Vasilin kuolema

Kirjoittanut: Salla Nazarenko

Itsemurhaajia paljon nähneet ihmiset, poliisit ja lääkärit, ovat totisesti tottuneet rumiin ruumiisiin. Vasili ei ollut pahimmasta päästä, joskaan lukuun ottamatta hiilenmustana kiiltäviä eebenhiuksia oli ruumis tuskin kovin kauniskaan, varsinkin kun tapahtuneesta oli joitakin päiviä. Ihmisen vanheneminen on tänä päivänä aika hidasta, olemme onnistuneet lääketieteen ja paremman ravinnon ansiosta hieman huijaamaan solujamme. Mätänemistä emme kuitenkaan ole onnistuneet pysäyttämään. Se alkaa heti, kun kuolema on asettunut ruumiiseemme.

Myös Vasilissa tuntui se vastenmielinen, makeahko tuoksu, joka oli hänet noutaneelle miliisipartiolle valitettavan tuttu. Tavallisemmin se kuitenkin lähti kuitenkin siltojen alle kuukahtaneista pummeista, peittyen virtsan, pesemättömien vaatteiden ja huonojen viinasten tuoksuun. Vasilin ei voi syyttää tuoksuneen miltään niistä. Hän käytti kalliita miesten tuoksuja, kuolinpäivänäänkin, tuskin ajatellen että niiden tulisi peittää alkava hajoavan ruumiin löyhkä.

Vasilin hiukset olivat asettuneet kauniisti hänen päänsä molemmin puolin. Kauniisti siihen nähden, että hän oli ampunut itseään päähän. Asuntoon saapuneet miliisit katsoivatkin aluksi, että tilanne oli mennyt yllättävän siististi.

Vasili löytyi istuma-asennosta. Miliisipiirin tutkintapöytäkirjojen mukaan ”kansalainen V.V. istui sohvalla asunnossaan Bolšaja Ordynka -kadun numero 15:ssa. Rigor mortis oli tapahtunut joitakin vuorokausia sitten. Talonmies V.M. Parfjonov avasi oven poliisipartiolle. Ei epäillä rikosta.”

Vasilin silmät olivat auki ja katse kohdistunut suuren olohuoneen vastakkaiseen seinään. Hän istui sohvalla aivan kuin juuri töistä tulleena. Kuivuneet veriroiskeet hänen kasvoillaan ja sohvalla ja käteen vaipunut ase kertoivat siitä, että nyt ei ollut kyse siitä, että Vasili odotti perunoiden kiehumista. Kyse oli siitä, että Vasili oli päättänyt erota tästä elämästä ja tehdä sen epämiellyttävällä ja ei-sankarillisella tavalla.

Pankille asia oli yhtälailla epämiellyttävä. Vasilin hypoteekkilaina oli jokin aika sitten irtisanottu ja pankin oli tarkoitus ryhtyä toimenpiteisiin omaisuuden realisoimiseksi. 89 miljoonan ruplan asunnot eivät liiku nopeasti muutenkaan, vaikka Moskovan kaupungin tiedotus väittää, että asuntopula uhkaa kaupunkia. Ja uhkaahan se, mutta ne ihmiset, jotka tarvitsevat asuntoja, eivät asu puhtaaksi lakaistulla Bolšaja Ordynkalla, joissa neliömetri asuntoa maksaa 600 000 ruplaa. He asuvat Kuz’minkin melussa, Domodedovossa ja metrolinjojen alati jatkuvissa päissä, siellä, minne maršrutkat vielä kiikuttavat ihmisiä, kunnes vierastyöläiset onnistuvat kaivamaan metroputken pidemmäksi.

Presidentti tietenkin on onnellinen, että metrolinjat jatkuvat. Presidentti kiittää usein televisiossa kaupunginjohtaja Sobjaninia, joka kerta kaikkiaan onnistui voittamaan vaalit niiltä osin, kun moskovalaiset ylipäätään vaivautuivat äänestämään. Suuri osa kaupungin asukkaista ei tietenkään edes äänestä: he eivät ole kirjoilla Moskovassa. Miten sitten äänestät, vaikka totisesti asutkin täällä, ja luikahdat ruuhkametrossa miliisin ohi toivoen, ettei hän katsoisi papereitasi.

Mutta metrolinjat, presidentin ja Sobjaninin rakastamat, ne jatkuvat ja jatkuvat, ja entiset syrjäkylät muuttuvat osaksi metropolia. Poissa ovat ne ajat, jolloin Moskova oli pelkkä Puutarhakehä.
Mutta asunnot, joissa on tehty itsemurha, eivät ole helppoja myytäviä, ja pankilla on riski joutua elämään asunnon kanssa, jonka arvo laskee. Moskovassa on yli 14 miljoonaa ihmistä, näistä maksukykyisiä, sellaisia joista käytetään ilmaisua High Net Worth Individual, on mahdollisesti muutama satatuhatta. Asuntojen markkinointi kohdistuu heihin. ”350 neliötä historiallisessa rakennuksessa Malyj-teatterin filiaalin takana!” ”Kattoterassi, marmorijacuzzi, kävelymatkan päässä Tverskajalta, ekologisesti siistillä alueella!” Ja rikkaat ihmiset katselivat asuntoja hyvin ikävystyneinä. Vaikka poreallas olikin valkoista marmoria, se teki mieli vaihtaa mustaksi. Muutenkaan porealtaat eivät ole muodikkaita, niissä elää bakteereja.
Äärettömän varakkailla ihmisillä on nimittäin äärettömän tylsää. Tylsää ei ole niillä, kuten Vasili-vainaa, jotka tanssivat nuoralla rikkauden ja menestyksen laitamilla. Heistä voi tulla ”Forbeseja”, miehiä joille mallitytöt strippaavat ilmaiseksi yökerhossa, koska yksi sadasta voi päätyä vaimoksi. Tai sitten heistä voi tulla yksityispankkiireja, jotka tekevät yhden virheen ja joutuvat ampumaan itseään päähän.
Mutta asunnosta.

Pankissa pudisteltiin päätä. Venäläiset ovat taikauskoisia. He uskovat siihen, että väkivaltainen kuolema jättää näkymättömän jälkensä huoneisiin, vaikka suuri määrä tadžikkeja olisi sen pessyt ja uudelleen remontoinut. Ruumis käärittiin muovipussiin ja kannettiin pois, sairaalan kellariin ikävystyneen patologin eteen. Kuolinsyyssä ei ollut mitään epäselvää, mutta koska mies oli ainakin potentiaalisesti hyvin varakas (patologi, miliisi tai ruumisauton kuljettaja kun eivät voi tietää, mikä itse kunkin ruumiin kohtalo on ollut), pöytäkirjat laadittiin viimeisen päälle.

Tadžikeille se, miksi venäläinen pankkiiri ampuisi itseään päähän, on tietysti omanlaisensa mysteeri. Hypoteekkilainan irtisanominen oli huono syy: upporikas ihminen ostaa siitäkin jääneillä rahoilla asunnon, joka on vallan kelvollinen. Jos ei nyt Moskovan keskustasta niin säällisen matkan päästä. He haaveilivat asunnosta Dušanbessa tai Khujandissa, kuumassa Keski-Aasian ilmassa, suvun ja ystävien keskellä. Heille Bolšaja Ordynka oli muutenkin paikka, jossa ei kauan viipyilty sen jälkeen, kun kukin remonttiurakka oli ohi. Tadžikit vain eivät tietäneet, että Vasilin asiat olivat tätäkin huonommin.

Järjen mukaan Vasilille ei toki olisi pitänyt voida käydä noin. Hän tunsi oikeat ihmiset ja teki oikeita asioita jo 1990-luvun alussa. Hän asui Moskovan valtionyliopiston asuntolassa Varpusvuorilla ja kävi fysiikan tiedekuntaa, Fizfakia. Ja silloin vapautuivat osakemarkkinat. Yhtäkkiä kaikki oli mahdollista, todellakin kaikki. Vasilin ystävä Slava tienasi muutamassa vuodessa 900 miljoonaa dollaria. Vasilille olisi riittänyt vähempikin, mutta tavoite kuitenkin oli päästä siihen prosenttiin venäläisiä, joiden ei tarvinnut laskeskella jokaista ruplaa.
Aluksi Vasili oli mukana hiilibisneksessä. Hiiliyhtiö, johon hän sijoitti, kasvoi parhaimmillaan jopa tuhannen prosentin vuosivauhtia. Vasili ei tajunnut, mikseivät kaikki ihmiset tehneet tätä.
Aluksi vaatimattomat sijoitukset poikivat hyvin, ensimmäiset dollarimiljoonat ilmestyivät Vasilin pankkitilille. Silloin kaikki oli Venäjällä mahdollista. Aivan kaikki. Ja Vasili ajatteli, että hänestä tulee ”Forbes”. Miljardöörilistalainen. Hiili, sitten hedge-rahastot. Valtavia voittoja, valtavan helppoa.
Eivätkä Vasilin spekulantin kyvyt jääneet huomaamatta. Seuraavaksi hän pääsi töihin investointipankkiin. Kiireiseen, hektiseen työhön. Hassua, miten venäläisiä pidetäänkin laiskoina. Vasili ja hänen kaltaisensa olivat nopeampia, nälkäisempiä ja riskinottokykyisempiä kuin heidän kollegansa Lontoossa ja New Yorkissa. Kollegoille heidän nälkänsä tuntui jopa epämiellyttävältä. Komeat nuoret kiiltävähiuksiset venäläiset, sellaiset kuin Vasili, tuntuivat tietävän jotakin, mitä Harvardin ja Yalen käyneet urheilijataustaiset siloposket eivät. Silmissä välähteli joku sellainen, joka aiemmin muistettiin James Bond -elokuvista. Vaara. ”Moskova” on sananakin vaarallinen, siitä puuttuu New Yorkin räikeä kaupallisuus ja Lontoon kömpelö muodollisuus. Kovimmat treidaajat tulivat Moskovasta, Moskovassa tehtiin röyhkeimmät ja parhaat kaupat aina niinä vuosina, kun kurssit nousivat nopeasti. Romahdukset olivat yhtä nopeita, mutta niitä ei kukaan halunnut ajatella.

Pankkiirivuosina lapsuus Neuvostoliiton viime vuosina rapistuneessa kerrostalossa Filin lähiössä alkoi tuntua unelta. Ahtaat asunnot kapeine käytävineen, matot olohuoneiden seinillä. Huoneet, jotka muuttuivat iltaan mennessä olohuoneista makuuhuoneiksi. Ainainen tilan ja yksityisyyden puute, naapurien kysymykset, hajut, valitus milloin mistäkin. Vodkanhuuruiset perhejuhlat, joissa hiki virtasi, koska Moskovaa lämmitetään kalenterin, ei lämpötilan mukaan. Kun kaupungin johto määräsi lämmityskauden alkaneen, olivat asunnot uuninlämpöisiä riippumatta siitä, oliko ulkona hyistä vai haalean lämmintä, aivan kuin politbyroo yrittäisi määrätä ilmastoakin, onnistumatta siinä kuten missään muussakaan. Ja lohtuna virtasi Moskova-joki jossakin kaukana kerrostalojen välissä.

Pian Vasili muutti keskustaan. Ei koskaan enää yli tunnin metromatkaa Tverskaja-kadun laveisiin valoihin. Ei koskaan. Mersu, BMW, myöhemmin ehkä Bentley, näin Vasili suunnitteli, vaikka urheiluautot ovat erittäin epäkäytännöllisiä toisin kuin mustat merkkimaasturit. Ne sai pysäköityä melkein minne vain.

Bolšaja Ordynkan asunto oli jo neljäs Vasilin keskusta-asunto. Hän oli käyttänyt rahaa aika huikentelevaisesti. Hänen aiemmat asuntonsa, ensin pienempi kauniissa talossa lähellä Tretjakovin galleriaa ja toinen, yhden makuuhuoneen asunto eräällä Tverskajan poikkikadulla, olivat kyllä aina myyntihetkellä tuottaneet voittoa, mutta raha oli niin helppo asia tuhlata. Vasili kävi muutamalla luksusristeilyllä, vaihtoi autoa, osti Marinalle timantteja. Marina oli tietenkin kallis puoliso, mutta niinhän sen kuului ollakin. Naisen rooli oli olla kaunis, kallis ja vaativa ja olla sekaantumatta miehen asioihin. Marinan kanssa oli helppo elää: hän oli viileä, jääsilmäinen kaunotar, joka tiesi täsmälleen, miten peliä pelataan. Joku joskus vihjaisi, että ennen Vasilia Marina oli usein päivystänyt Nationalin ja muiden kalliimpien hotellien baareissa turkiksissaan. Vasilille sillä ei ollut mitään väliä. Marina sopi hänen rinnalleen, tähän kiireiseen ja kimmeltävään maailmaan, valtavan Moskovan valoihin.

Kohtalo kuitenkin oli julma, ylimielinen ja oikukas. Vasilista ei tullut Forbesia. Hänen uransa tyssäsi tyhmiin päätöksiin, vääriin kontakteihin, joihinkin hybriksen vallassa tehtyihin sijoituspäätöksiin. Pariin huonosti hoidettuun Geneven-matkaan. Väärille varpaille tallaamiseen China White -yökerhossa Lontoossa yhden ainoan kerran. Ei sitä kummaa tarvitse. Mutta Vasilille tämä oli liikaa. Hänellä ei ollut paluuta ostamaan uutta betonista kämpänraakiletta jostakin lähiöstä, aivan kuin nuoret provinssista saapuneet pankkiirit, vasta yliopistosta pullahtaneet mielikuvituksettomalta partavedeltä tuoksuvat maitoparrat. Ei Vasili, ei enää.

Viimeinen pisara oli se, kun hiiliyhtiön osakkeet – hänen viimeinen taloudellinen suojansa – romahtivat. Yhtiön menetti listauksensa pörssissä sen jälkeen, kun osakkeen hinta putosi alle yhden US-dollarin. Vasililla osakkeita oli aivan liikaa, aivan liian kalliisti keinoteltuja aikanaan. Sperbank ja toinen valtiollinen pankki toki pelastaisi firman ja ne ihmiset, jotka eniten pelastamista kaipasivat. Vasili ei kuulunut niihin. Eikä Vasilin hypoteekkilaina Bolšaja Ordynkan asunnosta.

Kuolinpäivänsä aamuna Vasili oli jättänyt Marinalle hyvin kuivan viestin.
”Lienet vielä Nizzassa. Tiedoksesi, että joku saattaa tulla kysymään veneestä. Sinulla ei ole ehkä hajuakaan, miten paljon bensaa sellainen syö ja mitä se Nizzassa maksaa. Minä olen hoitanut asiat niin, että suurempia ongelmia sinulle ei tule.”

Vasili tiesi, että Marinalla todennäköisesti oli jo uusi suunnitelma elämälleen, ja hyvä niin. Miksi Marinan kaltainen nainen sietäisi miestä, joka ei pystynyt hoitamaan asioitaan? Marina oli sitä tyyppiä, jolla oli vielä yli 40-vuotiaana hyvin mahdollisuuksia verkostoitua niin, ettei Vasilin katastrofi jättäisi jälkiä hänen elämäänsä.
Marina tunsi riittävän monta ”Forbesia” löytääkseen jotain tekemistä. Hänen hiuksensa laskeutuivat riittävän kauniisti taakse lapaluiden väliin. Huulissa oli sopivasti täytettä, etteivät ne näyttäneet vulgaareilta. Jos ei aviomiestä, niin ainakin jotakin tekemistä Marina löytäisi. Tavalla, joka on miehille aina mysteeri: mutta hän tulisi käyttämään Louis Vuittonin kaakaonruskeita huiveja, joka vuosi uusia, ja milloin mitäkin muotiin tullutta merkkiä.

Bolšaja Ordynkan hillityssä asunnossa tadžikkien urakka valmistui. Viimeisen vaiheen, asunnon siivoamisen, hoiti kaksi yleensä puheliasta naista värikkäissä keskiaasialaisissa huiveissaan, kultaiset hampaat välkähdellen. Tällä kertaa he eivät viihtyneet asunnossa vaan tekivät työnsä nopeasti ja hiljaa ja poistuivat seuraavaan kohteeseen. Sohva, jolla Vasili oli ollut, oli viety pois. Sohvan puuttuminen elegantista olohuoneesta oli ainoa huomiota herättävä asia tässä vuosisatoja vanhassa arvoasunnossa Bolšaja Ordynka- kadulla kesäisenä päivänä.

Ikkuna oli unohtunut raolleen ja silkkimäisen ohut verho lepatti siitä ulos. Pienenpieniä veripisaroita, kuin tihkusadetta, oli lentänyt myös verhon reunaan.

Asunto ei menisi kaupaksi aikoihin.

Jätä kommentti