Warkaus-seura ry on ollut tiiviisti työstämässä Suomi 100-hankkeen asioita. Mainiona esilletulona yhdistys järjesti avauksen luentosarjaan ”Toisen vuosisadan luennot”, jossa ensimmäisenä luennoitsijana Varkauden Kotiseutukeskuksessa toimi oikeustieteen lisensiaatti Jacob Söderman – pitkäaikainen toimija suomalaisessa politiikassa kansanedustajana, ministerinä, maaherrana, eduskunnan oikeusasiamiehenä ja ensimmäisenä Euroopan oikeusasiamiehenä. Hänen puheenvuoronsa aiheena oli presidentin valtaoikeudet ja luennon kuulijakunta sai myös mainion katsauksen maamme presidenttien aikakausiin sekä valtiosäännön historiaan. Avausluennon yhteydessä sosiaalineuvos Aaro Monthan käsitteli aihetta ”Onni Hiltunen – unohdettu valtiomies”.
Södermanin mukaan Suomen itsenäisyyden alkuaikoina päädyttiin, että pitää olla hyvin luja hallitusvalta – siis luja presidentti ja hänen nimittämänsä hallitus.
– Presidentti määräsi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, oli puolustusvoimain ylipäällikkö, lisäksi hänelle annettiin oikeus hajottaa eduskunta ja oikeus kieltäytyä vahvistamasta eduskunnan säätämät lait. Presidentti nimitti kaikki korkeat virkamiehet, päätti sodasta ja rauhasta – oli poikkeuksellisen vahva presidentti.
– Hallitus oli sikäli vahva eduskunnan suhteen, että eduskunta ei oikeastaan voinut säätää lakeja ilman hallituksen esitystä Eduskunnan tilanne tehtiin vielä heikommaksi säännösten vuoksi ja tällä tavalla mentiin oikeastaan siihen saakka, kun Rytistä tuli presidentti.
”Reissu-Lasse”
Söderman totesi, että maamme ensimmäiset presidentit eivät käyttäneet paljoakaan valtaa. Esimerkiksi Ståhlberg veti hyvin matalaa profiilia ja ulkopolitiikan hoitivat ulkoministeri ja pääministeri.
– Hyvin voimakkaasti hän vaikutti kahteen asiaan: että vankileirit piti lopettaa ja hän nimitti sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen vuonna 1926. Ståhlberg yritti yhdistää kansaa hankalissa tunnelmissa.
Södermanin mukaan presidentti Relander tuli tunnetuksi siitä, että hän matkusteli. Kaksi matkaa – toinen Viroon ja toinen Ruotsiin. Presidenttiä sanottiinkin ”Reissu-Lasseksi” – muutoin hänestä jäi Södermanin mielestä passiivinen kuva.
– Presidentti Svinhufvud vahvisti saksalaissuuntausta. Hän kieltäytyi nimittämästä sosiaalidemokraatteja hallitukseen. Ja hän joutui tekemään hyvin voimakkaan esiintymisen Mäntsälän kapinassa, pitämällä puheen, jossa hän pyysi miehiä menemään kotiinsa. Se lopetti Mäntsälän kapinan ja se oli hyvin suuri ja arvostettu teko.
– Presidentti Kallio rakensi punamultayhteistyön, oli aikoinaan yksi niistä, jotka olivat tasavaltalaisia. Hän vaikutti hyvin voimakkaasti siihen, että Suomesta tuli tasavalta. Nivalan kirkossa puhuessaan hän toi esille näkemyksensä, että ei ole punaisia ja valkoisia, vaan kaikkien pitää olla Suomen kansalaisia.
Södermanin mielestä presidentti Ryti otti ulkopolitiikan mukaansa.
– Rytin suuri ansio oli, että hän oli taitava hankkimaan aseita ja ruokatarvikkeita Saksalta, jotta armeija pystyi taistelemaan ja ihmiset elämään.
– Mannerheim teki hyvin suuren ulkopoliittisen ratkaisun ja oikeastaan käänsi Suomen ulkopolitiikan täyskäännökseen. Hän katkaisi diplomaattisuhteet Saksaan ja avasi suhteet Neuvostoliiton kanssa. Hän kielsi fasistiset puolueet ja hyväksyi kommunistiset puolueet. Hän haki hyvin voimakkaasti tukea lännestä ja aloitti rauhanneuvottelut. Varmaan kukaan muu ei olisi pystynyt sitä tekemään, koska sotavoimissa oli edelleen upseereita, joiden mielestä sotaa olisi pitänyt jatkaa – vaikka se näytti toivottomalta.
Paasikivi-Kekkonen
Paasikiven-Kekkosen-linjasta puhuttaessa Jacob Söderman nosti esille Ylipäällikön päiväkäskyn 131, jonka Mannerheim aloitti seuraavasti: ”Olen vakuuttunut siitä, että Suomen kansa voisi säilyttää itsenäisyytensä ja turvata tulevaisuutensa vain sillä edellytyksellä, että se pyrkii vilpittömiin ja luottamuksellisiin suhteisiin naapurimaihinsa. Sen vuoksi olen yhteisymmärryksessä maan hallituksen kanssa saattanut neuvostohallituksen tietoon, että Suomi on valmis tyytymään rauhanneuvotteluihin. Tämän toimenpiteen on kansaneduskunta hyväksynyt”.
– Tämä oli radikaali ulkopoliittinen linjanmuutos, koska siihen saakka oltiin Neuvostoliittoon suhtauduttu hyvin kalseasti. Tämä oli oikeastaan Paasikiven-Kekkosen-linja, joka johti siihen, että ETYK-kokous tuli Suomeen 1975 ja Suomi oli maailman huipulla.
Presidentti Kekkosen ajasta Söderman totesi ongelmaksi muodostuneen sen, että presidentti käytti paljon sisäpoliittista valtaa.
– Kun minäkin olin 1960-luvulla nuori ja radikaali, nousi voimakkaasti esille ajatus, että Suomen hallitusmuoto pitäisi muuttaa. Valtiosääntökeskustelu ryöpsähteli ja ajatuksena oli, että eduskunta olisi vahvin ja presidentti ei olisi vahva. Puuhattiin jopa sitä, että presidentiltä olisi kaikki valta pois ja oikeastaan pyrittiin pohjoismaiseen parlamentaariseen järjestelmään. Keskustelua käytiin ja ärsytettiin kaikki vanhat piirit, muisteli Söderman ja sanoi olleensa aikoinaan ”aikamoinen rämäpää”, aiheuttaen neljä Kari Suomalaisen piirrosta. Siihen aikaan katsottiin, että poliitikko on hyvin merkittävä, jos saa yhdenkin Karin piirroksen aikaan.
Merkittäviä toimijoita
Presidentti Koiviston ajasta Söderman toi esiin mm. sen, että hänen presidenttikautenaan Suomi pääsi lopulta YYA-sopimuksesta ja tehtiin päätös mennä Euroopan Unioniin. Presidentti Ahtisaari selvitti virkansa ohella mm. Bosnian-sodan. Eli on ollut loistavia toimijoita.
Presidentti Halosen aikakaudelta Söderman kävi läpi erimielisyyttä liittyen edustustehtäviin ja kuka niistä päättää.
Presidentti Niinistö on Södermanin mukaan hoitanut erittäin tarkasti suhteensa puolustus- ja ulkoasianvaliokuntaan, joten hän tietää eduskunnan kannan.
– Jos tulee joku laki, joka on teknisesti onneton ja johon presidentti haluaa muutoin puuttua, hän voi palauttaa sen eduskuntaan. Mutta hallituksenmuodostukseen hän ei voi enää puuttua muutoin kuin aivan kriisitilanteissa.
Jacob Södermanin luennon jälkeen virisi vilkas keskustelu – kysymyksiä sateli esimerkiksi eduskunnan hajottamisesta, presidentin valtaoikeuksista, armahdusoikeuksista, sisäpolitiikasta ja nimitysvallasta. Nykypäivää käytiin läpi mm. maahanmuuttaja-asiassa, Sote-kuvioissa ja Nato-asiassa.
Esityksensä päätteeksi Söderman kiteytti presidentin valtaoikeuksien paljolti perustuvan siihen, että Suomen kansa haluaa, että joku on valtioneuvoston ja poliitikkojen yläpuolella ja katsoo, mitä touhutaan.
Teksti ja kuvat: Vesa Moilanen