Vot sanoi Votkin

Suomi on makkaransyöjien luvattu maa, jolla voi olla vain muutama makkarakeisari ja yksi heistäa on Veijo Votkin. Karjalaiset juuret näkyvät ja kuuluvat vilkkaassa puheenparressa ja liikehdinnässä, jota ikä ei ole paljoakaan hidastanut.

Veijon kanssa puhutaan yleensä vain liha-asioista, mutta otetaan nyt pöydälle vähän muutakin kun pandemia on kääntänyt suomalaistenkin elämässä niin monet asiat päälaelleen.Sitä ennen perataan hänen yrittäjähistoriaansa, joka kelpaa esimerkiksi monelle nuorelle, jolle yrittäjyys on ehkä ainoa vaihtoehto vakituiselle työpaikalle toisen palveluksessa.

Parikymppinen evakkoperheen poika Iisalmessa oli 50 vuotta sitten tullut elämässään tienristeykseen. Elämä kahdeksan hengen suurperheessä pientilalla ei ollut vaihtoehto, vaikka se oli ollut hyvä elämänkoulu. Kauppakoulutausta ja aika armeijassa olivat hyvä lähtökohta etsiä tulevaisuutta sieltä mistä sen niin moni suurten ikäluokkien edustaja oli löytänyt, pääkaupunkiseudulta.

Veijo Votkin kuunteli herkällä korvalla armeijakaverinsa vinkkiä siitä, että Helsinki tarjosi työtä ja toimeentuloa riskille ja reippaalle nuorelle miehelle – esimerkiksi liha-alalla.

Vuonna 1969 Veijo Votkin liittyi kymmenien tuhansien muiden maaseudun nuorten kanssa Helsingin junantuomiin. Työ mikä tahansa oli tilaisuus, johon hän oli päättänyt tarttua.

Pienestä pitäen hän oli nurkumatta ollut pienviljelijä-metsätyömies isänsä repsikkana ja tiesi mitä raskas työ oli pahimmillaan. Ei hän työtä pelännyt.

Silti, ensimmäinen työpaikka oli sattumien summa. Keskustelu erään lihatukun työntekijän kanssa  johti vinkkiin, että teurastamolta saattaisi paikka löytyä ja se löytyi.

Veijo Votkin nuorena

Veijo aloitti apumiehenä Sörnäisissä, jonka teurastamoalueesta on sittemmin kasvanut muotitietoisten ravintolamekka. Helsingin vastine New Yorkin kuuluisalle meat packing districtille.

Mutta alku oli verinen. Verta oli kaikkialla ja siinä joutui saapastelemaan myös  teurastajien apumies Veijo Votkin keräsi sisäelimiä teurastetuista sioista ja naudoista kaupatakseen niitä eteenpäin. Kesäisin haju oli sanoinkuvaamaton kun kiireisinä päivinä eläimiä teurastettiin jopa tuhat päivässä.

Työn ja siviilielämän yhteen sovittamisessa oli omat hankaluutensa. Sodan jälkeisen Helsingin asuntopula oli paha ja Veijo joutui viipymään pari ensimmäistä kuukautta sukulaisten nurkissa. Heidän yksiössään oli kuitenkin nukkumapaikka ja ateriat tarjolla, siis välttämätön. Karjalainen mielenlaatu oli vähänkin keskellä vieraanvarainen.

Parin kuukauden päästä Veijo pääsi jo enemmän omilleen. Palkka alkoi riittää omiin eväisiin, vaikka se usein olikin vain porilainen nakkikioskilla. Mutta se riitti myös kapakkailtoihin, joista oli pakko toeta aamukuudeksi teurastamolle töihin.

Siellä odottivat ahkeraa nuorta miestä teurastajat, ruhot ja sisäelimien lajittelu, joka oli muodostunut Veijon omaksi vastuualueeksi.

Ja sitä jatkui vuosikaudet kunnes toinen saman alan firma houkutteli Veijon vaihtamaan mestaa. Siellä kului samankaltaisissa töissä taas useampi vuosi kunnes firman omistaja itse päätti, että hänelle riitti. Mutta samalla kun löi teurastajan kumihanskat tiskiin, hän tarjosi Veijolle mahdollisuutta jatkaa siitä mihin itse lopetti.

Juuri  löytyneen nuorikon Irjan kanssa Veijo päätti tarttua tilaisuuteen ja liikkeelle lähti värikäs yrittäjäura, jota on nyt jatkunut vuosikymmenet. Kauppakoulutausta ei ollut läheskään riittävä yrittäjäkoulutus, joten kantapään kautta oppiminen tuli enemmän kuin tutuksi. Mokia tuli tehtyä ja ne mokat maksoivat, mutta myös kasvattivat.

Siitä syntyi Lihatukku Veijo Votkin. Yritys, joka Suomessa ja Virossa työllistää tällä hetkellä yhteensä noin 140 ihmistä. Perheyritykselle kunnioitettava luku.

Mutta kasvu ei heti räjähtänyt – Veijon veli tuli mukaan kun nuoripari oli pyörittänyt yritystä kahdestaan puoli vuotta ja sen jälkeen hyvin nopeasti tarvittiin kolme ulkopuolistakin työntekijää, että homma toimi.

Mutta raskas työ vaati raskaat huvit ja Veijo – usein yhdessä työntekijöiden kanssa – heittäytyi viihteelle työpäivien jälkeen liiankin herkästi. Syy saattoi olla liian raskaissa ja pitkissä yrittäjän työpäivissä, joille kertyi pahimmillaan pituutta jopa 15 tuntia kun toisen palveluksessa liha-alan alkutaipaleella riitti normaali teurastamon työaika 6-15.

Tätä nousukiitoa jatkui liki 10 vuotta kunnes eräänä päivänä vuonna 1987 Veijo päätti, että nyt käännetään korkki kiinni. Ja kiinni se on pääosin pysynyt sen jälkeiset reilut 30 vuotta.

Mutta joskus on tehnyt mieli ottaa rankemminkin, Veijo Votkin myöntää. Yksi sellainen notkopaikka oli Suomen liittyminen EU:hun jonka seuraus liha-alalle Suomessa oli järisyttävä. Halpa tuontiliha alkoi vyöryä markkinoille ja tappoi teuraseläinten sijasta alan kannattavuuden. Siirryttiin irlantilaisen, saksalaisen ja ties mistä tulleen lihan aikaan.

Mutta kuten sodassakaan, myöskään tässä taistelussa ei saanut jäädä tuleen makaamaan jos mieli selvitä hengissä.

Votkinin firmassa astuttiin askel eteenpäin ja siirryttiin lihanjalostuksen aikaan. Suomi oli valmis Votkinin nakeille ja muille makkaroille, palvilihalle ja muille lihajalosteille. Loppu on historiaa kuten tavataan sanoa.

Helsingin Sörnäisissä, 4000 neliön toimitiloissa työntekijöitä on 90, myynnissä parikymmentä ja Viron yksikössä lähinnä riistanjalostuksen parissa muutama kymmenen. Koko ”Votkinin jengi” on lukumäärältään tällä hetkellä noin 140.

Asmo ja Veijo Votkin

Kun aloitan keskustelun Veijon kanssa kysymällä ovatko firman ohjakset edelleen hänen omissa käsissään, monesti makkarakeisariksikin tituleerattu Votkin myöntää, että on edelleen remmissä muutaman tunnin päivässä. Samaan hengenvetoon hän harmittelee sitä, että korona-pandemia on rajoittanut liikkumista ja muita tekemisiä niin, että sellaiseen tottumattomalle miehelle alkaa tulla ahdistusta.

Asmo, vanhin poikani hoitaa päivittäisjohtamisen. Vaimoni Irja on edelleen se joka hallitsee paperityöt ja numeropuolen, minä hyväksyn laskut ja hoidan henkilöasiat. Hallitustyöskentely on oma lukunsa, mutta hyvin se on mennyt. Joskus päätämme yhdessä asioista, joskus yksin.

Vuosien varrella on syntynyt hyvinkin pitkiä kauppasuhteita, joita on hyvä pitää hengissä.

– Vieläkin on pari asiakasta, joiden tarpeet pyrin hoitamaan henkilökohtaisena palveluna kuten vuosikymmenet, Votkin naurahtaa.

Veijo vakavoituu kun kysyn mitä hän ajattelee kavisruokakeskustelusta, joka on ryöpsähtänyt ympäristönsuojeluvaatimusten varjolla ykkösaiheeksi monissa medioissa.

– Kasvuluvut niin meillä kuin lihajalostealalla yleensäkin osoittavat sen, ettei vegaanisuus tai kasvisruokavalio ole mikään ykköstrendi. Voi toki olla, että lihan kasvava osuus kulutuksessa johtuu elintason yleisestä kohoamisesta, mutta aatteellisten vegaanien osuus on edelleen alle prosentin kaikista kuluttajista. Tulevaisuus on sekasyöjien, kolmannes lautasella pysyy edelleen lihatuotteiden tai kalan osuutena. Loput voi sitten olla salaattia, juureksia, vihanneksia ja sen sellaista.

Veijo ei halua allekirjoittaa äskettäin TV-uutisten haastattelussa amerikkalaisen lihateollisuuslobbarin lausahdusta: ”Pelastuisiko maailma sillä, että me ihmisetkin ryhtyisimme märehtijöiksi?”

– Kärjistäminen ei ole hyväksi. Näin itsekin uutisissa äskettäin kuinka ruotsalaisen perheen vanhemmat saatettiin syytteeseen lastensa kiduttamisesta kun olivat pakottaneet nämä syömään pelkkiä kasviksia, Veijo Votkin lataa.

Makkaraa, sinappia ja vihanneksia

Hän muistuttaa myös siitä ettei liha ole suhteellisesti tänä päivänä kallis elintarvike. Vuonna 1978 kun firma aloitti niin lihanleikkaajan tuntipalkka oli sama kuin sianlihakilon silloinen  hinta. Nyt palkka on samassa vertailussa lähes kymmenkertainen.

Omavaraisuuskeskustelussa kannattaa ottaa huomioon, että jos rajat menisivät pysyvämmin kiinni niin meillä olisi suuhun pantavana vai oma sormi.

Votkin myöntää, että koko maailman sianlihan tuotannon on osaltaan pelastanut vienti Kiinaan, joka sekin on pandemian kourissa uhattuna. Ilman sitä hinnat olisivat romahtaneet tasolle, joka olisi pakottanut siankasvattajat pistämään lappuja luukulle.

Veijo Votkin leikkaamossa

Mutta karjankasvatus ja sen kautta lihan ja lihatuotteiden syönti on kuitenkin ultravihreässä keskustelukulttuurissa demonisoitu tavalla, joka pakottaa kysymään onko kompromisseja olemassa.

– Eipä niitä juuri ole näköpiirissä. Toki kasvatusta keskittämällä ja työnjakoa kehittämällä voidaan saavuttaa pientä säästöä, mutta kuljetuskustannuksilla on vain yksi suunta eli ylöspäin. Ja suomalaiset kasvattajat vierastavat kolhoosi- ja kollektiivimeininkiä.

Lihatuotteiden suhteellinen hinta on esimerkiksi kalaan verrattuna hyvin edullinen. Kotimainen kuhafile maksaa 35 euroa kilo, possun filee alle kympin. Sekin ohjaa kuluttajien käyttäytymistä, makuasioiden ohella.

Tartun tuohon makuasiakysymykseen, joka Veijo Votkin on joutunut vuosikymmenet seuraamaan aitiopaikalta. Onko eri vuosikymmenillä ollut nähtävissä eri makuja ja mitkä olivat trendit 60-luvulla ja siitä eteenpäin? Miten se on näkynyt ruokalautasilla, esimerkiksi kotona Votkineilla?

– Kyllähän sodanjälkeisten ensimmäisten vuosikymmenten pula-aika näkyi kansakunnan  lautasilla. Syötiin mitä saatiin ja vaikka jo silloin jo makkarakin tuli kuvaan niin tavallisen perheen ruokapöydässä se oli halvinta mahdollista, joka tarkoitti Suomimakkaraa tai muuta hevosmakkaraa. Sodasta selvinneet hevoskaakit päätyivät tekemään isänmaalle viimeisen palveluksen ja makkaran raaka-aineet alkoivat olla vasta 70-luvulla possua, nautaa ja joskus lammastakin. Hevosmakkara on tänä päivänä harvinaista herkkua.

Veijo Votkin myöntää, että on hakenut innoitusta uusien lihajalosteiden kehittämiseen esimerkiksi Puolasta ja Unkarista, Saksastakin. Näissä maissa hän sanoo sianlihan olevan edelleen oikean näköistä ja makuista, kun Suomessa kehitystrendi on kohti lähes rasvatonta lihaa.

– Se ei ole oikea kehityssuunta jos makua ajatellaan. Ja kun suomalainen keskiverto ruoanlaittaja polttaa esimerkiksi kyljykset korppukuiviksi niin lautaselle voisi laittaa yhtä hyvin kengänpohjia. Rasva ei ole oikeassa määrin pahasta, kunhan muistaa sen seikan, että kohtuus kaikessa.

Grillimakkaraa

Tämä johtaa keskustelun siihen mikä on Suomen kesässä grillattavien tuotteiden kuningas. Suomalainenhan  grillaa – satoi tai paistoi.

– Makkaran helppous tekee siitä ykkössuosikin. Vaikka marketeissa myydään paljon kaikenlaista ns. makkaraa, jonka lihapitoisuus on mitä tahansa nollasta vähän ylemmäs, kokolihaa lähentelevien makkaroiden suosio on koko ajan kasvussa.

Kokolihan, olipa kyse filevartaista, naudanpihveistä tai muodikkaista ribseistä eli kylkiriveistä, grillaaminen vaatii enemmän taitoa ja näppituntumaa kuin makkara. Mutta kyllähän tämä koronatilanne on näkynyt siinä, että jauhelihan ja siitä valmistetun ruoan osuus myynnistä on räjähtänyt ja samalla riistan kysyntä on laskenut. Vaikka jos riistaa käytettäisiin enemmän niin siinä voitaisiin kyllä puhua myös ekoteosta.

Nostan esiin monen tunteman hokeman, että Veijo Votkin ei tunne kaikkia suomalaisia, mutta lähes kaikki suomalaiset tuntevat hänet Votkinin lihatuotteiden kautta.

– Pitää muistaa, että kyllä meillä on otettu myymälään jo kalakin mukaan tarjontaan. Mutta tunnettuuden ja tuotemerkin paras suoja on siinä, että laatu pysyy hyvänä ja trendejä osataan seurata. Erilaiset puolivalmiit tuotteet marinoituina ovat nousseet kysynnän kärkeen. Samoin on selkeästi nähtävissä, että suomalainen uskaltaa jo testata rivakampia mausteita.

Halutaan helpottaa ruoan valmistusta ja välttää osaamattomuuden karikot. Meillä on sovittu niin, ettei tuotannossa ja tarjonnassa etsitä halvinta ratkaisua, koska maineen menetys on helppoa ja sen takaisin saaminen vaikeaa. Henkilökuntaa rohkaistaan esittämään ideoita uusiksi mauiksi ja tuotteiksi.

Veijo työpöytänsä äärellä

Veijo Votkinista henkii, että homma on hanskassa ja tulevaisuus turvattua. Mutta onko lihajalostealalla muuten tulevaisuutta jatkajien muodossa. Löytyykö uusia yrittäjiä?

– Silloin kun minä aloitin niin uusia yrittäjiä kohtaan löytyi ymmärrystä jopa pankista. Nyt ei niinkään. Kun minä aloitin käytännössä ilman pääomaa ja vain oman lujan uskon ja päättäväisyyden varassa, niin se ei riitä. Mutta sen sanon ilman epäilyksen häivää, että elintarviketeollisuus – lihanjalostus yhtenä osana – on avainala. Meidän kaikkien on syötävä ja keskustelua voidaan käydä vain siitä mitä ja miten paljon syömme. Paremmin vai huonommin.

Nyt kun kortit on pöydässä, olisiko aika miettiä á la Votkin keitto- tai keittiökirjaa? Sekin voisi helpottaa tavallisten ihmisten elämää vaikka teemana olisi ”100 ihanaa ruokaa makkarasta”? Kysymys saa Veijo Votkinin naurahtamaan.

– Eipä ole tullut mieleen ja taitaahan noita makkarakirjoja jo olla olemassa entuudestaan. Mutta ehkä sellaisen voisi laittaa harkintaan.

Sanoo Suomen makkaratasavallan presidentti, keisariksikin kutsuttu.

Votkin ”pähkinänkuoressa”

Votkinien 1978 perustetussa perheyhtiössä alkoi lihanjalostuksen aika 1995. Erityisesti makkaran teko, joka kasvatti Votkinin brändistä alan jättiläisen 20 vuodessa. Edelleen tuotannon rungon muodostavat nakit ja muut makkarat sekä palvituotteet. Siitä on kuljettu pitkä matka. Moninkertainen tuotevalikoima on tuon kasvukäyrän tulos.

90-luvun puolivälissä yhtiöllä oli 16 työntekijää. Nyt Helsingissä 90 ja siihen myyntipuoli päälle.

Viron toiminnot mukaan luettuna kokonaisuus on 140 henkilöä.

Liikevaihto yli 20 me.

Päivässä käsiteltävä lihamäärä jopa 78 tonnia.

Asmo Votkin TJ:nä, Veijo Votkin  hallituksen puheenjohtaja.  

V.V. vastaa HR puolesta las laskuliikenteen tarkistuksesta, Irja Votkin hallinnosta, pojista Aki Votkin on kiinteistöalalla.

Veijo Votkin on  paikallisen sopimisen pioneeri. Keskimäärin paremmat palkat, ei liittoja, autettu vastamäessä työntekijöitä, pieniä omistusosuuksia.

Makkarakeisarin ymmärrys riittää myös veroille. Välttämätön hyvä.

Ruotsalainen malli: osa voitosta työntekijöille.

Palkkavallankumous: sama palkka kaikille johtajasta juoksutyttöön?

Nuorille kun perheen perustaminen vaiheessa parempi kuin minimipalkka.

Keski-iän jälkeen palkka voisi laskea kun tarpeen tasaantuneet. Ja sillä voisi olla myönteinen vaikutus yli 50  v työllistymiseen.

Lihalle ei ole vaihtoehtoa. Sitä ei voi verottaa loputtomiin kun vastaavasti maatalous nauttii lähes verosuojaa. Lannoitteet pahempi ympäristöhaitta kuin lehmänlanta josta saa tarvittaessa biodieseliä.

Uutta: yhteistyö S-ryhmän kanssa, lihatiskit Itäkeskus Prisma ja Hki keskusta S-market. Myös kala tuli kuvaan mukaan (Espoo)

Asmo hoitaa bisneksen käytännön pyörityksen V.V. laskujen tarkastuksen

Yleensä päätökset yhdessä, joskus yksin.

Kauppojen synergia: Lidl ja Alko naapurissa + 25% Verkkosaaressa

Lihatuotteita ja valmisruokaa 7000 kg + päivässä

Lihankäsittelyssä lihaa 15000 kg pv

Tukkutorin tilat 4000 neliötä

Perustettu 1. maaliskuuta 1978

Teksti: Timo Korppi

Jätä kommentti