Tappava palaute

Kirjoittanut: Jesse Eteläaho

Silmäni painuvat kiinni ja uni meinaa ottaa minut väkisin pehmeään halaukseen. Psykologin puhe on tasaista ja rauhoittavaa. Se toimisi hyvin unettomuudesta kärsivän rentoutumiskasetilla. Mies puhuu jotain aivojen ja hermoverkon sopeutumisesta jatkuvaan ylikuormitukseen työelämässä – siitä, miten jatkuva multitaskaaminen työpaikalla saattaa kehon ja mielen vähitellen uupumistilaan. Hieron nenänvartta pysyäkseni hereillä.

Vierustoverini polvi notkahtaa vasten omaani. Hän on antanut halaukselle periksi ja pian tasainen hengitys tekee keskittymisestäni entistä haastavampaa. Vilkuilen muita ryhmäläisiä, joista osa on kaivanut puhelimen taskustaan ja selailee sitä piilotellen laitetta hienovaraisesti polvea vasten. Pari ryhmäläistä poikkeaa muista. Toinen kirjoittaa kynä savuten ylös jokaisen miespsykologin suusta tulevan sanan, kun toinen istuu kädet sievästi sylissään ja tuijottaa ihailevasti psykologin elehdintää. Sievästi istuva ei ole ollut aiemmin ryhmämme mukana. Molemmat nyökyttelevät vakuuttuneesti toisen laatiessa monimutkaisia kaavioita lehtiöönsä. Katson säälivästi kurssikeskuksen tarjoamaa lyijykynää hänen kädessään. Kynä on jatkuvassa ylikuormituksessa ja antaa periksi hetkenä minä hyvänsä.

On hyvä relata välillä, mutta toisaalta olisin mieluummin töissä, kuin Kelan tarjoamalla kuntoutuskurssilla, jolle työnantaja pakottaa osallistumaan. Meillä on muutama mielenkiintoinen tutkinta käynnissä Kuopion asemalla ja saatan kurssin vuoksi jäädä sivuun jostakin ratkaisevasta. Oma osastoni tutkii juuri poikkeuksellisen lyhyen ajan sisällä tapahtuneita henkirikoksia Varkauden ja Kuopion seudulla. Parhaassa työiässä olevia ihmisiä on löytynyt kuolleena eri puolilta Kallavettä. Suurin osa kuristettuna tai hukutettuna, mutta muutama myös jollakin tylpällä päähän iskettynä. Innostusta ei lisää se, että olen ainoa poliisi koko kurssilla.

Pieni paussi perhe-elämästä on toisaalta paikallaan. Vauvan yöheräily on suorassa yhteydessä silmäpussieni kokoon. Viikonhan tämä vain kestää. Psykologin puhe kaikuu monotonisesti omien ajatusteni taustalla, kun käännän katseeni ulos ikkunasta. Kallavesi siintää pienen metsän takana noin kilometrin päässä. Sen pinta kimaltelee auringossa. Kuka kylvää idyllisen järven rantoja kuolleilla ihmisillä?

-Kiitos teille tarkkaavaisuudesta ja nauttikaa loppukurssista, psykologi päättää puheensa yllättäen. Hän huitoo videotykin kaukosäätimellä ilmaa ja koittaa saada laitetta reagoimaan. Säädintä pitävä käsi on kämmenselästä ruhjoutunut. Katson miehen kasvoja, joita peittää ohut parransänki ja silmäkulmat ovat tummien uurteiden peitossa. Hän on saanut oman osansa elämästä, sen kurjuuksista ja iloista. Kokemukset paistavat kasvoilta ja minulle tulee tunne, että hän kantaa kasvoillaan monien ihmisten murheita. Ikään kuin omissa ei olisi tarpeeksi. Ironisesti hänellä on päällään kirkkaankeltainen, palmukuvioitu collegepaita, joka pyytää siirtämään huomion kärsineistä kasvoista iloisiin ajatuksiin ja arkipäiväiseen rohkeuteen. Ristiriitaisuus tekee miehestä kiinnostavan.

Vaeltelen kuntoutuskeskuksen loputonta pääkäytävää majoitustiloja kohti. Käytävää reunustavat 80-luvun vastaanottotiloista tutut nojatuolit valtavien huonekasvien ympäröiminä. Kello lähestyy puoli viittä ja ihmisiä laukkuineen ilmestyy käytävän varrella olevista ovista. He moikkailevat toisilleen iloisesti. Huoneeni tunkkainen ilma ei herätä innostusta, mutta oma rauha on hyvin läsnä. Se on katoava luonnonvara.

Heittäydyn sängylle ja katselen kurssin ohjelmapaperia. Ensimmäinen ohjelmanumero huomenna on taas psykologin ryhmäsessio. Aiheena ”työkyvyn turvaaminen tulevaisuudessa”. Otsikon alla lukee, että ryhmässä käsitellään kutsukirjeen ohessa toimitettuja ennakkotehtäviä. Ennakkotehtäviä? Pääni lyö täysin tyhjää. Mahtaako murheellisen psykologimme psyyke kestää sitä, jos kukaan ei ole tehnyt hänen ennakkotehtäviään. Ehdin vielä käydä katsomassa olisiko hän paikalla.

”Tylsää ja tarpeetonta höpötystä, t: ryhmäläinen”
”Psykonomin ryhmät täysin turhia, t: Kyllästynyt kuntoutuja”
”Kaikki muut luennot olivat hyviä, mutta psykologihepun jutut olisi hyvin voinut jättää väliin. t: minä”
”Kyllästyttää näissä psykologeissa se, että heidän mielestään kaikki on aina omissa käsissä. Entäs sitten, kun kotona mies on narsisti ja työpaikalla esimies on narsisti? Siinä tulee kuule äitiä ikävä. Psykoloogi voisi kirjojen lukemisen sijaan välillä ottaa oppia oikeasta elämästä. Sitä maalaisjärkeä. t: Narsistien uhri”

Olen uhrannut näihin kiittämättömiin paskoihin kohta puolet urastani ja palaute on tätä laatua. Miksi minä edes teen tätä hommaa? Olisin hyvin voinut jäädä yliopistolle jatkamaan tutkimusta väitöskirjan jälkeen. Alzheimerin tutkimukseen heruu yleensä aina apurahaa joltakin taholta, mutta minä päätin helpomman rahan toivossa tulla tänne pitämään jutteluryhmiä näille idiooteille. Että sitä ihminen voi olla pelokas ja tyhmä. Suoraan sanottuna tekisi mieli päästää kaikki päiviltä. Lukita ovet ja tuikata koko paska tuleen. Kävellä taakseen katsomatta suoraan kotiin. Pakko ottaa huikka Jackiä. Otan lipastosta pullon ja annan Jackin huuhtoa pahat ajatukset mennessään. Väitöskirjaa tehdessä sitä tunsi itsensä jotenkin tärkeäksi ja oli akateemisissa piireissä jokseenkin kuumaa kamaa. Jostakin syystä naiset tykkäsivät yliopiston kellariin vetäytyneestä mukaviisaasta tutkijasta. Ehkä Miiakin olisi jaksanut minua pidempään, jos olisin pysynyt Tiedetalon kellarissa, eikä olisi alkanut paneskella naapurin kiinteistövälittäjää. Jack ei selvästikään toimi vielä. Saatanan Miia ja kuntoutuslaitos. Olen kohta itse hoidon tarpeessa. Otan kurssipalautteet käteeni runtaten ne niin pieneen myttyyn kuin jaksan ja survon paperimytyn voimalla lipaston laatikkoon. Kipeä kämmenselkä osuu laatikon reunaan lähettäen viiltävän kipuviestin aivoihin. Vituttaa niin, että potkaisen peltistä roskapönttöä. Joku liikahtaa käytävässä, kun peltisanko osuu seinään. Työhuoneeni ovi on ollut kai koko ajan auki, joten vilkuilen käytävää molempiin suuntiin, mutta ketään ei näy, tai ehkä siivooja vielä hiippailee käytävillä. Ainakin hänen koppinsa ovi on raollaan. Parempi painua helvettiin täältä.

Pumppu hakkaa vimmatusti. Tunnen selkäytimessäni, että palmukuviolla verhoiltu ukko tuijottaa siivouskomeron ovea. Osuin huoneelle ilmeisesti huonoon aikaan, sillä pöydällä seisoi puolikas pullo Jack Danielsia ja ukon kasvoilla laimahteli raivopäinen viha. Tappava yhdistelmä. Ainakin paperinippu sai sellaista kyytiä, että ei tainnut olla mielekästä luettavaa. Onneksi siivoojan koppi oli auki. Taitaa jäädä ennakkotehtävät tekemättä. Puhelin alkaa täristä farkkujen taskussa ja kiitän itseäni sen hiljentämisestä ryhmäsessiota varten. Kollega soittaa asemalta. Oven raosta kurkistamalla näen psykologin painelevan pitkillä askelilla kohti ulko-ovea. Olen astumaisillani käytävään, kun kuulen toiselta puolelta siivouskomeroa kolahduksen. Tukevahko nainen ohittaa koppini ja jää kurkkimaan psykologin huoneen ikkunasta sisään. Hänellä on hieman liian kireä keltainen jakkupuku päällään ja hiukset kireällä nutturalla. Nainen muodostaa käsistään valosuojat ikkunaa vasten ja painaa nenänsä niiden väliin.

Omaan kamariin päästyäni rauhoitan adrenaliinin puuduttamaa kehoani suihkussa. Kenttätyössä kohtasin aggressiivisia ihmisiä päivittäin, mutta tällainen tilanne yllätti täysin. Rauhaisassa kuntoutuslaitoksessa ei osaa varautua siihen, että raivopäinen tiedemies koittaa osua sinuun peltisellä roska-astialla. Tai ei hän kai minuun koettanut osua, mutta kuitenkin. Kesken saippuamisen puhelin tärisee huoneeni pienen jääkaapin päällä ja ehdin juuri vastata siihen juoksemalla munasillaan suihkusta.


-Moikka Matias, onko sinulla hetki aikaa? Jari kysyy.
-Odota hetki, niin kuivaan itseäni hiukan. Juoksin suoraan suihkusta, vastaan.
-Minulla on hyviä ja huonoja uutisia, tavallaan, Jari sanoo.
-Tiedät varmaan, että olen täällä kuntoutuksessa Kallaveden rannalla, sanon.
-Tutkinnanjohtaja kertoi, mutta kehotti silti soittamaan. Et varmaan ole siellä kuntoutuessasi täysin unohtanut tätä ruumiskasaa, jonka tarinaa selvitellään? Jari jatkaa.
-En ole unohtanut, mitä siitä? Onko uutta? kysyn.
-Niinkin voisi sanoa. Kuuntele tarkkaan. Käytiin Korhosen kanssa haastattelemassa uhrien työkavereita ja muutamaa esimiestä. Tarkoitus oli hieman selvitellä uhrien liikkeitä ja taustoja, mutta myös sitä, että oliko työpaikoilla ollut riitoja tai muuta merkille pantavaa. Aluksi näytti tyhjältä arvalta koko homma. Kenelläkään ei ollut uhreista mitään pahaa sanottavaa.
-Okei. Minulla olisi vielä päivällinen täällä. Pitäisi ehtiä kuivatella ja laittaa vaatetta.
-Lopulta löytyi yksi tekijä, joka yhdistää kaikki uhrit, Jari jatkaa.
-Kaikki uhrit? Kaikki kaksitoista? kysyn.
-Kaikki. Työnantajien mukaan uhrit ovat olleet viimeisen vuoden sisällä kuntoutuksessa, Kelan tarjoamassa kuntoutuksessa Kuntoutuskeskus Sykkeessä Kallaveden rannalla.
-Nyt kusetat.
-En kuseta, Jari jatkaa. -Minä ehdotan nyt, että kuivaat vikkelästi perseesi ja tulet asemalle. Ketään epäiltyä ei vielä ole, mutta henkilökunnan määrä on vain kaksikymmentäkolme. Otetaan aamulla kaikki kuulusteluihin.
-Tulen heti, menee tunnin verran, vastaan.
Jumalauta. Palaset loksahtelevat paikoilleen: sekopäinen psykologi, epämieluisa paperinippu, tukeva täti kurkkimassa ikkunan takana, ruumiit, Kallavesi. Kaiken päälle pysähtynyt kaurismäkimäinen tunnelma. Tässä voi olla iso juttu. Vedän äkkiä farkut jalkaani sulloen paljaat jalat nahkakenkiin. Astun käytävään ja olen juuri ohittamassa sen varrella olevaa keittiönurkkausta, kun jaloistani lähtee voimat ja tunnen pääni sivulla kumean kolauksen. Joku iskee minut tajuttomaksi keittiösyvennyksen hämärästä.

Herään omaan aivastukseeni. Pääni yli on vedetty pussi, joka on ehkä ollut täynnä pölyä tai jauhoja. Lisäksi suuhuni on työnnetty jotain ja viimeistelty ilmastointiteipillä. Etenemme kovaa. Tunnen olevani jossakin peräkärryn tapaisessa. Auto ajaa edellä ja makuusijani poukkoilee tien epätasaisuuksista. Psykologi on menettänyt täysin järkensä, jos ajattelee selviävänsä poliisin mukiloinnista ja kidnappaamisesta.

Vilkaisen taas kelloa. 04:37. Helvetin helvetti. Kurssilaisten palautteet soivat loputtomana kelana mielessäni ja kaveri Jack jäi toimistolle. Olenkohan nukkunut yhtään? Sama lähteä toimistolle ja ottaa pieni yömyssy. Ehdin nukahtaa pariksi tunniksi ennen kuin kurssilaiset nousevat aamiaiselle ja täytyy alkaa valmistella aamun ryhmäsessiota.

Ulkona on lämmin kesäyö ja painan hieman reippaammin kaasua suoralla tiellä, joka johtaa kuntoutuskeskukseen jatkuen sen ohi Kallaveden rantaan. Isken jo vilkkua vasempaan työpaikalleni johtavalle tielle, mutta joku kaahaa sieltä ilman valoja venetraileri perässään ja lähtee kiihdyttämään Kallavettä kohti. Auton kyljessä komeilee kuntoutuskeskus Sykkeen logo, jossa on auringon keskelle piirretty sydänkäyrä. Banaalia.

Ajattelematta asiaa sen enempää lähden auton perään. Kuka ikinä kaahaileekaan yöllä firman autolla, ei välttämättä ole liikkeellä puhtaat jauhot pussissa. Traileri heiluu hurjasti auton perässä, vaikka tie on hyväkuntoinen. Kuljettajalla täytyy olla palava kiire. Veneen pressu lepattaa aamuhämärässä ja lähestyn autoa hieman. Kuski varmaan pian huomaa minut ja ajattelee minun seuraavan häntä, kuten tietysti teenkin. Päätän toimia. Olenhan kuitenkin Sykkeen työntekijä jo vuosien takaa. Väläytän pitkiä valoja hiljentämisen merkiksi, mutta valojen iskeytyessä trailerilla lepäävän veneen ahteriin, näen valokeilassa miehen naaman.

Kalpea miehen naama tuijottaa minua veneen perästä. Alaleuan ympäri on vedetty jeesusteippiä. Pitkien valojen katketessa räpyttelen vielä silmiäni, mutta naama on siellä edelleen. Olen ihan varma siitä. Hämärässä näköni kuitenkin sumenee jälleen, eikä kaahaileva auto hidasta, vaan päinvastoin kiihdyttää vauhtia! Samalla huomaan oman rattini tärisevän vimmatusti, joten lyön jarrut pohjaan ohjaten auton pientareelle. Tärinä johtui tietysti käsistäni, jotka nyt kannattelevat minua polviani vasten, kun oksennan nousevan auringon paisteessa. Seurasinko juuri Iltalehden otsikoista tuttua Kallaveden murhaajaa? Näkikö hän minut tai tunnistiko autoni? Olemmeko työtovereita? Mahani antaa varoitusmerkkejä.

Peräkärryn heiluessa pelkään oksentavani. Todennäköisesti tukehtuisin oksennukseeni suun ollessa peitetty. Pakko saada säkki pois päästä ja happea, ettei paniikki hiivi mieleeni.
Koetan kiemurrella peräkärryn pohjalla hieroen säkin alareunaa pohjaa vasten. Käteni on sidottu selän taakse, mikä vaikeuttaa liikkumista ja tila on ahdas. Tukea hakiessani jokin lävistää sormeni. Kipu leviää sormesta käsivarren läpi niskaani ja saa kyyneleet kirpoamaan poskilleni. Tunnustelen sormeani ja tajuan heti piikin olevan uistin. Olen siis veneessä! Jauhosäkki löystyy kuitenkin ja saan kasvoni vapauteen sormen tuikkiessa sykkivää kipua.

Kohottaudun veneen pohjalla ja työnnän pääni venettä peittävää pressua vasten saadakseni raitista ilmaa, mutta ilman lisäksi saan annoksen halogeenivaloa, joka sokaisee minut täysin. Auto ajaa niin lähellä, että voin kuulla hiekan rahisevan renkaiden alla. Verkkokalvolla sykähtelee valtavia valo-ohjuksia ja silmät särkevät. Oksennuksen tunne lisääntyy, mutta sormessa roikkuva uistin unohtui hetkeksi. Tunnen kyytini hidastavan hieman, mikä ei välttämättä ole hyvä merkki. Psykologi saattaa lähestyä määränpäätään. Lisään kierroksia ranteisiini ja koetan vääntää kaikin voimin siteitä auki.

Oksennus maistuu vielä suussani, kun lopetan puhelun hätäkeskukseen. Virkailija vannotti minua palaamaan kotiin ja tulemaan aamulla antamaan lausunnon asemalle, mutta paskat siitä. Sammutan ajovalot ja lähden ajamaan kohti Kallaveden rantaa. Siihen mennessä, kun poliisi saapuu tänne, on veneessä ollut mies jo kellumassa naama alaspäin jonkun viattoman lomailijan mökkirannassa.
Painan kaasua reippaasti. Adrenaliini ei ole virrannut suonissani näin voimakkaasti pitkään aikaan. Minusta on tullut petetty ja jätetty toimistorotta. Täyttämättömien lupausten ja lunastamattoman potentiaalin uinuva tulivuori. Puristan rattia niin, että kädessäni olevaa ruhjetta peittävä rupeutunut iho ratkeaa levittäen verivanoja pitkin käsivarttani. Veri uurteilee kyynärvarteni poimuissa kuin laava kraaterin reunoilla.
Olen muutamassa minuutissa Kallaveden lomamökkien luona ja hidastan vauhtia. Tästä eteenpäin tie lähtee risteämään lukemattomiin eri suuntiin: golfkentälle, kesähuviloille, uimarantaan, ravintolalle ja vierasvenesatamaan. Vierasvenesatamaan! Käännän jyrkästi oikealle ja kaasutan metsän suojassa mutkittelevalle tielle, jossa puut varjostavat minut suojaansa. Aurinko siivilöityy puiden lomasta ja luo tielle valokeiloja, joiden läpi syöksyn kuin liekkien yli ravaava kilpahevonen. Samalla puhelimeni piippaa.
Hiekkatie päättyy lopulta ja eteen avautuu viearasvenesataman alue. Veneitä on joka puolella ja alue jatkuu pitkästi molempiin suuntiin kietoutuen lahden molemmille rannoille. Hidastan vauhtia liukuen kävelytahtia sataman oikeaa reunaa kohti ja vilkaisen puhelintani:
”Tiedätkö mitä toimistolla tapahtuu? Piha täynnä poliiseja.”

Viesti on Sykkeen toiselta psykologilta Hennalta. Hän on ilmeisesti saapunut aikaisin töihin tänään. Aloitan uuden viestin kirjoittamisen, mutta samassa huomaan Sykkeen auton liukuvan kohti järven pintaa huoltorakennuksen edessä. Venetraileri on jo puoliksi vedessä ja autosta nousee joku. Kuski on auton takana, joten en näe häntä, mutta pian olen itse näkölinjalla.

Kiepautan auton kahden puomeille nostetun purjeveneen väliin ja sammutan moottorin. Etäisyys murhaajakuskiin on noin viisikymmentä metriä, kun kyyristyn purjeveneen alle. Hän ei ole huomannut minua, mutta nyt minä näen hänet. Hän veivaa trailerin kampea laskien venettä vähän kerrallaan järven pinnalle. Samalla näen pressun alla miehen pään. Suun ympärillä on ilmastointiteippiä, eikä mies näytä siltä kuin olisi lähdössä kalareissulle.

Kuljettaja kohottaa päätään trailerin takaa paljastaen itsensä minulle. En ole uskoa silmiäni. Olen tuntenut hänet jo vuosia ja olemme aina toimineet hyvin yhteen. Meitä voisi jopa kutsua ystäviksi. Keltainen jakku loistaa auringossa, kun Kuntoutuskeskus Sykkeen toimitusjohtaja Leena kääntää trailerin kampea.
Leena on johtanut Sykettä melkein vuosikymmenen ja selvinnyt läpi vaikeistakin ajoista. Kuntoutustoimintaa on ajettu ahtaalle jo useita vuosia, kun kilpailutuskriteerejä muutetaan jatkuvasti ja Kelan korvaukset pienenevät. Kaikesta huolimatta hän on aina säilyttänyt hymynsä ja positiivisen olemuksensa. Jopa oman avioeronsa aikana, muutama vuosi sitten, hän jaksoi pitää yllä mukavaa tunnelmaa ja kannusti henkilöstöä jaksamaan paineiden alla. Hän vierailee usein ryhmissäni tarkkailemassa kuntoutuksen laatua. Viimeksi eilen iltapäivällä. Tässä täytyy olla jokin väärinkäsitys. Onkohan Leena ottanut huomaamattaan venetrailerin, johon murhaaja on piilottanut uhrinsa?

Nousen piilopaikastani ja lähden veneiden reunoja myötäillen etenemään kohti Leenaa. Vene heiluu puoliksi vedessä keulan ollessa vielä kiinni trailerissa. Jakkupukuinen Leena ahkeroi vaijerikelan kanssa, mutta ei ilmeisesti saa venettä laskettua loppuun saakka. Kuulen vaimeaa kiroilua trailerin takaa. Olen enää parinkymmenen metrin päässä, kun näen Leenan kasvot. Hän näyttää tuskaiselta. Tukka on liimautunut hikisenä otsaan ja keltainen jakkupuku on käsivarsia sekä rintaa myöten mustunut. Ilo on kadonnut tyttömäisistä, viehättävistäkin kasvoista. Hän näyttää surkealta reppanalta, ei kylmäveriseltä murhaajalta.

-Hei, Leena, sanon.
Hän keskeyttää toimensa, mutta ei nosta päätään. Kuuntelee hiljaa.
Toistan tervehdyksen. Katse kohoaa minuun. Silmät ovat appelsiinin kokoiset ja huulet puristettu tiukkaan viivaan. Ote vaijerikammesta irtoaa, jolloin vene syöksyy kauttaaltaan veteen ollen kuitenkin vielä kiinni vaijerissa, joten aallot heiluttavat sitä nyt hakaten veneen reunoja trailerikärryn peräosaan. Leena nappaa jotain maasta ja heittää sillä minua. Esineen osuessa olkapäähäni tunnistan sen Sykkeen työpuhelimeksi.

Samassa hän säntää huoltorakennuksen nurkan taakse, joten juoksen hänen peräänsä. Kierrän rakennuksen kulman, mutta en tavoita Leenaa, enkä näe häntä. Huoltorakennuksen takana on röykkiöittäin sekalaista tavaraa: merikontteja, vanhoja veneitä, bajamajoja, bensiinitankkeja. Paljon piilopaikkoja. Mitä ihmettä Leena meinaa? Muistan vankina olevan miehen ja juoksen trailerille. Väännän kampea niin paljon kuin jaksan, jotta saan veneen keulan tukevammin kiinni traileriin. Säntään veneelle ja vedän pressun irti.

Samassa, kun pressu lennähtää sivuun, veneestä hyppää mies minua kohti. Mies ponkaisee aitahyppääjän tavoin ainakin puoli metriä pääni yläpuolelle kasvoillaan raivoisa ilme. Hampaat ovat yhteen purtuina ja silmissä roihuavat helvetilliset lieskat. Lieskat, jotka epäilemättä koituvat kohteensa tuhoksi. Ilmassa hän kääntyy ja iskee kyynärpäällä minua kurkkuun. Henkeni salpaantuu ja menetän tasapainoni, mutta niin menettää hänkin kompuroiden ilmalentonsa päätteeksi mahalleen rantaveteen. Hän parahtaa kivusta. Nousen ylös ja koetan huutaa ja rauhoitella häntä. Sanoa, että kaikki hyvin ja että olen tullut auttamaan. Kompuroin vaikeroivan aitahyppääjän ylle ja ojennan käteni hänen hartioilleen auttaakseni. Verinen käteni vihloo ja roiskii verta miehen päälle. Huomaan veren tahrineen paitani sekä housuni. Korvissani suhisee ja hengittäminen on vaikeaa. Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti.
-Seis, poliisi! Seis!
Kuulen huutoja etäältä ja ajattelen poliisin löytäneen paikalle. Ehkä he ovat ottaneet Leenankin kiinni. Päässäni humisee. Vedän vielä miestä hartioista yrittäen nostaa häntä. Olemme pian läpimärkiä. Kuulen voimakkaan pamauksen. Ja toisen. Lamaannuttava tunne leviää lantiooni ja alaraajoista lähtee voima. Kasvoni iskeytyvät veteen ja tulee pimeää.

Tunnen makuusijaani vetävän auton hidastavan voimakkaasti ja lopulta vauhti pysähtyy. Olen juuri saanut käsieni siteen airon hankaimen ympärille ja vauhdikkaalla liikkeellä toivon saavani hierottua narun poikki, kunhan psykologi ei juuri nyt nostaisi pressua. Adrenaliini pehmentää uistimen tuottamaa kipua sormessani, kun olen täysin keskittynyt käsieni vapauttamiseen.
Vene lähtee liikkeellä alkaen pian heilua peräpäästä. Sekopää laskee minua veteen ja meinaa hukuttaa minut Kallaveden pohjaan! Vene syöksähtää äkisti veden valtaan jääden heilumaan aallokossa. Isken pääni veneen reunaan, mutta en lopeta. Hieron köyttä. Tunnen ihon verestyvän hiostuksessa ja veri liukastaa köyttä tehden katkaiseminen entistä vaikeammaksi, mutta minä en lopeta. Minä en tänne kuole.

Lopulta hiljenee. Vene heiluu miedossa allokossa ja ympäristö vaikenee. Kuulen oman hengitykseni, joka rohisee paniikinomaisesti. Kuulen vaimean napsahduksen takaani, kun köysi katkeaa. Vedän kädet eteeni ja katson niitä kuin vanhoja ystäviä vuosien jälkeen. Ihanat käteni. Vasemmassa nimetömässä roikkuu vanha ruosteinen Rapala. Se ei minua haittaa. Näillä käsillä pystyn mihin tahansa. Nousen kyykkyyn veneen pohjalla ja haen tasapainoani aallokossa. Avatkoon nyt pressun saatana. Viimeinen asia, mitä sekologi näkee, on minun nyrkkini, joka iskeytyy hänen hömppäteorioita pursuavaan kalloonsa.

Odotus tuntuu ikuisuudelta, mutta lopulta kuulen askeleiden rahinaa etäältä. Ne lähestyvät venettä, minun valtakuntaani. Jännitän puutuneet reiteni äärimilleen ja tunnen jaloissani, kun vene hilautuu rantaa kohti tehden lähtöalustastani entistä vakaamman. Pressu nousee päästäen raikasta happea kasvoilleni, mutta ihanan tuulahduksen pilaa minua mulkosilmillään tuijottava psykotappaja.

Kuin automaattisesti reiteni ojentuvat ja lennättävät minut valtavaan syöksyyn. Isken kyynärpääni miehen kasvoja kohti tarkoituksenani murskata hänen kallonsa tuhanteen osaan, ja niin teenkin. Laskeutuessani veden rajaan tunnen tuhansien puukkojen iskeytyvän lihaani joka puolelta jalkoja. Vajoan veteen, enkä saa voimaa itseeni. Sen jälkeen kaikki on sumeaa ja kivuliasta. Kuulen rohinaa, mölinää ja huohotusta tuskani takaa. Mies painaa minua syvemmälle rantaveteen ja ajattelen luovuttavani. Toimistorotta on liian sinnikäs puutuneelle keholleni.

Kaksi laukausta keskeyttää lannistuneen ajatuskulkuni. Tunnistan nuo äänet vaikka kuoleman porteilta. Kaksi Walther P99Q-pistoolin laukausta. Poliisin virka-ase on varmatoiminen ja laukaukset lähtevät vielä tuntemattoman työkaverini etusormen kautta tarkasti noin kahden sekunnin välein. Minua kiskonut voima tuupertuu ja näen psykologin kasvojen vajoavan rantaveteen. Häen kehonsa on painava ja voimaton, mutta katse on kysyvä, jopa kummastunut. Taidan menettää tajuntani.


Kaksi poliisipartiota pistoolit valmiiksi ojennettuina lähestyy vedessä makaavia miehiä. Ympäristö on hiljainen ja virkamiehen Walther-pistooli päästää vielä hentoa savua piipustaan. Toinen partio jää noin kolmenkymmenen metrin päähän kohdehenkilöistä, kun toinen ottaa kontaktin tuupertuneisiin miehiin.

Äkisti huoltorakennuksen takaa kuuluu huutoa; vaikeroivaa hätääntymistä. Keltaiseen jakkupukuun ahtautunut nainen rynnistää merikontin takaa kohti maassa makaavia miehiä. Nainen heittäytyy miesten ylle, mutta toinen poliiseista tarttuu tätä käsistä ja käskyttää naisen maahan. Nainen pyytelee anteeksi. Hokee toisen kohdehenkilön, psykologi Heikki Lankisen, nimeä. Nainen vaatii päästä miehen luokse. Vannoo rakastavansa tätä ja nyyhkyttää anteeksiantoa anoen jumalalta, että mies selviäisi hengissä.

Puolen tunnin kuluttua kuntoutuskeskus Sykkeen toimitusjohtaja Leena Kangas istuu poliisiauton takatilassa ensihoitajan taivutellessa uistimen koukkua irti vanhemman konstaapeli Matias Ahon sormesta. Matiaksen kollega Jari Suo kirjoittaa jotain pieneen muistilehtiöön. Psykologi Heikki Lankinen makaa toisen ambulanssin takaosassa, kun yksi poliiseista tutkii purjeveneiden välissä hänen autoaan. Heikin etureidessä ja vasemmassa pakarassa näkyy siistit luodinreiät, joita ensihoitaja liimaa umpeen myöhempää tikkausta varten. Veripussia viritellään telineeseen.

Kolme viikkoa kuluu. Heikki työntää rivakasti pyörätuolinsa pyöriä poliisivankilan käytävällä kohti tapaamishuonetta.
-Miten sinä voit Leena? Heikki kysyy.
-Hyvin, Leena vastaa. -Tai siis, niin hyvin kuin tässä nyt voi voida. Minua on palloteltu eri poliisivankiloihin viimeiset kolme viikkoa. Nyt näyttää siltä, että olen matkalla Hyvinkäälle. Pitkäksi aikaa.
-Tapoitko sinä kaikki ne ihmiset? Heikki kysyy.
-Tavallaan olen valtavan helpottunut. Kaikki on nyt takana päin ja olen tullut päätepisteeseen. Olen kärsinyt niin pitkään. Avioeron jälkeen sain paniikkikohtauksia. Sykkeellä alkoi mennä huonosti. Minulla on ollut kova työ maksaa ihmisten palkat, mutta aina se on onnistunut. Aina.
-Leena. Ne ihmiset. Sinä tapoit heidät, eikö niin? Heikki jatkaa.
-Olin epätoivoinen. Kuntoutukset alkoivat saada huonoa palautetta. Ihmiset menivät muihin keskuksiin ja kirjoittelivat netissä mitä sattuu. Kirjoittivat, että huijaamme ihmisiä. Kela ja Aluehallintovirasto alkoi soitella. Minä… minä päätin toimia kaikkien meidän hyväksi, Leena vastaa.
-Murhasit kuntoutujiamme? Heikki kysyy.
-Murhasin ja murhasin. Minä rakastan sinua Heikki! Olen rakastanut jo vuosia. Siksi erosimme mieheni kanssa! Leena jatkaa.
-Mitä sinä puhut? Erositte minun takiani? Mikset…mikset ole puhunut mitään? Heikki kysyy.
-Ihmiset kirjoittelivat sinusta pahaa Heikki. Olisit voinut menettää työsi! He kirjoittelivat ikäviä palautteita meistä! Otin oikeuden omiin käsiini. Jonkun oli palautettava tasapaino ja oikaistava tilanne. Minä vain vähän kolautin sitä yhtä kuntoutujaa venereissulla. Se ei enää noussut ylös. Yritin soittaa hätäkeskukseen, mutta puhelin tippui veneen pohjalla olleeseen veteen. Kukaan ei nähnyt. Heitin hänet yli laidan… -Kauheaa. Käsittämätöntä, Heikki sanoo.
-Sitten niitä alkoi tulla. Kiittämättömiä kuntoutujia. Minä… minä näytin heille ensiluokkaista palvelua. En osannut lopettaa. Minä tapoin tappamistani! Tapoin heidät kaikki! Leena huutaa.

Leena vajoaa musertavaan itkuun tapaamishuoneen sohvalle. Hänen kehonsa nytkähtelee ja sohvakankaaseen ilmestyy tummia pisarajälkiä. Heikki nojautuu Leenan puoleen ja hilaa itsensä tuolistaan sohvalle. Hän kietoo käsivartensa Leenan ympärille ja kuivaa tämän kyyneleet palmukuvioituun collegepaitaansa. Hän kohottaa Leenan kosteita kasvoja hellästi ja suutelee tätä pitkään. Hän maistaa suolaiset kyyneleet Leenan kylmillä huulilla. Ne maistuvat ihanalta.

Jätä kommentti