Se parhaiten nauraa, joka itselleen nauraa.
Siskoni kertoi pari viikkoa sitten nähneensä koulussa tytön, jonka kävelytyyli oli tuonut niin elävästi mieleen erään musiikkivideon, että hänen oli ollut todella hankalaa pidättää nauruaan. Ei hänen naurunsa mitenkään ilkeämielistä ollut, mutta tyttö olisi hyvin voinut ymmärtää sen väärin. Siksi sisko katsoi parhaaksi pitää kasvonsa peruslukemilla.
Jos lavalla täydessä vauhdissa olevia koomikkoja ei lasketa, ihmiset eivät yleensä koe naurunalaiseksi joutumista kovinkaan myönteiseksi asiaksi. Tietyissä tilanteissa, kuten sen makkaraperunoineen kompastuneen vanhan miehen tapauksessa, nauraminen onkin sopimatonta. Välillä kuitenkin tuntuu, että ihmiset pitävät kasvojensa säilyttämistä turhankin tärkeänä. Onko todella maailmanloppu, jos pari yläastetta käyvää tyttöä saa kadulla kikatuskohtauksen nähtyään sinun ottavan pari tanssiaskelta hyvän kappaleen tahdissa tai kaupassa ohi kulkeva keski-ikäinen insinööri vetää suunsa hymyyn mallaillessasi pellennenällä ja viiksillä varustettuja vappulaseja kasvoillesi?
Vakava ja hillitty käytös sekä pukeutumistyyli vaikuttavat olevan yhteiskunnassamme arvostettuja asioita, kun taas irtiottoja perinteistä lähinnä paheksutaan. Isäni esimerkiksi on käyntikorttinsa kuvassa suunnilleen yhtä hilpeä kuin Pääsiäissaaren kuuluisat patsaat, ja pääministerin ilmestyminen pyöräilyhousuissa tilaisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä urheilun kanssa, aiheuttaa mediassa pienoisen skandaalin, kun ihmiset kilvan päivittelevät, onko hän ihan tehtäviensä tasalla. Itsekin myönnän välillä ärtyväni, jos jotkut nauravat ja hölmöilevät jatkuvasti, mutta toisaalta myös ihailen niitä, jotka uskaltavat hassutella julkisesti. Hyviä tapoja täytyy toki noudattaa niin käytöksessä kuin pukeutumisessakin, mutta kyllä hauskaakin saa pitää ja käyttää sellaisia vaatteita, jotka eivät pistäisi silmään lastennäytelmän rooliasujen seassa. Sitä paitsi, jos itse uskaltaa hiukan pelleillä, ympärillä olevat ihmisetkin voivat huomata, ettei elämä ehkä sittenkään ole niin kuolemanvakava asia.
Kun viikonloppuna keräilin tavaroita kassiin uimareissua varten, jouduin toteamaan, että vaikka meille oli vuosien varrella ostettu uimalaseja moneen otteeseen, ainoat ilman perusteellista inventaariota löydettävissä olevat olivat kirkasväriset lasten lasit, joiden linssit olivat taskuravun muotoiset. Yläasteikäisen sisareni makuun ne eivät olleet kyllin katu-uskottavat, mutta päätin kuitenkin ottaa ne mukaani. En kenties koskaan ole ollut kovinkaan itsevarma, mutta näiden lasien käyttöön olin kyllä tarpeeksi rohkea. Sukeltelin siis sydämeni kyllyydestä, ja jos joku minulle nauroikin, en antanut sen häiritä ilonpitoani. Nauruhan vain osoitti, että hänellä oli sillä hetkellä aivan yhtä hauskaa kuin minulla. Osasin nimittäin nauraa itselleni – etenkin katsellessani peilikuvaani hassut rapulasit päässä.
Maria Hollander, abiturientti