Dekkarit Festivaali 2020 valtakunnallisen kirjoituskilpailun voittaja – teksti julkaistu! Onnea, Pekka Salo!

Dekkarit Festivaalin iltajuhlassa julkistettiin dekkarinovellikirjoituskilpailun parhaat. Kisan voitti helsinkiläinen Pekka Salo. Pekka Salon ”Briljantti juttu” luettavissa alta.

Kilpailussa toiseksi sijoittui Jonna Lahtinen novellilla ”JUKKA” .

Kolmanneksi sijoittui Heikki Itänen novellilla ”SUKUPUUN KARSINTA”.

Sijoille kaksi ja kolme on luvasssa Rosebud kirjakaupan lahjakortti. Tekstejä tuli yhteensä 221 kappaletta.

BRILJANTTI JUTTU

Venäjän presidentin Leonid Sokolovin kuolemasta oli kulunut kaksitoista tuntia, kun maan keskuspankki jäädytti valuuttaostot. Toiset kaksitoista tuntia ja yksityisten kansalaisten ruplien käteisnosto-oikeus rajoitettiin kymmeneen tuhanteen ruplaan vuorokaudessa, eikä uusia tilejä saanut avata. Myöhemmin samana päivänä pörssi suljettiin ja kullan myynti kiellettiin.

Tradingeconomics.comin mukaan ruplan arvo romahti kahden vuorokauden aikana lukemiin, joille ei löydy vertaa edes vuoden 2001 Argentiinasta. Parhaimmillaan yhdestä dollarista maksettiin pimeästi kolmesataa ruplaa. Pörssireaktioista ei ollut tietoa, koska pörssi oli kiinni. Kahden vuorokauden kuluessa pelkästään Moskovassa ja Pietarissa tehtiin useita kymmeniä henkirikoksia. Eivätkä ne olleet humalaisten kirvestappoja. Surmattujen joukossa olivat Gazprom Neftin toimitusjohtaja ja Rostelecomin kakkosmies. Molemmat ammuttiin keskelle katua. Venäjällä oli käynnistynyt rahan ja vallan uusjako. Edesmenneen presidentin pahin painajainen, sekasorto, oli toteutunut. Onnekseen hän ei ollut sitä näkemässä.

Velipoika Teemu soitti seitsemältä aamulla. Sanoi joutuneensa hankalaan tilanteeseen. Neuvottelut Espoon hotelli Korpilammella olivat venyneet edellisenä iltana, eikä mies ollut vielä ajokunnossa. Auto oli hotellin parkissa. Olisiko mitenkään mahdollista, että ottaisin taksin ja tulisin hakemaan. Ajeltaisiin sitten kaupunkiin. Firmassa oli yllättäen päätetty osaston palaverista ja Lauttasaareen pitäisi ehtiä yhdeksäksi. Kaikki taksilaskut Teemu tietenkin maksaisi.
Kysyin eikö se voisi tulla sieltä taksilla ja käydä itse hakemassa autonsa illemmalla. Ehdotukseni ei saanut Teemua innostumaan. Olisi kuulemma parempi, jos hän voisi töiden jälkeen mennä suoraan kotiin. Tässäkin riittäisi selittämistä ihan tarpeeksi.

Aamuseitsemän oli minulle luonnoton aika lähteä liikkeelle, mutta ilmoitin tulevani. Se maksaisi kuitenkin pullon hyvää konjakkia. Teemu sanoi, että totta kai, totta kai. Söin banaanin, join kupillisen kahvia ja tilasin taksin. Ei Teemu niin huonossa kunnossa ollut kuin puhelinkeskustelumme perusteella olisi voinut päätellä. Se torkkui kuitenkin melkein koko matkan Helsinkiin. Pysäköin firman parkkiin. Ennen lähtöään se huomautti, ettei tätä kannattaisi Minnan kuullen muistella. Sanoin, että ei tietenkään. Otin lennosta taksin, joka ajoi minut kämpilleni Kannelmäkeen.

Jatkoin vajavaiseksi jäänyttä aamiaistani ja katsoin netistä tärkeimmät uutiset. Sokolovin kuolinsyytä ei vieläkään tiedetty tai sitä ei haluttu kertoa. Pääministeri oli joutunut sairaalaan sydänvaivojen takia, eikä virkaatekevää presidenttiä ollut toistaiseksi saatu valittua. Ulkomaiden Venäjän kirjeenvaihtajat valittivat luotettavien tietojen saamisen vaikeutta. Isoista mediataloista vain valtio-omisteiset RIA novosti ja Tass tuottivat uutisia. Ainoan merkittävän oppositiolehden Novaja gazetan toimittajat Venäjän turvallisuuspalvelu FSB oli potkaissut kadulle. Ulkomaisten tiedotusvälineiden kirjeenvaihtajia pidätettiin syytettynä milloin mistäkin, diplomaattien liikkumisia ”ohjailtiin”. Salaliittoteoriat olivat voimissaan.

Kello oli lähestymässä kymmentä kun kännykkäni soi. Soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Vastasin. En olisi voinut enemmän ällistyä. Soittaja oli Juri Varvinski. Olimme tutustuneet kolme vuotta sitten Madeiralla hotellimme snookerpöydän ääressä. Saarella oli tullut vettä toista viikkoa putkeen ja päivät olivat kuluneet palloja kolistellessa. Juri oli parimetrinen kaveri, jonka paistinpannun kokoiset kännyt soveltuivat huonosti snookeriin, ja hän oli minuakin huonompi pelaaja. Vaikkei yhteistä kieltä oikein löytynyt, tulimme hyvin juttuun. Tai ehkä juuri sen takia. Politiikka ja talous olisivat vaatineet parempaa englannin taitoa kummaltakin.

Juri oli sydämellinen, huumorintajuinen ja suurpiirteinen sanan myönteisessä merkityksessä. Pelipäivän jälkeen tavaksemme tuli illastaa yhdessä hotellin ravintolassa. Juri halusi aina tarjota ruokajuomat. Minä puolestani kustansin ruoan jälkeen parit paukut baarin puolella. Juri oli leskimies ja eläkkeellä jostakin Pietarin kaupungin virasta. Kun lomani huhtikuun lopulla päättyi, Juri jäi vielä saarelle. Vaihdoimme yhteystietoja, mutta emme sopineet tapaamisesta. Seuraavana talvena sain häneltä WhatsApp-kuvaviestin. Siinä hän istui kamelin selässä Fuerteventuralla. Ja nyt sitten Juri yhtäkkiä soittaa.

Monta sanaa emme kuulumisia ehtineet vaihtaa, kun Juri kysyi milloin voisimme tavata. Hän oli saapunut autollaan edellisenä yönä Pietarista ja asui Radisson Blu –hotellissa Helsingin Mikonkadulla. Sanoin, että minulle kävisi milloin vain. Juri kysyi sopisiko heti, esimerkiksi kello yksitoista, ja hänen hotellihuoneessaan. Hotellin avain- ja kulkukortin saisin vastaanotosta. Se olisi pienessä kuplakuoressa, joka oli osoitettu September & Co:lle. Korttia olisi näytettävä hissin ovenpielen tunnistimelle ja lisäksi vielä hississä kerrosta valittaessa. Huoneen numero on 403. Minun olisi vielä katsottava, ettei käytävällä ole muita ihmisiä silloin kun astun huoneeseen. Juri sanoi selittävänsä kaikki kummallisuudet heti kun tapaisimme.

Lupasin mennä, vaikka avainkorttipeli vähän ihmetyttikin. Sain pian kuitenkin muuta ajateltavaa. Teemu soitti ja kertoi Minnan tiukanneen, miksei hän ollut tullut aamulla kodin kautta, vaan mennyt suoraan töihin. Ja oliko aivan varma, että minä olin noutanut hänet Korpilammelta enkä jostakin muualta. Jos Minna soittaisi, minun pitäisi kertoa asiat niin kuin ne ovat. Kysyin Teemulta luuliko Minna Korpilammen olevan ukkomiehelle jollakin tavalla muita paikkoja turvallisempi. Teemu mumisi jotakin ja sulki puhelimen.

Menin keskustaan julkisilla. Sain vastaanotosta ongelmitta September & Co:n kuoren ja ajelin hissillä neljänteen kerrokseen. Katsoin käytävää kumpaankin suuntaan ennen kuin näytin korttia huoneen 403 ovella. Hetken tuntui siltä, että olin joutunut amerikkalaiseen vainoharhatrilleriin.En ollut tuntea Juria. Hän oli kasvattanut parran ja ajeluttanut hiuksensa. Hän halasi minua kuin kauan kadoksissa ollutta veljeään, irrotti otteensa, katsoi minua tarkkaan, ja halasi uudelleen. Veivasi vielä pitkään kädestä ja kehotti sitten istumaan. Katselin ympärilleni. Matkalaukkutelineessä oli kaksi jättikokoista laukkua päällekkäin. Kumpikin avaamattomia. Juri huomasi kun kallistin päätäni laukkujen puoleen ja sanoi, että autossa parkkihallissa oli vielä kolme samanlaista. Hän otti minibaarista pienen kuohujuomapullon, korkkasi ja kaatoi laseihin. Kilistelimme.

Jo aamuisen puhelinkeskustelun aikana olin huomannut Jurin englannin taidon kohentuneen roimasti. Minkähän takia ikämies oli yhtäkkiä ryhtynyt opiskelemaan vierasta kieltä? Jurin automatka Pietarista Vainikkalaan oli ollut matelevaa jonoa ja kestänyt kaksitoista tuntia. Jokainen venäläinen, jolla oli vähänkin omaisuutta, halusi saada omaisuutensa ulos maasta. Dollareita, euroja, kultaa, arvokiviä ja ikoneita virtasi länteen. Lakeja ja määräyksiä rikottiin sumeilematta. Venäjän rajaviranomiset siitä viis veisasivat. Heille riitti, että saivat kymmenyksensä.

Ei Venäjän talouden romahdus presidentin kuolemasta johtunut. Sokolovin lähtö vain osui herkkään hetkeen ja antoi vauhtia sille, jonka tiedettiin olevan väistämättä tulossa. Venäjä ei ollut onnistunut hillitsemään valuuttapakoa ja viimeisten kahden kuukauden aikana pääomaa oli kadonnut yli 300 miljardin dollarin arvosta. Osa rahoista oli siirtynyt ulkomaille sijoituksina ja investointeina, osa talletustilien ruplista oli muutettu dollareiksi ja pantu kassakaappeihin. Eikä luottamusta Venäjän talouteen ollut lisännyt The Guardianin ja muutaman muun brittilehden parin viikon takainen väite: koronan kolmas aalto oli rantautunut Venäjälle. Syynä olisi ollut Venäjän rokotuskampanjan täydellinen epäonnistuminen. Moskovassa tieto oli kuitattu englantilaisten roskalehtien höpinäksi.
Mutta ei Venäjän synkkenevä tilanne huolettanut kaikkia. Rikolliset voivat paremmin kuin aikoihin. Yksikään omaisuuttaan länteen rahtaava ei ollut turvassa. Autoillaan länteen matkaavia venäläisiä ryöstettiin etenkin Ruotsissa, jonka poliisi tiedettiin hitaaksi, araksi ja osaamattomaksi.

Juri vaikeni hetkeksi, maistoi lasistaan ja meni sitten eteiseen tallelokerolle. Hän näppäili tunnusluvun ja avasi luukun. Lokerosta poimimansa esine oli Marlboro-aski. Hän ojensi sen minulle. Tavallinen avaamaton punainen Marlboro. Panin sen pöydälle. Juri osoitti minua etusormellaan ja kysyi, olisinko valmis tekemään hänelle palveluksen. Se ei olisi aivan vähäinen. Vaivoistani hän tietenkin maksaisi kohtuullisen korvauksen. Sanoin olevani valmis kuuntelemaan. Marlboro-boksissa oli 19 tupakkaa. Jokaisessa savukkeessa oli asiaankuuluva filtteri, mutta ei tupakkaa. Tupakka oli poistettu paperin sisältä ja tilalle oli sovitettu briljanttihiottuja timantteja. Kussakin tupakassa oli yhdeksän puolentoista karaatin hyvänlaatuista timanttia, kukin arvoltaan noin 12 000 euroa. Ja kun briljanttien yhteismäärä oli 9 x 19 eli 171 kappaletta, oli paketin arvo vähän yli kaksi miljoonaa euroa. Savukkeita oli 19 sen takia, ettei kahtakymmentä savuketta ollut saatu sovitettua pakettiin ehjinä. Laatikon sellofaanipäällys ja repäisynauha oli sen sijaan onnistuttu paikkaamaan niin taitavasti, että boksi näytti avaamattomalta.

Juri antoi minun hetken aikaa sulatella tietoa. Antwerpenissä timanteille olisi ostaja. Lentokuljetus ei tulisi kysymykseen. Kaikki matkustajat joutuivat nykyään perusteelliseen turvatarkastukseen. Matkustajat taputeltiin housunpuntteja myöten ja kaikki pikkutavarat joutuivat hihnalle. Läpivalaisussa näkyisi, että boksissa oli muuta kuin savukkeita. Ruumaan menevään laukkuun timanttipakettia ei tietenkään uskaltaisi pakata. Ruotsiin olisi matkustettava laivalla. Mutta riski tulla ryöstetyksi alkaisi siitä hetkestä, kun Juri astuisi huoneesta briljanttipakettinsa kanssa. Eikä hotellihuonekaan ollut mikään Fort Knox. Juri oli varma, että hänen liikkumistaan seurattiin. Näin arvokas potti veti aina jakajia puoleensa.

Juri katsoi minua pörröisten kulmiensa alta ja kysyi olisiko mahdollista, että ottaisin boksin tässä ja nyt. Pitäisin sen sitten hallussani siihen saakka, kunnes olisimme ostajan pakeilla Antwerpenissä. Ilmeisesti leukani loksahti sen verran, että Juria nauratti. Hän meni uudelleen lokerolle, otti sieltä Tallink-Siljan laivalipun ja ojensi minulle. Katsoin lippua. Meno-paluu Tukholmaan, lähtö huomenna klo 18:00. Itselle Juri oli varannut autopaikan samasta laivasta. Jurin suunnitelman mukaan Tukholmassa vuokraisin auton. Ajelisimme sitten peräkkäin tai melkein peräkkäin Belgiaan. Hän arveli, että minä ja timantit olisimme turvassa niin kauan kun kukaan ei osaisi yhdistää meitä toisiimme. Jos hänen kännykkänsä joutuisi vääriin käsiin, siinä ei olisi mitään, mikä kertoisi minusta. Juri oli poistanut kaikki minua koskevat tiedot. Puhelunsa aamulla hän oli soittanut läheisen pitserian lankapuhelimesta. Ja sitten palkkio. Se olisi kymmenen prosenttia timanttien kauppahinnasta eli noin 200 000 euroa tai vastaava määrä dollareita. Että silleen.

Tuntui siltä, että tämä tapahtui jossakin muualla. Vaikkapa siinä amerikkalaisessa vainoharhajännärissä. Kysyin oliko Juri ollut paikalla, kun timanttisavukkeita pakattiin. Juri nyökkäsi. Marlboro-askissa oli varmasti timantteja eikä esimerkiksi heroiinia. Amatöörikin tiesi, että jo Tukholman laivarannassa oli huumekoiria enemmän kuin kissoja Rhodoksella. Kysyin kenen timantteja olisin kuljettamassa. Juri sanoi, että melkein koko hänen omaisuutensa oli Marlboro-boksissa. Hän poimi paitansa hihan käänteestä kameran muistikortin ja ojensi sen minulle. Kortissa oli valokuvat GIA:n jalokivilaboratorion tutkimusraporteista. Luokitustodistus oli tehty jokaiselle 171 kivelle. Jotta timantin saisi myytyä asialliselle timanttikauppiaalle, täytyisi kivestä olla tutkimus- ja luokitusraportti joltakin tunnetulta alan toimijalta. Ja GIA oli luokittaja, jonka tutkimusmenetelmiin luotettiin. Sillä oli toimipisteitä Yhdysvalloista Eurooppaan ja Aasiaan.

Raporteissa oli tiedot ainoastaan kivestä, ei esimerkiksi kiven senhetkisestä omistajasta. Luokitustodistuksen numero ja GIA:n logo oli laserkaiverrettu timantin reunukseen, josta se voitiin lukea kymmenkertaisella suurennuksella. Alkuperäiset todistukset olivat tietenkin Jurilla. Periaatteessa jalokivivaras ei voinut myydä varastamaansa timanttia ilman raporttia. Numeron perusteella ostaja pystyi aina selvittämään oliko timantin varkaudesta ilmoitettu poliisille. Mutta jos rikollisella oli sekä kivi että raportti, tai raportin kopio, kivi olisi helppo myydä.

Kysyin miksi hän antoi minulle kopiot luokitustodistuksista. Juri sanoi, että varmuuden vuoksi. Eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka alkuperäisille papereille sattuisi matkan aikana jotakin ikävää. Kävimme läpi vielä koko joukon yksityiskohtia. Avainkortin voisin pitää, jos meidän jostakin syystä pitäisi tavata vielä ennen lähtöä. Kaksi avainkorttia hän oli saanut kerrottuaan vastaanotossa, että vaimo tulisi myöhemmin. Kysyin lopuksi, miksi hän luotti minuun. Sain vastaukseksi ainoastaan leveän hymyn. Pistin laivalipun ja Marlboro-askin puseroni povitaskuun ja vedin vetoketjun kiinni. Muistikortin käärin paperiin ja panin paidanhelman alle takataskuun. Juri varmisti vielä, ettei käytävässä ollut ketään ennen kuin päästi minut huoneesta. Vähän naurettavaltahan se tuntui, mutta päätin toimia varma päälle. Kävelin rautatieasemalle ja tunnelin kautta Sokoksen tavarataloon ja sieltä takaisin rautatieasemalle, jossa nousin junaan.

Poistuin siitä Kannelmäen asemalla ja jäin katsomaan muita yhtä aikaa junasta lähteneitä. Mielestäni joukossa ei ollut ketään sen näköistä, jonka olisin voinut kuvitella seuranneen minua. Kotona pistin Marlboron sellaiseen piiloon, josta sitä kukaan ei löytäisi edes vahingossa. Muistinkortin panin eri paikkaan. Pohdin tilannetta. Juri pelkäsi sekä timanttien että henkensä puolesta. Mitä seuraisi, jos Juri todella pääsisi hengestään, mutta minä päätyisin kivien kanssa Antwerpeniin? Minulla olisi kivet ja valokuvakopiot raporteista. Voisinko minä ryhtyä myymään kiviä? Koko juttu ei mielestäni oikein pysynyt kasassa. Mutta. Korona-aallot olivat kääntäneet koko maailman kahteen kertaan nurin ja seuraukset olivat olleet raamatulliset. Ja sen jälkeen kun Yhdysvaltain presidentin oli todettu sekaantuneen covid-19 -rokotteita koskevaan huijaukseen, ei mikään tässä maailmassa ollut enää mahdotonta. Sitten puhelin soi. Keilarannan marinassa tarvittaisiin kiireesti venemoottoreiden asiantuntijaa. Pohdin sen sekunnin lähtisinkö vai en. Voisi olla hyvä tuulettaa aivojaan muilla asioilla. Ilmoitin tulevani.

Kello oli kaksi kun velipoika soitti. Työssä oli sen verran kiirettä, etten vastannut. Viiden minuutin kuluttua tuli pitkä tekstiviesti. Siinä luki: ”Vastaa nyt hiivatissa. Me ollaan koko perhe ihan kusessa. Asunnossa ollaan tekemässä pintaremonttia ja kaikki seinät maalataan. Maalari aloitti olkkarista. Ja kun se ei saanut vanhaa tapettia kokonaan irti, se veti kaikkiin seiniin tartuntamaalit. Sehän ei ole mikään sisämaali ollenkaan ja koko lukaali haisee nyt kuin jätesäiliö. Minna on astmaatikko eikä siedä voimakkaita hajuja. Eikä sellainen löyhkä ole hyväksi keskenkasvuisille pojillekaan. Koko Uudeltamaalta ei löydy ainoatakaan vapaata hotellihuonetta, kun ne kaikki ovat nyt venäläisillä. Että voisit sä ottaa meidät yöksi tai pariksi?”

Soitin Teemulle ja kysyin kuvitteliko se tosiaan, että me kaikki viisi mahtuisimme neljänkymmenen neliön kaksioon? Eikö Minnan sisar asunut yksin Munkkiniemessä yli sadan neliön kämpässä? Teemu sanoi, että sisarusten välit olivat olleet poikki siitä saakka kun olivat riidelleet tätinsä perinnöstä. Vuosaaren Okku-eno voisi ehkä olla yksi mahdollisuus, mutta Urho ja Iivari eivät varmaan suostu sen luokse lähtemään. Viime kerralla, kun pojat olivat olleet Vuosaaressa, niin Okku oli huomauttanut kännyköiden räpläämisestä jotenkin ilkeästi. Vanha mies.

Kysyin Teemulta, olivatko vara-avaimeni vielä tallella. Teemu sanoi, että tietenkin olivat. Asetin kaksi ehtoa: mihinkään ei saisi koskea, ei mihinkään. Asiasta pitäisi sanoa painokkaasti ja selkeästi Minnalle ja pojille. Ja jos joku soittaisi ovikelloa, ovea ei saisi avata. Teemu vähän ihmetteli, mutta ei ryhtynyt sen enempää kyselemään. Kiitteli vain. Pyysin, että ottaisivat mukaan omat petivaatteensa. Tapaisimme illemmalla. Viisi minuuttia ja puhelin kilisi jälleen. Soitto tuli samasta numerosta kuin aamulla, pitseriasta. Juri kysyi olisiko minulla sen verran aikaa, että ehtisin vielä piipahtaa hänen hotellihuoneessaan. Tarjolla olisi lisää tupakkaa. Olin tähän saakka suhtautunut koko juttuun vähän niin kuin peliin, mutta nyt jostakin syystä säikähdin. Yritin kysellä, mutta Juri sanoi selittävänsä yllättävän käänteen heti kun tapaisimme. Arvelin olevani hotellilla tunnin tai puolentoista kuluttua.

Sain Keilarannassa hommat hoidettua ja ajoin keskustaan. Jätin auton Läntiselle Teatterikujalle Kansallisteatterin henkilökunnalle varattuun ruutuun ja kävelin hotellille. Rinnakkain jalkakäytävälle Radisson Blun ovien eteen oli pysäköity ambulanssi, kaksi järjestyspoliisin Vitoa sekä tunnuksettomat Focus ja Corolla. Kadun päässä oli vielä väärin pysäköity harmaa Transporter. Menin lasiovista sisään. Aulassa seisoskeli koko joukko hämmentyneen oloisia ihmisiä. Kysyin syytä tilanteeseen nuorelta parilta, joka istui laukkujensa päällä. Vastaanotosta saamansa tiedon mukaan talossa oli käynnissä rikostutkinta ja poliisi esti pääsyn neljänteen kerrokseen. Kuinka kauan jouduttaisiin odottamaan, sitä ei vastaanotossa ollut osattu sanoa. Samalla hetkellä hissistä astui kaksi pelastuslaitoksen ambulanssimiestä varusteineen. He menivät ulos autolleen, peruuttelivat ajotielle ja lähtivät. Viisi minuuttia ja hissistä tuli neljä virkapukuista poliisia, kaksi miestä ja kaksi naista. He kävelivät ulos ja nousivat autoihin. Kummassakin Vitossa pantiin hälytysvilkut päälle ja autot kiihdyttivät matkoihinsa. Menin ulos ja katsoin Focuksen ja Corollan rekisterinumerot. Naputtelin kännykkään kukaajaa.fi ja sen jälkeen trafin numeron 16404 ja vielä autojen rekisterit. Kummankin auton omistajaksi oli merkitty Poliisihallitus. Autojen täytyi kuulua poliisin rikostutkijoille. Ei hyvältä näyttänyt.

Oli päivänselvää, että joku neljännessä kerroksessa oli päässyt hengestään. Ja luultavasti väkivaltaisesti. Olisiko minun parasta lähteä? Olin niin hermostunut, että pulssini nakutti jossakin sadan neljänkymmenen paremmalla puolella. Päätin kuitenkin odottaa. Soitin Teemulle. Kaikki olivat jo Kannelmäessä. Olivat käyneet ravintolassa syömässä, istuivat nyt olohuoneessa ja odottivat minua. Sanoin tulevani ehkä puolentoista tunnin sisällä. Kului kolmisen varttia, kun hissistä tuli kaksi siviiliasuista miestä. Molemmat taluttivat pyörillä kulkevaa jättikokoista matkalaukkua. Tunnistin laukut heti Jurin laukuiksi. Ne vietiin ovista ulos, rullattiin kadun päähän ja pakattiin Transporteriin. Sitten miehet palasivat aulaan ja menivät hissiin.

Selvä peli. Minulla ei ollut mitään syytä asettua taloksi. Olin astumassa ulos, kun poliisiautojen jättämään tilaan kurvasi Renaultin tummanvihreä paku. Autossa oli kaksi miestä, mutta he eivät nousseet autosta. Katsoin rekisterinumeron ja syötin sen trafin numeroon. Vastus tuli jälleen parissa sekunnissa: Hautaustoimisto Mikko Mononen. Ystäväni Juri Varvinskin seuraava osoite olisi Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen kylmälaatikko. Kävelin rautatientorille ja laskeuduin rullaportaat metroasemalle. Sen verran tunnelmat olivat sekavat, että astuin idän suuntaan menevään metroon, vaikka tarkoitukseni oli lähteä länteen. Mutta yhdentekevää. Jäin pois Sörkän asemalla, tein kierroksen Harjutorin liepeillä ja ihmettelin mitä Radisson Blun neljännen kerroksen huoneessa 403 oli tapahtunut. Otin taksin lennosta ja pyysin ajamaan Läntiselle Teatterikujalle. Perillä vilkuilin ympärilleni. Tarpeettomasti. Sellaista intiaania ei olisi olemassa, joka olisi pysynyt jäljessäni.

Käynnistin auton. Päällimmäisin huoleni oli se, voitaisiinko minut yhdistää Juriin. Oliko neljännen kerroksen käytävällä valvontakameroita? Luultavasti oli. Olinko päätynyt nauhalle niin, että olin tunnistettavissa? Oliko aulassa vastaanottoa kuvaava kamera? Tietenkin oli. Onneksi Juri oli pannut kuplakuoressa olleen avainkortin kahden pahvin väliin, eikä reseptionisti ollut voinut tietää, mitä saamani kuplakuori oli sisältänyt. Pitäisikö minun kuitenkin mennä poliisin juttusille? Tietenkin pitäisi. Mutta en menisi. Syitä oli koko joukko. Esimerkiksi se, että kiinnostavan henkirikoksen avaintodistajan nimi päätyisi ennen pitkää mediaan. Ja sen jälkeen olisivat Venäjän mafiat kolkuttamassa ovelleni. Kannelmäessä koko konkkaronkka oli paikalla. Minna oikein kapsahti kaulaani. Pojat istuivat sohvalla. Nostivat katsettaan kännyköistä nanosekunniksi, ja tulkitsin sen moikkaukseksi. Teemu nyökytteli. Minna sanoi, ettei edes telkkaria ollut avattu, kun ukaasit olivat olleet niin tiukat. Mihinkään ei ollut koskettu paitsi biojätepussiin. Se oli ollut ihan täynnä, haissut vietävästi ja pojat olivat vieneet sen roskiin.

Keittiön ja olohuoneen välisessä ovenkarmissa on leuanvetotanko. Jos en olisi ehtinyt tarttua tankoon, olisin varmasti pudonnut polvilleni. Sen verran veteläksi jalkani menivät. Hämmästyin ääneni vakautta, kun kysyin milloin pussi oli viety. Minna sanoi, että oli tästä jo aikaa. Varmaan joskus kolmen jälkeen, heti kun hän oli tullut Urhon ja Iivarin kanssa asuntoon. Mentiin kaikki pihalle. Biojätesäiliö oli tyhjä. Pojat vakuuttivat panneensa sen nimenomaan biojätteisiin. Katsottiin kuitenkin myös muut laatikot. Kaikki ihmettelivät, mistä oli kysymys. En vastannut. Kehotin muita palaamaan asuntoon. Minulla olisi vielä asiaa autolle.

Kesti aikansa ennen kuin olin sen verran rauhoittunut, että kännykkä pysyi käsissäni. Soitin talkkarille ja kysyin kuka hoiti talomme biojätekuljetukset. Firma oli kuulemma Kannelmäen lämpö. Onnistuin tavoittamaan päivystävän ajomestarin. Se sanoi, että keikat päättyivät yleensä jo paljon ennen neljää. Jos jotakin tupakkalaatikon kokoista oli joutunut auton konttiin, ei sen löytymisestä olisi mitään toivoa. Täydessä säiliössä oli kymmenen tonnia biojätettä ja sen perkaaminen olisi mahdotonta. Kellokin oli niin paljon, että kaikki kuormat olivat jo ehtineet Ämmässuon jätelaitokselle. Kysyin mitä lastille tapahtui laitoksella. Sen verran ajomestari tiesi, että perillä autot kippasivat lastinsa bunkkeriin, jossa roina saman tien joutui murskaimiin. Hammastetut telat sitten silppusivat kaiken veteläksi massaksi. Mitä jätteelle sen jälkeen tapahtui, siitä ajomestari ei ollut tarkemmin selvillä. Palasin kämpille. Minna kysyi oliko kaikki kunnossa. Vastasin, että ei ihan kaikki.

2 kommenttia artikkeliin ”Dekkarit Festivaali 2020 valtakunnallisen kirjoituskilpailun voittaja – teksti julkaistu! Onnea, Pekka Salo!”

Jätä kommentti