaamoissa, mutta turhaan. Jostain syystä tekijä oli jättänyt paikoilleen kultaiset kalvosinnapit ja solmioneulan. Niissä on mustaan kiveen kaiverrettu Esko Pöytyän nimikirjaimet. Ehkä tekijä oli tajunnut, että niiden kaupitseminen olisi vaikeaa. Lompakko oli viety. Sitä ei löytynyt Pöytyän kotoa eikä toimistolta.
Hiisjärvi istuu työtuoliinsa ja sytyttää savukkeen. Savuverhon lävitse hän tuijottaa vastapäistä seinää ja pohtii tapausta. Jos kyseessä olisi tavallinen ryöstömurha, tekijä olisi hoitanut asian lähellä uhrin työpaikkaa tai toimistoa. Teko vaikutti suunnitellulta ja henkilökohtaiselta. Kosto, mutta mistä? Hiisjärvi ottaa esiin arpalipun. Lapuan seudulla ei ollut järjestetty arpajaisia viime aikoina. Arvasta ei käynyt ilmi kuka arpajaiset järjesti ja mikä oli arpajaisvoitto. Hiisjärvi lukee ääneen arpajaislipun tekstin ”Onneksi olkoon, onnetar suosi tänään Teitä arpajaisvoitolla.” Se kuulostaa uhkaavalta. Ampuja on todennäköisesti laittanut arvan Pöytyän taskuun teon jälkeen. Miksi? Antaakseen vihjeen? Harhauttaakseen? Oliko kyse yhdessä ostetusta arvasta, mutta voitto oli jäänyt vain Pöytyän taskuun? Hiisjärvi on varma, että uhrin ja tekijän välillä on yhdistävä tekijä.
Hiisjärvi tumppaa savukkeensa ja nostaa eteensä pinkan taustamateriaalia. Hän lukee ne tarkasti paperi kerrallaan. Hiisjärvi parantaa ryhtiään ja selaa papereita taaksepäin. Hän napauttaa kynällään pöytään. Siinä se on. Heikko linkki, mutta yhteys kuitenkin. Sitä tulee tutkia tarkemmin. Hän tuntee, että ratkaisu on lähellä. Hän sulkee kansion ja venyttelee. On aika lähteä kotiin.
***
Hiisjärvi katselee kauniisti katetun ruokapöydän äärestä vaimoaan, Anna-Liisaa. Tämä touhuaa vielä hellan ja työpöydän välillä laittaen ruoat tarjoiluvateihin esille. Anna-Liisa tietää, että monessakaan kodissa ei ehditä moisesta perustaa, mutta hän haluaa, että yhteinen päivällishetki on myös esteettisesti kaunis kokemus. Sillä hän haluaa korostaa rakkauttaan mieheensä, Anna-Liisan mielestä pienilläkin seikoilla on väliä.
Anna-Liisa kantaa ruoat pöytään ja istahtaa miestään vastapäätä. Hiisjärvi ottaa lihamureketta, perunamuusia ja porkkanaraastetta aimo annoksen lautaselleen. Anna-Liisa on hyvä ruoanlaittaja.
– Minulla on haastava tapaus töissä. Olet varmaan lukenut sanomalehdestä Esko Pöytyän tapauksesta, Hiisjärvi sanoo.
Anna-Liisa katsahtaa mieheensä. Koska hänen suunsa on täynnä ruokaa, hän vain nyökyttelee.
– Esko Pöytyä oli kotoisin Varkaudesta kuten sinäkin. Osaisitko kertoa hänestä mitään, pienet tiedonjyväsetkin ovat tervetulleita.
Anna-Liisa on hetken hiljaa ja siemaisee maitoa.
– En tuntenut Esko Pöytyää, mutta tiedän, kuka hän oli ja mitä hän teki vuonna 1918. Sota-aika oli pelottavaa aikaa, Anna-Liisa sanoo ja paloittelee vakavana lihamureketta lautasellaan.
– Et ole koskaan kertonut minulle niistä ajoista, Lauri toteaa.
– En mielelläni muistele niitä. Sota sai ihmisten pahimmat ja julmimmat puolet esiin, sanoo Anna-Liisa hiljaa.
– Kertoisitko minulle, saisin mahdollisesti jotain näkökulmaa Esko Pöytyän taustaan, pyytää Hiisjärvi vaimoaan.
Vaimo huokaa ja katsoo miestään pitkään ennen kuin aloittaa:
– Vanhempani olivat kuolleet vuotta aikaisemmin ennen kuin sota syttyi, onneksi. Olin kaksin pikkuveljeni Eeron kanssa. Työskentelimme molemmat Ämmäkosken konepajalla. Eero oli vasta kolmentoista ja minä kahdeksantoista. Eero oli juoksupoika, autteli konepajan työntekijöitä, juoksutti heille materiaalia tai työkaluja sekä toimitti toimistolle erilaisia asioita. Minä siivosin. Pärjäsimme mukavasti. Pystyimme asumaan yhtiön vuokra-asunnoissa, jotka olivat siistejä ja lämpimiä. Mutta sitten tulivat irtisanomiset. Eero ja minä saimme lähteä monien muiden mukana. Emme löytäneet uutta työtä ja jouduimme muuttamaan halvempaan asuntoon. Asuimme eräässä hökkelissä, jossa vesi jäätyi talvella ja lämpö karkasi mieluummin ulos kuin pysytteli sisätiloissa. Minua paleltaa vieläkin, kun ajattelen niitä jäätävän kylmiä talvikuukausia, huoahtaa Anna-Liisa värähtäen.
Anna-Liisa vaipuu ajatuksiinsa. Hiisjärvi on hiljaa, hän tietää, että vaimo jatkaa tarinaansa, kun on valmis.
– Sodan sytyttyä punaiset pitivät Varkaudessa asemapaikkanaan massatehdasta. Menimme Eeron kanssa sinne. Emme sen takia, että olisimme olleet punaisia. Ei, me emme olleet punaisia emmekä valkoisia. Siellä oli tuttuja joiden kanssa rupatella, siellä oli lämmin ja siellä sai syödä. Menimme sinne selviytyäksemme talvesta, sanoi Anna-Liisa kiihkeästi ja katsoi miestään silmiin.
Hiisjärvi nyökkää vaimolleen sanomatta mitään.
– Helmikuussa punaiset ja valkoiset taistelivat kaksi päivää. Punaiset joutuivat antautumaan. Massatehtaalla olevat naiset ja lapset päästettiin menemään. Eero oli alaikäinen, mutta ikäisekseen pitkä. Tein kaikkeni, mutta en saanut häntä mukaani, Anna-Liisa kertoi värisevällä äänellä.
Anna-Liisalla on selvästi vaikeuksia jatkaa kertomustaan. Hän nieleskelee ja räpyttelee silmiään estääkseen kyyneleitä tulemasta. Hiisjärvi antaa Anna-Liisalle aikaa rauhoittua.
– Valkoisten kosto oli järkyttävä. Punaisia siirrettiin suurena joukkona pois massatehtaalta. Heidän oli ylitettävä silta, jonka juurella valkoisten edustajat tunnistivat punaisten joukosta kiihottajia, johtajia ja väkivallantekijöitä. Valintoja kutsuttiin arpajaisiksi, sillä oli pelkästään tuurista kiinni, pääsitkö ylittämään sillan vai jouduitko ammuttavaksi. Valinta osui myös Eeron kohdalle, vaikka hän oli syytön sivullinen, väärässä paikassa väärään aikaan. Katselin kauempaa, kun Eero vietiin muiden valittujen mukana jäälle, missä heitä odotti teloitusryhmä. Kuulen vieläkin laukaukset mielessäni. Esko Pöytyä, hän toimi tuomarina ja teloittajana.
Anna-Liisa pyyhkii silmäkulmiaan ruokaliinaansa. Rauhoituttuaan hän jatkaa:
– Kun tilanne rauhoittui, konepajalla tarvittiin jälleen työvoimaa. Pääsin sinne takaisin töihin. Iloa ei kestänyt kauan, sillä tulipalo tuhosi Ämmäkosken konepajan vuonna 1919. En jaksanut enää aloittaa alusta Varkaudessa, olin menettänyt siellä kaiken. Minulla oli täti täällä Lapualla. Hänen avustuksellaan sain työpaikan pienestä kirjapainosta, tapasin sinut ja aloitin uuden elämän. Tuntui, että kipeät muistot helpottivat. Eräänä päivänä olin asioimassa pankissa. Vaikka aikaa oli kulunut kymmenisen vuotta, tunnistin Esko Pöytyän heti. Hän tepasteli edestakaisin tärkeänä kuin ukkometso vilkuillen jatkuvasti aikaa taskukellostaan. Kuulin, että hän oli muuttanut paikkakunnalle Lapuan liikkeen takia, jonka aatteen hän koki omakseen. En ihmettele terroria kerran harjoittanut, harjoittaa sitä jatkossakin. En voi sano että pahoittelen hänen kohtaloaan, toteaa Anna-Liisa kylmällä äänellä.
Anna-Liisa tuntee miehensä lämpimän käden kätensä päällä. Anna-Liisa kohottaa katseensa miehensä ruskeisiin silmiin. Hän tajuaa, että Lauri on tiennyt koko ajan, että hän oli suunnitellut kaiken, painanut salaa työpaikallaan arpalipukkeita, puhdistanut tätinsä jäämistöstä löytyneen pistoolin käyttökuntoon, houkutellut Esko Pöytyän metsätielle, antanut tämän maistaa omaa lääkettään, ottanut sukunsa taskukellon takaisin ja hävittänyt aseen.
Kuumat kyyneleet valuvat pitkin Anna-Liisan poskia ja hän avaa suunsa sanoakseen kuinka pahoillaan hän on petettyään Laurin luottamuksen, mutta Lauri puhdistaa tuskin huomattavasti päätään.
– Kuten sanoin, tapaus on haastava. Pahoin pelkään, että se jää avoimeksi, toteaa Lauri rauhallisesti ja jatkaa ateriointiaan.
Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!