Asumismuistoja
Asuinolosuhteissa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana huimasti muutoksia sekä maaseudulla että kaupungeissa. Vielä 50-60 vuotta sitten asuttiin ahtaasti ja varsinkin tehdaspaikkakunnilla oli yleistä, että perhe asui niin sanotussa hellahuoneessa. Perheessä saattoi vanhempien lisäksi olla useita lapsia.
Hellahuoneessa asuttaessa ei ollut vesijohtoja, viemäreitä eikä keskuslämmitystä. Huoneen nurkassa oli vesi- ja likavesiämpäri sekä halkolaatikko. Vesi haettiin pihalla olevasta kaivosta ja likaämpäri tyhjennettiin pihan perällä olevalle tunkiolle. Hellassa ja pönttöuunissa poltettiin puita, jotta saatiin lämmintä. Ei ollut myöskään sähköhellaa, mikroja, jääkaappeja, pakastimia, pölyimureita eikä sähkösilitysrautoja. Pärjättiin ilman näitä vempeleitä. Lämmintä vettä saatiin joko kattilassa lämmittämällä tai hellan yhteyteen muuratusta lämminvesisäiliöstä. Lattiat laastiin harjalla ja roskat koottiin rikkakihveliin.
Ruokia säilytettiin ikkunanvälissä tai kaivossa – silloin kun niiden piti olla viileässä. Niitä myös suolattiin ronskilla kädellä tai kuivattiin, jotta ne säilyisivät paremmin.
Vanhoina aikoina koko päivä varattiin kerran viikossa pyykinpesulle. Varusteina oli pyykkilauta, mäntysuopaa ja kylmää vettä. Talvisaikaan pyykki vietiin reellä avannossa huuhdottavaksi.
Kaupungeissa olivat 1960-luvulla yleisiä naapuruston yhteiset pesutuvat. Niissä oli iso muuripata ja muutama puusta rakennettu pesuallas. Pyykkipäivinä pesutuvalle otettiin eväät mukaan ja siellä vaihdettiin kuulumisia naapurien kanssa. Lapset pyörivät siinä ympärillä leikkimässä. Pakkaspäivinä oli yleistä, että höyryisen pesutuvan oven metalliseen ripaan tarttui joku kielestään kiinni. Pyykki mankeloitiin pyöreän puukalikan ympärillä tai silitettiin hellalla kuumennettavalla raskaalla raudalla.
Monet kotona tarvittavat tavarat tehtiin käsitöinä. Kudottiin sukkia ja ommeltiin itse vaatteita, kudottiin mattoja ja säilöttiin marjoja ja sieniä. Mattoja tehtiin muovisista maitopusseistakin. Koulun käsityötunneilla tehtiin vohvelikankaisia pyyheliinoja, pannumyssyjä, käsityöpusseja ja kotitalousesiliinoja (valkoisia). Iltapuhteina miehet veistelivät kapustoja ja rukinlapojakin, vaikka rukit ja karstauslaudat vähitellen hävisivät kotien nurkista.
Pussilakanoita ei ollut vielä 1950-luvulla. Liinavaatekaappi, jossa oli kapioiksi tehdyt nimikoidut liinavaatteet käsinvirkattuine lakananpitseineen ja tyynyliinojen käherrettyine nauhoineen, oli emännän ylpeys. Lakanat olivat aina valkoisia. Niitä keitettiin tai liotettiin kloritteessa, jotta ne pysyivät valkoisina.
Asuminen ja eläminen 1950-60-luvuilla oli huomattavasti nykyistä vaatimattomampaa. Silloin oltiin kuitenkin elämään tyytyväisempiä kuin nykyään, vaikka ei ollutkaan mukavuuksia, eikä liiemmälti rahaa. Monesta asiasta, josta ennen ei tarvinnut maksaa mitään, joudutaan nyt maksamaan. Sen ajan lapsuusmuistot ovat kuitenkin useimmilla lämpimät. Aina paistoi aurinko ja kotona oli turvallinen olo.
Radio, levysoittimet, magnetofonit, televisio, videot, tietokonepelit, kännykät ja netti
Vielä 1940-luvulla radio ei ollut itsestään selvyys joka huushollissa. Silloin ihmeteltiin, miten on mahdollista, että kuullaan kun joku puhuu toisella puolella maata.
Ensi alkuun radio toimi akulla ja sen lataaminen saattoi kestää päiviä, jopa viikkojakin. Kun radiot sitten yleistyivät, kuunneltiin mm. uutisia, Markus-sedän (Markus Rautio) terveisiä ja maanantai-illan kuunnelmia, jotka olivat 1960-luvun ”salkkarit”. Mieleen tulee myös muita radiopersoonia, sen ajan julkkiksia: Niilo Tarvajärvi, Päivi Istala, Hannu Taanila sekä entiset kuuluttajat ja urheiluselostajista Paavo Noponen ja Pekka Tiilikainen. Muita ensimmäisiä julkkiksia ovat olleet Paula-tyttö, Lotto-tyttö ja Miss Suomet. Nyt julkkiksia vilisee joka paikassa. Urheilijat saavutuksineen ja kompurointeineen, iskelmätähdet avio-ongelmineen, poliitikot humalassa örveltämisineen ja kansainvälistä kuuluisuutta saavuttaneet näyttelijät ovat nykyajan julkkiksia ja niitä tulee lisää kuin kärpäsiä mm. Seiska-lehden myötävaikutuksella.
Markus-setä aloitti lastentunnin aina sanomalla ”Päivää pienet ystäväiseni, päivää jälleen” ja joka ohjelmassa hän kehotti lapsia syömään kaurapuuroa. Ohjelmassa Markus-sedän haastattelemat lapset esittivät lauluja ja runoja. Yksi esiintyjäsuosikki oli Suvi-Päivikki. Markus-sedän eläkkeellelähtöjuhlat olivat suuri tapaus. Ne järjestettiin vuonna 1956 Helsingin Messuhallissa ja niissä esiintyi mm. Kipparikvartetti Mikki-Hiiri-lauluineen. Eri puolilta Suomea juhlaan tulleet lapset lauloivat Markus-sedälle ”Honkain keskellä” ja ”Olet maamme armahin Suomenmaa”.
Markus-setä toimi radiossa 30 vuotta, aluksi kuuluttajana. Muita mieleen jääneitä kuuluttajia olivat Kaisu Puuska-Joki ja Carl-Erik Creutz. Nämä kuuluttajat olivat sen ajan julkkiksia. Tarvajärvi loi maineensa ohjelmalla ”Tervetuloa aamukahville”. Siinä hän kehotti ihmisiä nousemaan ylös ja lähtemään ulos ja lenkille.
Myös maanantai-iltojen kuunnelmat, ”Lauantain toivotut levyt”, ”Kahdeksan kärjessä” ja ”Lista” olivat ohjelmia, joita koko perhe seurasi säännöllisesti. ”Iltatuulen viestiä” kuultiin listavoittajana kauan ja ”Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailuja” seurattiin jännityksellä.
Myöhemmin erilaiset haasteohjelmat, esimerkiksi ”Entisten nuorten sävellahja” on tullut suosituksi. Rahaa on kerätty mm. Yhteisvastuukeräykseen, Mannerheimin lastensuojeluliitolle, Punaiselle Ristille ja muuhun kotimaan toimintaan. Tarvan vetämän ”Palapeli”-ohjelman tuotolla autettiin rajaseudun lapsia.
”Metsäradio”, jota on lähetetty vuodesta 1945 lähtien ja sen tunnussävel ”Vielä niitä honkia humisee…” ja toivotus ”hyvää iltaa metsien miehet”, ovat tuttuja ja niitä kuunnellaan tunnelman takia vieläkin. Metsäradion menestyksen innoittamana Yleisradio aloitti myös muita erikoisohjelmia, mm. Työmiehen tunnin ja Maamiehen tunnin. Mieleen tulevat myös kouluradio, sunnuntaiaamujen jumalanpalvelukset ja erilaiset aika- ja väliaikamerkit.
Radio on kuulunut jokapäiväiseen elämäämme ja muokannut ajatuksiamme tai viihdyttänyt meitä koko meidän elämämme ajan. Aiemmin oli käytössä maksullinen radiolupa, mutta nyt radion kuuntelusta ja television katselusta maksetaan verona. Enää ei tarvitse pelätä radioluvan tarkastajien käyntiä ja piilotella telkkaria kaappiin. Monessa vanhassa, kesäretkellä otetussa valokuvassa näkyy viltillä oleva transistoriradio.
Telkkareita saatiin koteihin 1960-luvulla, eikä silloinkaan kaikkiin koteihin. Naapurissa tai kaupan ikkunassa käytiin katsomassa Ben Caseytä ja muita sen ajan suosikkeja. Salora, Finlux ja Blaubunkt olivat yleisimpiä televisiomerkkejä. Saloraa ja Finluxia valmistettiin Suomessa.
Kun ensimmäisen kerran näin mustavalkotelevisiosta kuvan, vakuuttelin muille, että uskokaa pois, tuo ei tule olemaan pitkäikäinen ilmiö, kun kuva on noin pieni. Olin väärässä.
Muutamia elokuvia olin päässyt katsomaan oikeassa elokuvateatterissa isolta kankaalta, joten vertailupohjaa sanomiselleni mielestäni oli. Elokuvateatterin eteisen seinillä olleet sen ajan filmitähtien kuvat Lana Turnerista ja Jane Mansfieldistä ovat jääneet mieleen. Nyt filmitähtiä on pilvin pimein. Kaikki ovat kauniita ja uhkeita.
Digiboxit olivat hetken aikaa ilmiö, mutta nyt erilaiset viihdekanavat, Netflixit ym. ovat tulleet tilalle. Laajakuvatelkkarit ja hienot näytöt alkavat olla nykypäivää.
Mutta kaikilla ei nykyään ole enää televisiota, ohjelmia katsotaan älypuhelimella tms.
Kirjeet ja viestittely
Nyt alkaa kaikilla olla älypuhelin ja sen kautta yhteys kaikkialle. Lankapuhelimet pöytäpuhelimineen alkavat olla harvinaisia. Muutamassa vuodessa on ARP-, NMT – ja GSM –verkkojen kautta ja puhelinkoneiden kehittyessä raskaista mötiköistä siirrytty nykysysteemiin – puhelimiin, jotka ovat kaikkien saatavissa, toimivat myös kameroina ja mahtuvat farkun taskuun. On ollut Radiolinjaa, Motorolaa ym. Puhelinkopitkin hävisivät katukuvasta nopeasti. Samoin puhelinpenkit, joita vielä muutama vuosi sitten löytyi monesta eteisestä, ovat historiaa.
Kuuluu olla mukana facebookissa, twitterissä, messengerissä,… Ystäviä ja elämänkumppaneitakin etsitään näiden avulla.
Tuttavuudesta ensimmäiseen tietokonepeliin on siitäkin aikaa lähes 30 vuotta. Silloin juoksutettiin SuperMariota pitkin portaita ja ihmeellistä oli. Tetristä veivattiin sitäkin tuntitolkulla. Nyt pelit ovat kuin elokuvia, joissa voi valita itselleen vaikkapa pääroolin. Nykynuoret ovat oppineet englanninkielen ”kaupantekijäisinä” pelejä pelatessaan.
Kirjeitä kirjoiteltiin ja kortteja läheteltiin paljon silloin, kun ei ollut nettiä eikä sähköposteja. Aina kirjeet olivat käsinkirjoitettuja ja kuoreen valittiin vastaanottajalle sopiva postimerkki (joita keräiltiin). Posti toimi.
Lapsena kirjoittelimme kavereiden kesken toisillemme lappusia, jotka veimme sovittuun paikkaan (riihessä olevaan koloon) kaverin löydettäväksi. Se oli lapsuusajan ”mesettämistä”. Kouluvuosina kirjoiteltiin ulkomaalaisille kirjeenvaihtokavereille ja opittiin näin vieraita kieliä. Vieläkin tulee mieleen silloisten kirjeenvaihtokavereiden nimiä ja osoitteita; Jűrgen Deeg (Vöhringen bei Horb) ja Dagmar Menzel. Sota-aikoinakin kenttäposti kulki. Ihmetellä sopii, miten kirjeet löysivät eri puolilla rintamaa oleville. Joulukortteja läheteltiin ja jaettiin kavereille joulujuhlissa merkinnällä ”täällä kuusella”. Myös pääsiäiskorttien lähettäminen kuului asiaan. Hautajaiskutsukirjeet tunnisti kirjekuoren reunaa kiertävästä mustasta reunuksesta.
Opeteltiin konekirjoitusta ja briljeerattiin kirjoitusnopeudella. Kirjoituskoneet olivat ”aataminaikuisia”. Riviä vaihdettiin vivusta vetämällä. Jos virheitä tuli, jouduttiin aloittamaan alusta ja ottamaan puhdas paperi. Seuraava parannus konekirjoittamisessa olivat korjauslakka tai päälle liimattava korjausteippi. Sitten koneista tuli sähköisiä ja niihin tuli korjausnauhat ja vähitellen pieni muisti. Nyt kirjoituskoneiden tilalla ovat tietokoneet. Konekirjoittajien työt ovat vähentyneet, kun ”kaikki” kirjoittavat omat juttunsa itse.
Jotkut opettelivat pikakirjoitustakin.
Ensimmäisen kerran kuulin faxista vuonna 1978. Silloin ihmeteltiin sitä, kun A4-arkille kirjoitettu teksti saatiin samana päivänä Saksaan asti. Lennättimessä käytiin sähkösanomia lähettämässä vielä 1960-luvulla. Myös telexit olivat yksi tiedonvälittämisen väline.
Nyt googlaamalla ja netin avulla löytyy kaikki tarvittava. Sana- ja tietosanakirjat ovat turhaa kirjahyllyjen täytettä.
Musiikki
Levysoittimissa, magnetofoneissa, kelanauhureissa, cd-soittimissa, dvd-laitteissakin on tapahtunut paljon muutoksia. LP-levyjen tilalle tuli ensin cd-levyt. Nyt musiikki on ladattavissa netistä. ”Kaikilla” on nykyään piuhat korvissa busseissa työmatkoillakin. Kukin kuuntelee haluamaansa musiikkia haluamallaan tavalla. Enää ei bussinkuljettajaa tarvitse pyytää hiljentämään radiota tai vaihtamaan kanavaa.
Valo- yms. kuvat
Valo- ja diakuvia otettiin pääasiassa juhlatilaisuuksissa. Niissä kuvaan asettauduttiin ”parhaat päällä”. Tavallisia arkiaskareita ei juurikaan kuvattu. Kuvien kehittäminen kesti päiviä ja maksoi. Seuraavaksi ruvettiin kuvaamaan kaitafilmikameroilla ja videokamereoilla.
Kuvia säilytettiin valokuva-albumeissa, joihin usein merkittiin kuolleet ristillä. Sitten kuvia ruvettiin säilyttämään korpuilla, levykkeillä, cd:llä, tietokoneen kovalevyllä ja myöhemmin ”pilvessä”. Vanhoja kuvia ruvettiin ottamaan talteen skannaamalla niitä. Myös uudenaikaisia valokuvakirjoja ryhdyttiin innolla väsäämään. Niihin liitettiin myös mm. sukututkimustietoja.
Muita käytöstä kadonneita
Sokeripihdit ja -sakset, savukerasiat (hopeiset), laskutikut ja veivattavat laskukoneet (Facit), korkkimatot, kahvimyllyt ja kahvinpaahtimet, ikkunatilkkeet (pumpuli ja tulitikkulaatikko).