Varjot!

Kirjoittanut: Milla Liljeroos

Betonisella ikkunasyvennyksellä lepatti pieni ja väsyneen oloinen liekki. Valkoinen varsi oli sulanut kuumuudessa jo melkein loppuun. Se taisteli vanhojen ikkunakarmien väleistä puhaltavaa kylmää vetoa vastaan. Välillä liekki oli jo sammumaisillaan, mutta steariinin kuumuus onnistui kerta toisensa jälkeen elvyttämään liekin.
Huone oli hämärä, vaikka paljaat ikkunaruudut päästivät kaiken päivänvalon lävitseen. Sellainen se oli aina ollut. Hämärä. Kolkko. Viileä.
Puinen tuoli narahti, kun vartalo nojasi eteenpäin ja käsi kurkotti kohti kirjoituspöydän nurkassa lepäävää valkoista kirjekuorta. Tuuli puhalsi voimakkaasti käden puristuessa nyrkkiin. Paperin sileä pinta rypistyi, kun veri kuohusi nyrkissä olevan käden pinnalla pullottavissa verisuonissa.
Raskas hengitys vaihtui kiivaaksi ja ohimoissa tuntunut pieni syke oli muuttunut piinallisen kivuliaaksi. Tuoli työntyi taakse ja värikkäät villasukat pilkistivät esiin kuluneen kirjoituspöydän alta. Siro hahmo nousi ja suoristi kivistävää selkäänsä. Aikaa tuossa huoneessa oli jälleen kulunut luvattoman paljon ja kerta toisensa jälkeen se muuttui entistä vaarallisemmaksi. Hänelle itselleen. Sadepisarat valuivat pitkin ikkunaruudun kylmää pintaa lattian narahdellessa liekkiä lähestyvän liikkeen alla. Huoneessa tanssahteleva kaihoisa valo peittyi hahmon siirtyessä lähemmäksi ikkunaa. Seinälle lennähti musta varjo, joka ei jättänyt tilaa ainoallekaan valonpisaralle. Kuului voimakas ujellus, joka sai ruskeat silmät vääntymään viivoiksi ja sileiden kasvojen kauniit ääriviivat rypistymään. Kynttilä sammui ja seinillä liikehtivä varjo sulautui ympärille laskeutuvan täydellisen pimeyden sekaan. Huoneen ovi sulkeutui jättäen sen sisuksiin kaiunomaisesti loittonevan kuiskauksen: Pian, aivan pian.

Laura istuu poliisilaitoksen kolkossa odotustilassa ja vilkuilee hermostuneena lasi-ikkunan takana vaihtuvia kasvoja. Käsissään hän pyörittelee valkoista rullaksi taiteiltua vuoronumeroa. Ei hänen sitä pitänyt koneesta painaa mutta oli sisään astuessaan vain liittynyt muutamasta ihmisestä koostuvaan jonon kaltaiseen muodostelmaan. Hän ei halunnut herättää huomiota ja olikin katsonut parhaakseen vain olla ihan kuka tahansa. Painaessaan ”passiasiat”-painiketta hän ei kuitenkaan ollut voinut olla hymyilemättä. ”Ovelaa” hän ajatteli.
Kaikista yrityksistään huolimatta hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa tavallinen. Hänen sisällään velloi viha ja se kasvoi kasvamistaan. Hän oli hyvin tietoinen sitä, että jonain päivänä se jokin hiipisi ulos ja saisi aikaan karmeaa tuhoa. Se olisi vain ajankysymys.
Mustalle taululle ilmestyi numero tajunnan räjäyttävän summerin rääkäisyn saattelemana. Kukaan ei tehnyt elettäkään noustakseen, joten hän rullasi käsissään lepäävän paperin auki. Punatukkainen, lempeän näköinen nainen nosti mustasankaisia lasejaan ja katsoi kysyvästi. Laura näki ikkunasta oman kuvansa heijastuksen. Hän hymyili, mutta silmät olivat tyhjät.

”Numero 66?”, kuului samalla, kun sivuun vedettävä lasiovi aukesi. Nainen kohensi jälleen lasejaan. Kysyvän katseen sekaan oli tulvinut mittailevan näköinen, aavistuksen verran epäilevän oloinen tuijotus.
Laura katsoi virkailijaa ja kuuli hänen toistavan ”numero 66?”. Muutamia sekunteja kestävän hiljaisuuden rikkoi vastakkaisesta suunnasta kuuluva ovenavaus ja heti sen perään matala miesääni rykäisi ”Laura Kokko?”. Rypistynyt paperi tipahti maahan.
Kumipohjaisten lenkkareiden narisevat äänet kimpoilivat pitkin valkoisiksi maalattuja seiniä. Siellä täällä näkyi hiuksenhentoja ratkeamia, jotka risteilivät ympäriinsä ja katosivat sitten maalipinnan alle.

Ruskeahiuksinen, hieman yli kolmekymppinen pienehkö nainen puristi vasemmalla olallaan roikkuvaa kangaskassiaan, katsoi vielä taakseen ja ojensi sitten hennosti värisevän kätensä:
”Laura Kokko”
”Tuomas Koski, rikoskomisario”, mörähti pitkä ja vankkarakenteinen, arviolta noin neljänkymmenen ja viidenkymmenen ikävuoden väliltä. Nopean kättelyn jälkeen käsi viittoi huoneeseen. Ovi kolahti ja Laura tunsi palan kurkussaan samalla, kun päässä tuntunut jyske yltyi.
”Menen suoraan asiaan” Koski sanoi naputellessaan keltaista alleviivauskynää vasten työpöytäänsä. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän nosti katseensa ja jatkoi ”Rikos on vanhentunut.”
”Vanhentunut?”
”Ikävä kyllä”
Raskas hiljaisuus laskeutui kolkkoon toimistoon.
”Kiitos kuitenkin”, Laura sai kuiskatuksi. Sitten hän nousi. Suussa maistui metalli.
”Voit kuitenkin kannella päätöksestä”, nyt hieman terävämpi ääni sanoi.
Kyynelten valuessa pitkin kalpeiksi valahtaneita kasvoja Laura avasi valkoisen oven ja astui käytävään. Katse harhaili ympäriinsä, ihmisten puheensorina tunkeutui kovana pauhuna hänen päänsä sisään. Lasisen tiskin kohdalla hän kohotti katseensa ja näki virkailijan katsovan huolestuneesti. Mahassa velloi ja jokin pyrki ylös. Pääovelle päästyään hän työnsi ovet auki viimeisillä voimillaan ja sitten se tuli. Oksennus lensi suurella paineella.

Laura pyyhki suupieliään ja näki sivummalla seisoskelevat ihmiset. ”Painukaa helvettiin! Ette te mitään ymmärrä!” Sen huudettuaan hän suoristi selkäänsä kouristelevasta vatsastaan välittämättä ja tunsi, kuinka tyhjä hymy vääntyi kasvoille. Poliisilaitoksen edustalla välkehtivän vaalean kivetyksen päälle laskeutui lauma naakkoja. Kohta hänen katseensa kiinnittyi puiden luona liikehtivään hahmoon, joka nopeasti katosi ohi kävelevien ihmisten sekaan. Hänen mieleensä palautui se myrskyinen ilta, kun oli ollut aivan varma, että joku oli seisonut ikkunan takana pimeyden keskellä.

Päivät olivat kuluneet vailla merkitystä. Aika lipui hitaasti eteenpäin, äänet ympärillä olivat sumeita ja pienen kaupungin yllä paistatteleva aurinko oli musta. Kaikkina näinä vuosina hän oli halunnut vain unohtaa, antaa anteeksi. Kaikkina niinä vaikeinakin hetkinä hän oli halunnut vain selviytyä. Katsoa itseään peilistä ja oppia hyväksymään itsensä ja sen, kuka todellisuudessaan oli. Hän tahtoi itkeä itsensä puhtaaksi, pestä väärän kosketuksen jättämät jäljet iholtaan. Hän halusi tuntea jotain ilman pelkoa.
Hän ei koskaan tahtonut kostaa, eikä hän koskaan ollut tuntenut tarvetta hakea oikeutusta. Hänen sisällään asuva kipu herätti surun ja häpeän. Näiden jälkeen tuli aina pelko. Pelko itseään kohtaan ja pelko siitä, että joku saisi tietää.

Jotain oli kuitenkin tapahtunut, ja juuri se pelotti häntä. Ehti kulua monta aamua ja monta iltaa ennen kuin hän lopulta myönsi, mistä oli kysymys. VIHASTA! Se oli herännyt henkiin, löytänyt tien ulos, eikä hän pystynyt enää hallitsemaan sitä. Lempeiden silmien eteen oli laskeutunut sumuinen verho, ja pintojen heijastuksista hän näki, että katse oli paha. Äänet hänen päänsä sisällä eivät jättäneet rauhaan. Näkivätkö sen myös muut? Kuulivatko muut myös äänet? Sitä hän ei tiennyt.

Voimakkaat tuulet olivat riepotelleet vanhan, kivirakenteisen omakotitalon pihalla huojuvia kuusia koko pitkän ja pimeän syksyn. Hän oli istunut useina iltoina siinä kolkossa huoneessa. Katsellut kuusien levotonta huojuntaa ja kuunnellut tuulen aggressiivista sinkoilua huoneen kivisillä seinillä. Hän oli availlut ja sulkenut valkoista kirjekuorta niin moneen kertaan, että lopuksi se oli alkanut repeilemään ja rypistymään. Kirjeen sisällön mustat kirjaimet sylkivät vasten kasvoja ja hän sylki takaisin. Aina siihen saakka, kunnes kynttilä ikkunalaudalla sammui. Silloin hän aina tiesi, että oli aika poistua huoneesta.

Valkoinen paksu peite oli vuorannut alleen kaiken. Mihin ikinä katsoikin, näki vain valkoista. Välillä näytti siltä kuin jokin yrittäisi kaivautua lumen alta, mutta sitten tulivatkin raivokkaat myrskyt ja hautasivat sen takaisin. Aika kului narskuvien askeleiden seassa. Talvi taisteli lähestyvän kevään kanssa. Laura häikäilemättömäksi muuttuneen vihansa kanssa.

Lopulta maasta pilkisteli vihreän eri sävyjä, ja lämpenevä aurinko oli tuonut mukanaan linnunlaulua ja kaikenlaisten korjaustöiden määrätietoisia paukahduksia. Ihmiset heräilivät horroksestaan ja kadut havahtuivat keveiden askeleiden alla. Tätä hetkeä hän oli peläten odottanut ja tätä hetkeä hän oli kauhulla paennut. Nyt oli kuitenkin tullut se hetki eikä hän enää voinut perääntyä. Ei vaikka järki hänen päässään yritti huutaa sydämessä pauhaavalle vihalle. Edes ikkunalaudalla sytyttämistään odottava kynttilä ei enää voinut auttaa. Oli aivan liian valoisaa.

Valkoinen Opel Astra pysähtyi autiolle parkkipaikalle, ja moottorin sammuttua ovi aukeni ja esiin pilkisti vihreät aitoja crocs -merkkisiä kenkiä jäljittelevät kopiot. Ilma oli painostavan kuuma. Laura potkaisi sandaalit jaloistaan ja heilutteli varpaitaan. Punaisiksi lakatut varpaankynnet sivalsivat läpi hiillostavan kuumuuden. Kohta sataisi vettä. Sen kertoi matalalla holtittomasti lentävät linnut.

Narahteleva auton ovi paukahti kiinni juuri, kun sivulla hautausmaan luona odottavan kirkon kumeat kellot alkoivat soimaan. Niiden kaihoisat sävelmät laskeutuivat parkkipaikalla väreilevän kuumuuden sekaan ja saattelivat raskaat askeleet aina kirkon ovelle asti. Ranteessa olevat korut helisivät oven auetessa. Hän astui hiljaisuuden syleilyyn, kun kirkas päivänvalo jäi hitaasti sulkeutuvan oven toiselle puolelle. Viileän hämärä kirkon koko kauneus avautui hänen eteensä, ja pienen hetken hän tunsi olevansa taas oma lempeä itsensä. Pieni hikikarpalo työntyi otsalle, kun kirkon punainen matto syleili vihreiden sandaalien melkein puhki kuluneita pohjia. Samaan aikaan ulkona, parkkipaikan syrjäisimpään kulmaan pysähtyi musta auto.

Laura istuutui suurta alttaria lähimpänä olevaan penkkiriviin. Hän pyyhkäisi kädellään märkää otsaansa ja laski haaleanvihreän, paksua kangasta olevan olkalaukkunsa puiselle penkille. Sitten hän kaivoi capriensa taskusta puhelimensa. Kolme vastaamatonta puhelua vilkkui näytössä. Nopea etusormen liike tyhjensi ilmoituspalkin. Oli kulunut jo kuukausia siitä, kun hän oli pystynyt pitämään yhteyttä lähimmäisiinsä tai ylipäätään keneenkään. Työpaikalleen kotihoitoon hän oli toimittanut vähin äänin sairauslomatodistuksen. Kukaan ei ollut kysellyt perään. Muutamat ystävät ja äiti olivat sitkeästi yrittäneet pitää yhteyttä. Toisinaan hän oli vastannut ja vakuutellut kaiken olevan kunnossa. Kiireet työpaikalla ja opinnot vain olivat vieneet kaiken ajan.

Kirkon kauniit alttarimaalaukset, koristeelliset pylväät ympäriinsä ja katosta roikkuvat suuret valaisimet saivat olon tuntumaan turvalliseksi. Melkeinpä tyyneksi. Hän ihasteli alttarin edessä olevaa maalausta. Jeesus seisoi veneessä kädet ja kasvot kohotettuina kohti taivasta. Ilma oli myrskyinen ja miehet veneen kyydissä katsoivat myös kohti taivasta. Hän mietti, olivatko he opetuslapsia.
Hiljaisuus oli kietoutunut Lauran ympärille kuin suojaava kilpi. Hän hengitti rauhallisesti ja tunsi kyynelten vyöryvän poskille. Kirkko oli kaunis, ja hän oli helpottunut siitä, että kykeni vielä tuntemaan, kuten hän nyt tunsi. Ehkä hänessä oli vielä jotain kaunista jäljellä. Ehkä viha ei ollut vielä pystynyt tuhoamaan kaikkea.
Hän työnsi kädet vasempaan taskuunsa ja veti taitetun kirjekuoren esiin. Levottomuus palasi välittömästi. Muutamalla tottuneella ranteen liikkeellä paperi oli jälleen auki hänen edessään. ”Lapseen kohdistuva haureus”, rivit alkoivat sinkoilemaan ja sydämensyke kiihtyi. ”Törkeä lapseen kohdistunut haureus edellytti erityistä raakuutta ja julmuutta, mutta tässäkin tapauksessa rikos on vanhentunut vuonna 2009.” VANHENTUNUT! Hän havahtui omaan ääneensä. Viha hänen sisällään vyöryi ulos valtavalla voimalla. Kyyneleet virtasivat ja hengitys oli muuttunut kiivaaksi. Sydämensyke kimpoili pitkin kirkon maalauksia. Hän nousi penkistä, astui sivulle ja lyyhistyi maahan. ”HERRAJUMALA, MITEN TUOLLAINEN TEKO VOI KOSKAAN VANHENTUA? TAHRIT PUHTAUTENI JA SÄRJIT VARTALONI! TUHOSIT MINUT!!! KUULETKO PASKIAINEN?”
Laura jäykistyi kuullessaan liikettä. Tai yskäisyn. Ei se oli kuiskaus. Hän nosti päätään ja katsoi alttarin suurta taulua. ”Jeesus? Jumala?”, hän sai sanotuksi ja pyyhki samalla valuvaa nenäänsä. Ei vastausta. Karmiva hiljaisuus sai seinät pyörimään. Hän nousi polviensa varaan ja silmäili kirkkoa. Ihan kuin kirkon lehterillä olisi näkynyt tumma hahmo. Sitten hän käänsi nopeasti päänsä ja katsoi jälleen alttaria. ”Kuka siellä?” Hiljaisuus.
Polvet kantoivat vielä sen verran, että hän pääsi ylös ja sai tukea penkin reunalta. Päässä alkoi sumenemaan. Sitten hän tunsi paperin kädessään. Hän valahti jälleen polvilleen. ”Ei, ei tämä rikos ole vanhentunut” hän nyyhkytti. ”MINULLA ON JÄLJELLÄ VIELÄ OMANKÄDENOIKEUS!!”, hän huusi viimeisillä voimillaan ja kuuli oman, väsyneen äänensä. Juuri ennen kuin hän vajosi maahan tuntien kylmän kivilattian allaan, hän kuuli askeleita ja hiljaista naurua, joka kaikui pimenevän kirkon sisuksissa.

Tummat pilvet olivat ajelehtineet kuumana porottavan auringon eteen, kun autonrenkaat kiitivät pölyävällä soratiellä. Kivet kopsahtelivat vasten valkoista peltiä käsien puristaessa rattia yhä tiukemmin. Radiossa karhea miesääni lauloi rakkaudesta ja uudesta mahdollisuudesta. Laura käänsi äänet pois samalla, kun puhalsi tumman hiussuortuvan sivuun kasvojensa edestä. Hän vilkaisi taustapeiliin varmistaen jälleen, onko laukku yhä takapenkillä. Laukku, jonka sisältö toisi hänelle rauhan.
Muutaman kilometrin jälkeen määränpää sijaitsisi oikealla metsään vievän hiekkatien päässä. Aivan merenrannan tuntumassa. Hieno paikka sulkea ympyrä. Vai mitä?
Ensimmäinen sadepisara tippui vasten tuulilasia juuri, kun hän saapui viimeiseen käännökseen ennen siirtymistä metsäiselle tielle. Vauhti hiljeni kunnes pysähtyi kokonaan. Kaikki oli ollut valmista jo useita kuukausia, mutta nyt epävarmuus siirtyi voimakkaana pauhaavan vihan tielle. Entä jos kaikki menisikin pieleen? Entä jos hän olisikin liian heikko? ”NYT HILJAA!”, hän huusi ja kääntyi hiekkatielle juuri, kun toinen toistaan suuremmat sadepisarat kastelivat tuulilasin naarmuista pintaa.

Pienen punaisen mökin sameat ikkunaruudut olivat ensimmäinen asia, jonka hän näki. Pikainen silmäys pihapiiriin kertoi, että se oli hoitamaton ja ränsistynyt. Huokaisten hän sammutti moottorin, kurkotti takapenkille ja tarttui laukkuunsa.
Sadepisarat sinkosivat voimalla vasten Lauran pelokkaita kasvoja. Hän seisoi vain muutamien metrien päässä valkoisen oven edessä. Ruostunut tuulikello soitti hiljaista sävelmäänsä. Yhtäkkiä jalat olivat vetelät. Sydän takoi rinnassa, ja sadepisaroiden kastelemien kasvojen sekaan sekoittui suolaisia kyyneleitä. Käsi hakeutui taskulle. Valkoinen kirjekuori oli edelleen siellä.
Äkillinen tuulenpuuska oli kaataa hänet, mutta hetken tasapainoaan haettuaan hän löysi sen jälleen. Sateen yltyessä hän oli jo aikeissa kääntyä ja lähteä. Ajatus vihollisensa kohtaamisesta silmästä silmään oli alkanut tuntumaan huonolta. Häntä pelotti. Hän ajatteli äitiään ja huolta, joka paistoi silmistä äidin sanoessa: ”Kostaminen ei sinua korjaa”.
”Olenkin jo odotellut sinua!” sanoi nariseva ääni hänen takanaan.
Lauran sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja hän kääntyi niin nopeasti, että oli jälleen menettää tasapainonsa. Hän jähmettyi paikoilleen.
”Älä nyt näytä noin säikähtäneeltä. Minuahan tulit kai etsimään?”
Viha Lauran sisällä läikähti kuin liian täyteen kiehumaan laitettu vesikattila. Hän raotti huuliaan, mutta ääntänsä hän ei saanut kuulumaan. Sade heidän yllään kiihtyi.
”Olen tarkkaillut puuhiasi jo pitkään ja osasin kyllä odottaa sinua. Sinä senkin pikku lut…”
”OLE HILJAA! OLE HILJAA!”
Pitkä vartalo astui muutaman askeleen lähemmäksi. Sitten käsi hakeutui likaisten farkkujen taskuun.
”Katso!”, uhkaava ääni sanoi. ”Sain tällaisen”, ääni jatkoi käden heiluttaessa valkoista paperia ilmassa. ”Miksi et osannut jättää asiaa taaksesi ja luulitko tosissasi, että voisit mitenkään todistaa yhtään mitään?”
”SENKIN SAASTA”, Laura huusi niin, että keuhkoja kivisti. ”Olet pilannut koko elämäni ja…”
”Ole hiljaa”, ääni sanoi nyt melkein kuiskaten ja askel siirtyi jälleen hieman lähemmäksi.
Laura työnsi kätensä nopealla liikkeellä laukkuunsa, mutta tavoitti viileän metallisen pinnan liian myöhään. Suuri käsi teki laajan, kauhovan tapaisen liikkeen ja tavoitti ruskeat hiukset.
”Päästä irti!”
”Ei, ei se nyt mene niin kultaseni. Me päätämme tämän nyt. Minäkin olen valmistautunut”, raivoisa ääni huohotti vasten Lauran kasvoja.
Sade lakkasi ja aurinko pilkisti väistyvän pilven takaa. Sormet tarrautuivat hennon hien kasteleman kaulan ympärille. Heidän katseensa kohtasivat.
”Vielä kerran…muistatko…”, värisevä ääni kuiskasi korvaan samalla, kun toinen käsi irrottautui kaulalta ja hakeutui nahkaisen vyön luokse.

Laura lamaantui. Veri maistui suussa paineen helpottaessa silmäkuopissa. Hän tunsi kehossaan kaiken sen, minkä vuoksi oli sinä päivänä pysäköinyt autonsa punaisen mökin eteen. Hän näki edessään sumenevat ääriviivat. Ääriviivat, jotka olivat vanhan miehen. Pahuus oli käsinkosketeltava. Muistot vyöryivät päälle ja iskivät kuin ruoska vasten lyyhistyvää vartaloa. Jalat pettivät alta ja hän valahti vasten mutaista maata.
Tajunnan täytti kettingin kimeä helinä, kun hän tunsi jonkin kiertyvän kaulansa ympärille. Heti perään vatsaan tuntuva isku sumensi silmät. Luomet tuntuivat painavilta. Sitten hän liikkui.
”Rikoskomisario Koski kävi täällä ihan henkilökohtaisesti. Muka ihan yleinen käytäntö”. Kettinki Lauran kaulan ympärillä kiristyi. ”Löysin sinut ensin, tarkkailin viikkokausia ja ymmärsin, mitä olit tekemässä.”
Laura nielaisi vaivalloisesti.
”Taisit nauttia siitä…palasit aina uudestaan ja uudestaan siihen huoneeseen. Mutta miksi kynttilä?”
”Varjot…”, Laura sai hädin tuskin enää kuiskatuksi. Sitten hän tunsi napakan tönäisyn, joka vei hänet pimeyteen hiekan ja mullan sekaan. Hän makasi kuopassa ja tunsi ruohotuppojen lentävän päälleen. Hän yritti suojata kasvojaan ja kohotti päätään ylöspäin. Jotain kovaa tippui vasten hänen käsiään.
”Voit tappaa itsesi ennen kuin tukehdut”, huvittunut ääni sanoi, kun leipäveitsi ja valkoinen paperi olivat tippuneet kuopan pohjalle.
Likaisen valkoisen topin alta pulppusi verta ja hengittäminen oli muuttunut tiheästä hyvin hitaaksi ja raskaaksi. Vihan äänet hänen päässään olivat sammuneet, kun tietoisuus kuolemasta oli kahlinnut hänet otteeseensa. Kivien, mullan ja hiekan lentäessä hänen päällensä hän kykeni enää vain sulkemaan ja avaamaan silmiänsä. Hän ei jaksanut taistella. Kaikki olisi pian ohi. Hän kuuli enää vain hitaan sydämensykkeensä ja ylhäältä kantautuvan naurun.

Juuri ennen kuin hän oli menettämässä tajuntansa, kuului ylhäältä laukaus. Raskaat kumahdukset kimposivat kuopan pohjalle. Hän raotti silmiänsä sen, minkä pystyi hiekan ja mullan seasta. Kuopan reunalle valahti tumma hahmo, ja hän näki kasvot kirkkaan auringonpaisteen läpi. Silmät olivat irvokkaasti ammollaan ja ne katsoivat suoraan häneen. Keskellä otsaa oli reikä, josta valui veri. Nenänvartta pitkin huulille ja siitä kohti leukaa.
”Ympyrä sulkeutui…”, hän sai sanottua ja näki hahmon värähtävän. Sitten hän kuuli lähestyvät askeleet ja näki suurenevan varjon kuopan reunalla. Tuli hiljaista. Puut kuopan reunalla huojuivat lämpimässä tuulenvireessä. Hän havahtui kysyvään ääneen, mutta kykeni enää raottamaan silmiään muutaman millin verran.
”Äiti…”, hän kuiskasi ja kuuli vielä yhden laukauksen. Sen jälkeen hän menetti tajuntansa.

Jätä kommentti