Värien psykologiaa

Kirjoittanut: Jessica Paakkolanvaara

21.8.2001

En ole koskaan nähnyt niin värikästä huonetta. Seinät ovat valkoiset yhtä seinää lukuun ottamatta, joka on maalattu vaaleansiniseksi, luonnollisesti. Sininen on rauhan väri, mutta liiassa määrin voi aiheuttaa surullisuutta. Tässä huoneessa se on otettu hyvin huomioon. Ei liian paljon eikä liian vähänkään.
Vain yksi ikkuna pöydän vieressä. Karmeja ympäröivät kauniin vihreät verhot. Ne ulottuvat maahan asti. Se antaa tilan tunnetta. Pidän siitä. Vihreä kuvastaa rauhallisuutta ja alentaa stressiä. Se myös lisää luovuutta ja mielikuvitusta. Myös tuoli, jossa istun, on vihreä.

Joka puolella julisteita. Suurimmaksi osaksi violetteja. Eivät sovi sisustukseen. Violetti kuvastaa syvää hengellisyyttä. Mietiskelyä täynnä oleva väri. Tärkeä väri tällaisessa paikassa. Onhan tämä sentään mietiskelylle pyhitetty paikka.
Nainen, oletettu psykologini, istuu edessäni olevaan tuoliin. Lyhyet ruskeat hiukset ja silmälasit, jotka tekevät hänen silmämunistaan samanlaiset kuin kärpäsellä. Yllättävän huono näkö noin nuoreksi. Suunnilleen ikäiseni.

Hänellä on yllään beige pitkähihainen. Väri on varmasti valittu tarkoituksella, sillä beige lisää lähestyttävyyttä ja houkuttaa avautumaan.
-No niin. Jos aloitettaisiin, nainen toteaa pieni virne kasvoillaan. – Olen Helga.
Nainen kurottaa kätensä pöydän yli odottaen vastareaktiota. Vastaan käden puristuksella.
-Oona. Oona Miettinen.
Vedän käteni hätäisesti takaisin syliini. En välitä kättelyistä. En ole koskaan välittänyt.
-Mitä kuuluu?
Tyhmä kysymys. En kai minä olisi tänne tullut, jos minulla olisi kaikki hyvin.
-Ihan hyvää.
-Mikä sai sinut hakemaan apua?
Epäröin vastatessani: -En oikein tiedä. Olen vain huomannut, että minulla ei ole kaikki hyvin… tai siis en ole mitenkään sairas päästäni tosiaankaan, mutta en ole enää iloinen
mistään tai en ole ikinä ollutkaan. En osaa vain iloita ja nauttia elämästä niin kuin normaalit ihmiset.
-Minkälainen sinun lapsuutesi oli? Oliko sinulla sisaruksia?
-Kyllä minulla on veli, Aapo. Mielestäni meidän perhe oli aivan normaali. Meillä, minulla ja veljelläni, oli oikein hyvä lapsuus. Isä vaati meiltä paljon eikä päästänyt meitä helpolla, joka oli siis hyvä asia. Äitini oli huolehtiva ja arvosti meidän panostusta harrastuksiin ja kouluun.
-Kuulostaa siltä, että teidän perheessä oli tärkeää menestyä.
-Kyllä. Isä ja äiti halusivat meille vain parasta. Oli tärkeää löytää hyvä työ, joka on arvostettu.
-Millainen suhde sinulla oli vanhempiisi?
-No, olin enemmänkin äidin tyttö. Isä panosti veljeeni ja hänen harrastuksiinsa. Veljeni pelasi jääkiekkoa, joka vei veljeltäni hirveästi energiaa. Hän tarvitsi paljon tukea. Enemmän kuin minä. Itse harrastin jonkin aikaa kuvataidetta. Kävin kursseilla vuoden. Isäni ei arvostanut taidetta.
-Lopetitko kursseilla käynnin isäsi takia? nainen kysyy kulmiaan hieman kohottaen.
-En minä nyt niinkään sanoisi.
Helga merkitsee mietteliään näköisenä vihkoonsa jotain ja jatkaa: -Olitko veljellesi koskaan kateellinen saamastaan huomiosta?
-Totta kai pienenä oli milloin mistäkin kateellinen sisarukselleen. Eikö se ole ihan normaaliakin?
-On totta kai. Monesti käykin niin, että joku lapsista tarvitsee paljon enemmän tukea kuin muut sisarukset. On kuitenkin tärkeää, että kaikki lapset saisivat jokseenkin saman verran huomiota, jotta lapsen minäkokemus syntyisi ja kehittyisi mahdollisimman ehjäksi.
Loppuajan käytämme kuvataiteesta puhumiseen ja mielenkiinnonkohteitteni pohtimiseen.

Avaan ulko-oven. Se tuntuu raskaalta, ihan kuin ovi kuvastaisi osaa taakastani, jonka pudotin harteiltani. Kotona odottaa taas sama painostava ilma, negatiivinen voima, joka tuo taakkaani kaksinkertaisena takaisin. En ymmärrä.

28.8.2001

-Ajattelin, että voisimme tehdä tähän alkuun pienen tehtävän, jossa katsotaan vähän sinun vahvuuksiasi ja hyviä puoliasi sekä piirteitä itsestäsi, jotka eivät ehkä miellytä sinua. Tässä on kuvallisia kortteja teksteineen, joista voit valita niin monta kuin haluat.
Kirjavia, värikkäitä kortteja. Jokaisessa kortissa on tekstiin liittyviä sarjakuvamaisia kuvia. Ei realistisia. Ne ovat mielestäni huvittavia.
Edessäni on kolme korttia. Kaikki minua kuvastavia.
-Nyt voisit kertoa minulle, mitkä valitsit ja miksi.
-Heikkouksiani ovat liika herkkyyteni, miellyttämisen halu sekä äänekkyyteni. En millään löytänyt korteista mitään vahvuuksia tai hyviä puolia minusta.
-Ei se mitään. Voimme alkaa työstää vahvuuksiasi ja niiden löytämistä pikkuhiljaa. Tämä voisi olla sinun kotitehtäväsi. Keksi seuraavaksi kerraksi ainakin kaksi positiivista asiaa itsestäsi. Jos tulee enemmänkin mieleen, se on vain plussaa!

Helga merkitsee vihkoonsa taas jotain, luultavasti kirjoittaa tehtävän muistiin, jotta muistaisi piinata minua seuraavalla kerralla. –No niin, nyt niihin kortteihin…, hän toteaa pikaisesti. -Miksi valitsit juuri nämä kortit? Hän kohottaa katseensa korteista minua kohti ja nojaa tuolinsa selkänojaan odottaen vastausta.
-Olen aina ollut hyvin herkkä ärsykkeille, ja tunnen mielestäni poikkeavan vahvasti tunteita ja ne vaihtuvat tiheästi. En vain näytä niitä helposti, tai oikeastaan ollenkaan ympärillä oleville ihmisille.
-Niin. Eikö herkkyys voi olla myös vahvuus? Vahvat tunteet ovat tärkeä työkalu luovuudessa esimerkiksi. Sinähän pidit kuvataiteista, eikö totta?
-Kyllä.
-Miten voit tehdä kuvataidetta, jos et tunne mitään? Jotta voisit luoda jotain kankaalle, tarvitset tunteita, joilla tuntea ja käsitellä ympäröiviä asioita ja kokemuksia. Voisin sanoa, että kaikki luovat ihmiset ovat jollain tavalla herkkiä ja kokevat herkemmin asioita kuin muut.
-Niin. En ole ikinä ajatellut asiaa. Vaikea sanoa, totean hämmentyneenä. Hetken hiljaisuus. Hän merkkaa taas vihkoonsa solvauksia minusta.
-Mitä muuten kirjoitat siihen vihkoon? Haluaisin vain tietää, että mitä ajattelet minua vaivaavan.
-En tietenkään ole vielä saanut koko käsitystä siitä, mikä on sinun tilasi. Kertoja pitää olla vielä muutama, ehkä enemmänkin, jotta pääsemme syvemmälle menneisyyteesi ja tämän hetkiseen elämääsi. Josta tulikin mieleeni, että voisimme jatkaa siitä viime viikkoisesta keskustelusta eli sinun ja isäsi suhteesta.
Keskitän katseeni ikkunasta näkyvään maisemaan samalla vastaten myöntyvästi esitettyyn kysymykseen hieman vastahakoisesti.

-Kerroit, että isäsi panosti enemmän veljeesi kuin sinuun, ja olit hieman kateellinenkin veljellesi, eikö totta? Hän ei jää odottamaan vastausta, vaan jatkaa heti perään: -Miten tämä, voisiko sanoa suosiminen näkyi isäsi käytöksessä? Miten hän suhtautui sinun menestykseesi ja onnistumisen hetkiin?

Minulle tuli paha olo. Huomaan taas nyplääväni hihaani. Punainen. Helgalla on punaista huulipunaa. Punainen muisto. Seuraavana päivänä oli matematiikan koe, johon olin harjoitellut joka päivä koko viikon ajan. Isä “ kannusti” minua sanomalla, että antaisi minulle 20 euroa, jos saisin kokeesta kympin. Isä tiesi, että olin perso rahalle, ja tarttuisin koukkuun helposti. Kokeen jälkeen olin varma, että ainakin kymmenen miinus kokeesta tulisi. Seuraavalla viikolla, kun sain kokeen, pyöräilin koulun jälkeen kotiin täyttä häkää näyttämään koetta isälleni. Nyt saisin kauan odotetun setelin omaan taskuuni hyvästä suorituksesta. Kova työ palkittaisiin. Heitin pyöräni pihalle lukitsematta sitä. Kiirehdin avatessani oven ja riisuin ulkovaatteeni ja jätin ne lattialle. Näytin koetta isälleni ylpeä ilme kasvoillani. Odotin olantaputusta, kiitosta ja kunniaa. Vastoin odotuksiani isäni vain vilkaisi koenumeroa, viitsimättä katsoa sitä tarkemmin. Hänen ilmeensä muuttiu vahingoniloiseksi katsoessaan minua.

-Kymmenen miinus? Etkö parempaan pysty? hän naurahti ja heitti paperin syliini.
-Minähän sanoin, että kymppi pitää tulla. Näyttääkö numero sinun mielestäsi kympiltä?
-Mutta siinähän on kymppi, isä, totesin loukkaantuneena.
-Mutta siinä on yksi merkki liikaa! Ja lopeta se tulkuttaminen. Minä annoin sinulle tilaisuuden yrittää oikeasti panostaa kouluun!

Isä huutaa veljeni olohuoneeseen ja antaa hänelle 20 euroa. Setelin, jonka isä lupasi minulle. -Mene ostamaan jotain hyvää itsellesi. Olet ansainnut sen, isä sanoo samalla antaen minulle ilkikurisen hymyn. Tämä oli hänen kiitoksensa. -Voi kiitos, rakas isä, mumisen hiljaa
alistuneena, mutta katkerana. Punainen on inhokkini.
-Isäni oli ylpeä saavutuksistani. Hän kannusti ja auttoi minua saavuttamaan unelmiani ja olen siitä hyvin kiitollinen. Ilman isääni en olisi tässä.

4.9.2001

Ahdistaa. Ahdistaa niin vietävästi. Ensimmäinen kerta, kun ahdistaa mennä Helgan luo, ja tiedän syyn varsin hyvin. Vaikka kuinka mietin, en vain saanut päähäni yhtään hyvää asiaa itsestäni. Helga tulee pettymään. Hän pitää minua tyhmänä. Miten ihminen voi olla näin tyhmä, ettei keksi paria vaivaista piirrettä itsestään. Voi helvetti. Helga kutsuu minut sisään. Istun normaaliin tapaan paikalleni.
-Huomenta, Helga toivottaa hymy kasvoillaan, -Ennen kuin unohdan, voisimme käydä läpi kotitehtäväsi, jonka viimeksi annoin.
Niinpä tietenkin…
-Anteeksi Helga, tunnen kyyneleen valuvan poskeani pitkin. -En keksinyt mitään. En oikeasti yhtään mitään.
Helga hämmentyy kuin hän ei olisi odottanut minun itkevän.
-Ei ole mitään hätää. Tämä ei ole vakavaa. On vain niin surullista kuulla, ettet huomaa kuinka paljon sinussa on hyvää.

Pyyhin kyyneleeni kasvoiltani, ja yritän ryhdistäytyä. Minua hävettää. Miten minä näin alan vieraalle ihmiselle itkemään?
-Oliko sinulla stressaava viikko? Ymmärrän oikein hyvin, että aina ei jaksa tehdä tehtäviä, enkä minä sitä vaadikaan. Aina, jos jokin tehtävä tuntuu mahdottomalta, me voimme vaihtaa sen toiseen, hän sanoo empaattiseen sävyyn. Sanat lämmittävät mukavasti, aivan kuin lämmin villainen viltti olisi laskettu päälleni. Olen turvassa.
-Minulla oli paljon töitä, totean. -Kahdeksan tuntia töissä ja suoraan kotiin tekemään laskutuksia ja muita paperihommia.
-Mitä teet työksesi? Helga kysyy kiinnostuneena vaihtaen samalla asentoaan mukavampaan.

-Minulla on oma yritys tai oikeastaan yhtiö. Pyöritän sitä yhtiökumppanini kanssa. Se on välillä hyvin rankkaa, mutta vaiva palkitaan. Helga huomaa uupumukseni sanojeni takaa,
muttei viitsi huomauttaa siitä.
-Niin varmasti! Pitää osata tehdä yhteistyötä toisten kanssa, että yritys pyörii. Helga kohottaa kulmiaan vihjaavasti.
-Niin pitää. Ei siinä yksinoikeudella voi asioista päättää, totean naurahtaen.
-Tämä on Oona hieno juttu! Huomaatko, sinulla on vahvuuksia?
-Ai mitä?
-Olet yhteistyökykyinen. Kaikki eivät osaa ottaa toisia huomioon eikä tehdä yhteistyötä muiden kanssa.
-Aivan tosiaan! huudahdan innoissani. Tuntuu niin pirun hyvältä.

Avaan auton oven. Se on höyhenenkevyt, niin kuin olonikin. Lysähdän auton penkille. Ihan kuin painuisin penkin sisään. Olen ihan veltto. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hyvä olo on vallannut kehoni, mieleni. Käyntien myötä olen ehkä alkanut löytää jotain hyvää elämästäni, tästä koko maailmasta. Uusi alku, sanoisin.

Vanha rouva kävelee pienen kiharaturkkisen piskin kanssa ohitseni. Ihan liian läheltä autoani. Piski repii hihnaa vimmatusti. Rouva ei hallitse koiraansa. Aika yleistä. Ihmiset eivät osaa kouluttaa edes tuommoista pikkuista koiraa, jonka helposti potkaisisi taivaan tuuliin. Vihlaus. Päässä vihloo pahasti. Punainen. Rouvalla on punainen villakangastakki. Symboloi rakkautta ja intohimoa. Irtaudun kehostani. Katselen itseäni lintuperspektiivistä.

Minä kuusivuotiaana omassa huoneessani. Vieressäni kasapäin leluja. Olen omassa maailmassani, leikin omia leikkejäni barbeilla, ne olivat lempilelujani. Keittiöstä, joka sijaitsee heti huonettani vastapäätä, kuuluu räsähdys. Säpsähdän. Kuulen koputuksen huoneeni oveen. Isä kurkistaa oven raosta. Isän silmät ovat punaiset kuten hänen paitansa. Hänellä on ruhje poskessaan. Isä näyttää huvittavalta. Minua naurattaa, mutta yritän pitää hymyn kurissa. Siitä ei seuraisi hyvää. Isä sopertaa, yrittää sanoa jotain. En ymmärrä, mikä isää vaivaa. En ymmärrä. Isä lysähtää viereeni ja kuiskaa jotain korvaani, mutten kuule kuin muminaa. Hän haisee jollekin vahvalle ja kitkerälle. Uusi haju, jolle isä ei ole ikinä ennen haissut. Isä riisuu housujaan. Jähmetyn paikoilleni. Tiedän, mitä tuleman pitää. Tämä on liiankin tuttu rituaali meille, mutta ensimmäinen kerta, kun isä on juopunut, joka tekee tästä sata kertaa ahdistavampaa ja kivuliaampaa isän ronskien otteiden vuoksi. Minä irtaudun todellisuudesta, irti tästä hetkestä. Ainoa pelastuskeinoni. Ollut jo pienestä pitäen.

Lopuksi isä ottaa punaisen paitansa päältään ja kuivaa hikensä. Heittää sen maahan ja hoipertaa takaisin keittiöön. Minä makaan lattialla lelujeni ympäröimänä ja palaan taas kehooni. Minua sattuu.

-Oona, onko kaikki hyvin? Helga koputtaa auton ikkunaan ja katsoo huolestuneena minua ikkunan läpi. Koputus saa minut takaisin todellisuuteen, pois menneisyydestä. En halua puhua tässä tilassa hänelle, olen liian pökkyrässä, joten päädyn vain hymyilemään ja näyttämään peukkua osoittaakseni kaiken olevan hyvin. Helga hymyilee takaisin ja jatkaa matkojaan aamun hämäryyteen. Punainen. Symboloi rakkautta ja intohimoa. Ei minulle. Se symboloi väkivaltaa. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Isäni lempiväri. Minun inhokkini.

4.12.2001

Kuukausi on kulunut siitä, kun lopetin käynnit psykologini luona. Lopetin työni. Annoin kaikki valtuudet yhtiökumppanilleni. En vain pystynyt enää mihinkään. Viimeisin kehosta irtautuimiseni autossa oli vain minulle liian suuri pala. En ole kokenut niitä tätä tapausta ennen moniin kymmeniin vuosiin. Asioiden käsittely sai kehoni taas reagoimaan muistoihin niin kuin ne oikeasti tapahtuisivat uudelleen. Ihan kuin kaikki olisi unta. Se, mitä isäni teki minulle monen vuoden ajan, tuntuu unelta. En tiedä ovatko muistoni totta, ja se on tässä kaikista pelottavinta. En voi luottaa edes itseeni, omiin ajatuksiini tai muistoihini.

Menen keittiöön ja keitän itselleni pannullisen vahvaa kahvia ja istun pöydän ääreen lukemaan päivän lehteä. Kaupungissa on sattunut öljyonnettomuus eilen illalla. Öljytynnyreitä täynnä oleva juna suistui raiteiltaan jättäen jälkeensä monia satoja litroja öljyä maaperään. Kuljettaja selvisi vain säikähdyksellä. Pari ruhjetta. Onnekas. Sitten pari sivua mainoksia. Mainoksia mainoksien perään.

Pysäytän selailuni sivulle 67, jossa on vanha ryhmäkuva tämän kaupungin tutkimuslaitokselta, jossa isäni oli yksi tutkijoista. Jutussa kerrotaan tutkimuslaitoksen historiasta, olihan paikan perustamisesta tänään kulunut 50 vuotta. Kuvassa on tusina tutkijoita. Sydän jättää yhden lyönnin, kun tarkkailen kuvaa tarkemmin. Kolmannessa rivissä seisoo tuuheapartainen vanha kurppainen mies. Isä. Haukon happea niin nopeasti, että se sattuu keuhkoihini. Alan hyperventiloida. En hallitse enää kehoani. Miten tuollainen saasta voidaan päästä koko kansan nähtäväksi. Narsistinen perverssi! Revin sivun irti ja laitan suuhuni, nielaisen. Mahassani kiertää epämiellyttävä möykky ja juoksen vessaan ennen kuin se kerkeää ulos mahalaukustani.

Vedän vessan ja menen takaisin keittiöön. Otan jääkaapista tumman kurkun ja laitan sen leikkuupöydälle. Haen laatikosta terävän keittiöveitsen ja leikkaan kurkusta ohuen ohuita siivuja kuppiin. Ai perhana! Verta valuu norona sormestani. Verta pöydällä ja lattialla. Punaista. Tumman punaista. Irtautuminen. Olen isän ja äidin kanssa keittiössä. Teen itselleni välipalaa. Leipää ja mehua. Kaadan mehua lasiini. Kannu on liian painava, en jaksa kannatella sitä. Otteeni herpaantuu ja kannu tippuu maahan. Menen paniikkiin. Tiedän, mitä tästä seuraa. Huutoa, raivoa, väkivaltaa. Isäni katsoo minua suurin vihaisin silmin ja huutaa:

-Voi helvetin kakara, mitä sinä oikein sähläät?
Äiti vetäytyy tilanteesta, hän tietää, mitä tuleman pitää. Isä tulee kohti minua ja lyö niin, että kaadun selälleni. Nenästäni valuu punaista verta, joka värjää harmaan lattian. Hän ottaa kiinni hiuksistani. Yritän rimpuilla irti, mutta hänellä on yliote, raahaa minut pois keittiöstä kohti pimeyttä. Hän avaa luukun kellariin ja työntää minut tyhjyyteen.

Makaan sohvalla sormi muurautuneena laastareihin. Verenvuodolle ei näkynyt loppua, mutta näin parin tunnin jälkeen veri on alkanut tyrehtyå kiitettävästi. Telkkarista tulee Avara luonto. Jaksossa käsitellään mereneläviä. En pidä ohjelmasta, mutta olen liian väsynyt vaihtamaan kanavaa. Silmäni yrittävät sulkeutua, mutta pyristelen väsymystä vastaan. Katson laastaroitua sormeani ja huomaan punaisen veren tulleen läpi laastarista. Punainen. Irtautuminen. Ei! En halua, ei nyt! Olen isäni oven takana. Aikana, jolloin isä ja äiti ovat vihdoin eronneet heidän väkivaltaisesta suhteestaan. Olen kaksikymppinen. Kädessäni metallinen sorkkarauta. Sormeni ovat jäässä ja toivoisin isäni avaavan oven, jotta voisin saattaa loppuun asian, joka olisi pitänyt suorittaa jo kauan sitten. Vihdoin ovi avautuu ja vihaamani mies seisoo suoraan edessäni. Mies jähmettyy paikoilleen ja näky tyydyttää minua mukavasti. Pelko miehen kasvoissa näyttää jotenkin huvittavalta. Menen sisään, laitan oven kiinni.

Avaan oven. Kädessäni sorkkarauta, joka on verestä lämmin. Kasvoilleni leviää hymy. Kävelen yön pimeyteen.

Jätä kommentti