Siskon kosto

Kirjoittanut: Ilari Miettinen

”Lappeenrannasta tulleiden matkaliput”, konduktööri ilmoitti ja pyyhkäisi viivakoodilukijalla vaunun päässä istuneen Jari Rinteen matkalipun.
Rinne vilkaisi kelloaan ja varmisti puhelimensa GPS:llä junan tarkan sijainnin. Kaksi minuuttia enää, hän mietti kiihtyneenä. Rauhoittaakseen itseään hän kävi vielä suunnitelmansa nopeasti läpi mielessään, erityisesti sen ettei voinut mitenkään poistua junasta vasta Kouvolan asemalla turvakameroiden takia. Eikä hätäjarrutus tullut kysymykseen, koska konnari olisi hetkessä paikalla. Rinne katsoi ikkunasta ja tunnisti metsäautotien jota pitkin oli edellisenä päivänä ajanut. Muutama sata metriä eteenpäin ja tien reunassa häämötti hänen vuokraamansa punainen Opel Kadett. Rinne laittoi kännykkänsä äänettömälle ja työnsi sen penkin selkänojan ja istuinosan väliin piiloon.

Hän veti lippiksen syvemmälle päähänsä, otti reppunsa jalkojensa juuresta ja meni heti välioven takana olleeseen wc:hen. Hän varmisti, että ovi oli lukossa ja kaivoi repustaan DJI Phantom 4 -dronen kauko-ohjaimen ja tabletin dronen seuraamiseen. Rinne oli poistanut kopterista automaattisen esteiden väistön anturin ja nyt se oli lähtövalmiina kahden kilometrin päässä Opelin sijainnista etelään. Rinne otti aluksi reilusti korkeutta dronelle ja valitsi sitten sport-moodin ja lähti kiihdyttämään konetta kohti pohjoista. Pian dronen kameraan ilmestyikin 140km/h lähestyvä intercity, jolloin Rinne asetti dronen targetiksi junan veturin ja lennätti kopterinsa täyttä höyryä päin veturin keulaa. Junan sisällä tuntui vaimea tömäys ja heti perään alkoi kuulua voimakasta kirskuntaa, kun juna jarrutti voimakkaasti. Rinne pakkasi tavaransa reppuun ja odotti vauhdin pysähtymistä. Heti kun juna oli seisahtunut, hän syöksyi vessasta vaunun eteiseen ja painoi ovenavauspainiketta. Ovi avautui ja Rinne hyppäsi junasta, painoi oven kiinni ja spurttasi metsään näkösuojaan, ja lähti kävelemään kohti Opelia.

Rinne ajoi korostetun rauhallisesti – vaikka tunsikin olonsa hyvin hermostuneeksi – kohti Lappeenrannan keskustaa; suuntana oli kesämökki Taipalsaarella. Rinteen Jatta-sisko oli kuollut kuukausi takaperin, hukuttautunut Saimaaseen juuri kyseisellä mökillä. Aamulla Jatan aviomies Henrik oli löytänyt itsemurhaviestin ja soutuvene löytyi ajelehtimasta rannasta, vaikka ruumista ei löytynytkään suurelta järvenselältä etsintäsukelluksista huolimatta. Rinne oli sopinut hautajaisten jälkeen tapaamisen mökille Henrikin kanssa. Hautajaiset olivat menneet Rinteeltä täysin sumussa, koska Jatta-sisko oli hänelle hyvin läheinen, ollut aina. Sen sijaan Henrikistä Rinne ei ollut pitänyt koskaan ja Jatan kuolemasta hän syytti mielessään yksinomaan Henrikiä. Hän oli nyt kuitenkin tyytyväinen, että oli pystynyt hillitsemään itsensä eikä ollut tähän mennessä ladellut minkäänlaisia syytöksiä Henrikille; tämä tapaaminen tuskin olisi siinä tapauksessa ollut enää mahdollinen.

Rinne käänsi autonsa Taipalsaarentieltä Ahoniementielle, jossa mökki sijaitsi upealla paikalla Saimaan rannalla. Ketään ei onneksi tullut vastaan mökkitiellä, Rinne ajatteli hieman huojentuneena ja pysäköi autonsa tien päähän Henrikin Land Cruiserin viereen. Hän otti takaluukusta sinne eilen laittamansa kylmälaukun ja lähti lampsimaan polkua pitkin kohti mökkiä. Mökin terassilla Henrik istui rottinkituolissa kääntyneenä katselemaan auringossa kylpevää Saimaan selkää. Kuullessaan Rinteen lähestyvät askeleet hän pomppasi ylös tuolistaan.
”Morjes Jartsa, tulit sitten”.
”Moi, näinhän me sovittiin”. Jartsa? Mitä helvettiä se yrittää heittäytymällä noin tuttavalliseksi, Rinne mietti. Jatta oli ainoa jolla oli tapana kutsua häntä Jartsaksi.
”Sauna on muuten lämpiämässä”.
”Hyvä homma, saunaan tässä kaipaakin. Otetaan kuitenkin heti alkuun oluet, mulla on tässä Sandelsia mukana”, Rinne sanoi roikottaen kylmälaukkuaan.
”Sopii mulle, otetaan pois”.
”Mennään kuitenkin mökkiin sisälle, ei huvita tässä paahteessa istua”, Rinne ehdotti.
Miehet istuutuivat sisälle pirttipöydän ääreen vastakkain oluttölkit kädessään. Molemmat siemailivat oluttaan hiljaisuuden vallitessa.
”Mites oot jaksellut?”, Rinne rikkoi hiljaisuuden.
”Noh, raskastahan tää on ollut”.
Niin varmaan, Rinne ajatteli.
”Mutta eiköhän tää ajan myötä tästä. Kuis sä?” Henrik kysyi.
”Hyvin oon jaksellut”, Rinne valehteli.
Miehet istuivat taas hetken hiljaa tuijottaen tölkkejään.
”Toisaalta lohdullista tietää, ettei Jatan tarvii enää kärsiä”, Rinne sanoi yllättäen.
”Tä? Mitä helvettiä meinaat?”, Henrik kiivastui.
”Ihan turha sun on mulle mitään esittää. Jatta soitteli mulle sulta salaa ja kertoi kaiken siitä minkälainen väkivaltainen mulkku sä oot”, Rinne selosti tuijottaen Henrikiä silmiin.
Henrik lehahti punaiseksi ja yritti löytää sanoja.
”Vittu.. just joo… mä en oo tehny yhtään mitään”, hän sanoi ääntään korottaen, selkä suorana, yrittäen näyttää vakuuttavalta.
”Lopeta jo toi bullshit. Jatta itki mulle puhelimessa monet kerrat… ja kertoi miten sä kohtelet häntä ja rajoitat ja kyttäät jatkuvasti. Sairaalloisen mustasukkainen ja dominoiva narsisti, sitä mieltä se oli susta”, Rinne sanoi silmääkään räpäyttämättä ja jatkoi:
”Luulet sä oikeasti, että mä kuvittelen siskoni olleen onnellinen sun kanssa ja ihan muuten vaan onnensa kukkuloilla hukuttautuneen tonne selälle? Vitun idiootti. Jatan kuolema on sun vika.”

Henrik nojasi käsillään pöytään haudaten kasvonsa kämmeniinsä. Rinne nousi paikaltaan ja käveli terassille tupakalle.
Sitten hän palasi sisään ja katsoi Henrikiä.
”Sori. Oikeesti. Tää on vaan niin kova juttu mulle. Kyl mä ymmärrän, ettei syyttely enää mitään auta ja ett Jatta teki oman ratkaisunsa”, Rinne totesi yllättäen sovittelevasti.
Henrik näytti täysin hölmistyneeltä, mutta samalla helpottuneelta.
”Otetaan vielä toiset oluet ja mennään sitten saunaan. Ja yritetään unohtaa tää välikohtaus”, Rinne jatkoi.

Rinne avasi pöydän päässä olleen kylmälaukun ja nosti vasemmalla kädellään oluttölkin pöydälle Henrikin eteen. Hän katsoi kuinka Henrik tarttui tölkkiin vasemmalla kädellä ja oikealla alkoi nostaa tölkin avausrengasta. Samalla silmänräpäyksellä Rinne veti salamana oikean kätensä kylmälaukusta ja iski Henrikiä silmään kädessään olleella teroittamallaan jääpuikolla.
”Ai saatana”, Henrik huusi kaatuen penkiltä selälleen lattialle. Jääpuikko oli edelleen pystyssä silmässä, kun Rinne siirtyi seisomaan Henrikin viereen, nosti jalkansa ja polkaisi kaikin voimin jääpuikon päälle, jolloin se upposi silmään kuin kuuma veitsi voihin. Veri suihkusi Henrikin silmästä hänen teutaroidessaan lattialla. Rinne katseli näkymää syvää tyytyväisyyttä tuntien. Hetken kuluttua Henrikin liikkeet alkoivat hidastua. Ja lopulta lakkasivat kokonaan. Rinne kokeili varmuudeksi kaulalta Henrikin pulssin. Sitä ei ollut.

Rinne haki autoltaan puhdistusainetta ja liinan, ja putsasi paikat joihin oli käsillään mökissä koskenut, ne hän oli painanut tarkasti mieleensä. Puhdistettuaan sormenjäljet Rinne heitti vielä tupakannatsan terassin tuhkiksesta saunan kiukaan tulipesään palavien puiden sekaan, ja loi viimeisen silmäyksen elottomana maanneeseen Henrikiin. Henrikin silmässä erottui vielä verisen jääpuikon kanta. Eipähän tarvitse murha-asetta hävittää, Rinne ajatteli kylmästi.

Auton luona Rinne otti repustaan vaihtopäällysvaatteet, puki ne päälleen, heitti veriset vaatteensa muovipussiin ja lähti mökiltä. Hän ajeli koko matkan visusti rajoitusten mukaisesti Lappeenrannan keskustaan ja kävi siellä nakkaamassa vaatepussinsa UFF:n keräyslaatikkoon. Tämän jälkeen hän suuntasi Firen- autovuokraamon pihaan ja palautti vuokra-autonsa, sekä tilasi itselleen taksin.
”Päivää, mihinkäs päin mennään?”, kysyi taksisuhari.
”Nyt ois sulla tilipäivä, jos vaan haluat. Pitäis nimittäin päästä Helsinkiin”, Rinne totesi.
”Katos perhana. No, mikäs siinä, miulla vuoro vasta alkoi puol tuntia sitten, joten hyvin passaa”.
”Hienoa, eikun menoks sitten”. ”Mä istun takapenkille, jos sopii, täytyy vähän levähtää, ollut sen verran ohjelmaa tässä”.
”Istu toki. Mitäs siulla ollu kiireitä, työvelvollisuuksiako?”
”Velvollisuuksia joo”, Rinne vastasi lyhyesti, antaen samalla ymmärtää, että todellakin haluaisi tällä kertaa välttää ylimääräisen iloisen karjalaisen puheensorinan.
Kouvolaan asti matka jatkui hiljaisuudessa ja Rinne lepäsi istuen takapenkillä silmät kiinni.

”Sullahan näyttäs olevan tankki puolessa, eiks voitas piipahtaa jossain tankkaamassa, mä voisin soittaa samalla yhden tärkeän työpuhelun”, Rinne kysyi kuljettajalta.
”Kyllähän se käy, jossain vaiheessa pitää kuitenkin tankata”, kuski vastasi.
Kuski tankkasi Mersuaan ja samalla Rinne kaivoi povaristaan kakkospuhelimensa ja otti puhelun prepaid-liittymällä VR:n löytötavaratoimistoon.
”Päivää, mulla ois sellanen tilanne, että mun matkapuhelin on ilmeisesti jäänyt Helsingin junaan tänään”.
”Osaatteko sanoa junan numeroa tai saapumisaikaa?”
”Tässähän tää lippu on, eli Intercity8”.
”Okei. Päätteen mukaan siitä junasta ei ole toimitettu meille yhtään puhelinta tänään”.
”Mulla oli se luuri penkillä vieressä, ja sit olin nukahtanut ja unohdin sen lähtiessä. Se vois olla luiskahtanut sinne penkin väliin”.
”Kyseinen juna on täällä Helsingissä ratapihalla huollettavana, siinä oli jotain ongelmaa keulassa, ja se lähtee vasta huomenna aikaisintaan edelleen liikenteeseen. Voitte toki tulla itse vartijan opastuksella asian tarkistamaan, mikäli epäilette etteivät siivoojamme ole puhelintanne huomanneet”.
”Hyvä juttu, pitääkin tulla sitten tsekkaamaan. Kiitos tästä”.
Taksi saapui Helsinkiin alkuillasta.
”Voisit jättää mut rautatieasemalle, tapaan yhden kaverini siellä”, Rinne sanoi kuskille.
”Sinnepä sitten ”.
Kuski huristi asemalta tiehensä maireana saatuaan näin hyvän pokan ja vielä reilut tipit päälle. Asemalla Rinne nousi tympääntyneen näköisen jääkaappipakastimen kokoisen vartijan kanssa ratapihalla seisovaan junaan, ratkaisemaan kadonneen puhelimen arvoitusta. Rinne katsoi matkalippuaan ja suunnisti oikean penkin luokse. Hämätäkseen vartijaa hän etsiskeli vähän aikaa puhelintaan penkin ympäriltä, ennen kuin ”löysi” sen juuri sieltä mihin oli sen aiemmin laittanut.
”Katos perkele, tässähän tää on”, Rinne hymyili vartijalle.
”Katos perkele, niin näyttää olevan”, vartija vastasi innottomasti.
Rinne käveli rautatieasemalta Hotelli Arthuriin, josta oli varannut huoneen seuraavan päivän, lauantain, venemessuja silmällä pitäen.

Reilun viikon päästä torstaina Rinteen puhelin soi, ja hän arvasi heti numerosta, että kyseessä oli viranomaistaho. Eikä puhelu muutenkaan tullut yllätyksenä, hän osasi odottaa sitä, kuuluihan hän Henrik-vainaan lähipiiriin kuolleen siskonsa kautta. Puhelu oli lähinnä ilmoitusluonteinen ja soittaja ylikonstaapeli Jehunen pyysi häntä käymään kamarilla keskustelemaan Henrikiin liittyvistä tiedoistaan. Tapaaminen sovittiin jo heti seuraavaksi päiväksi.

Aluksi Jehunen kävi Rinteen kanssa läpi yleisluontoisia tietoja Henrikistä. Rinne kertoi osapuilleen kaiken oleellisen mitä tiesi. Sitten Jehunen nosti esiin Jatan kuoleman ja kysyi suoraan Rinteeltä, että voisiko näillä asioilla olla hänen mielestään yhteyttä; itsemurha ja henkirikos samaan perheeseen lyhyen ajan sisällä.
”No, mitä oon poliisisarjoja katsellut, niin ei kai tuo sattumaa voi olla”, Rinne vastasi.
”Niin, tuskin. Millainen oli oma suhteenne Henrikiin? ”, Jehunen kysyi.
”Täysin platoninen”, Rinne virnuili.
”Tämä ei oo nyt mikään leikin asia. Kertookaahan mitä mieltä olitte Henrikistä? Ette suoraan sanoen ainakaan vaikuta kovinkaan murheen murtamalta hänen kohtalostaan”.
”Vittumainen mieshän se oli. Hakkasi Jattaakin.”
”Aha. Vai niin. Tämmöstä tietoahan ei tullutkaan esille Jatan hukkumisen yhteydessä. Ei siinä hänen jättämässä viestissäkään ollut muuta kuin anteeksipyyntö. Tänään nimittäin viimeksi kävin kaiken Jatan tapaukseen liittyvän läpi. Mistä tiedätte tästä hakkaamisesta?”, Jehunen tivasi.
”Jatta itse kertoi, moneen kertaan. Ja Jatan kuoleman jälkeen oon miljoona kertaa kysynyt itseltäni, että miksi en puuttunut siihen.. Jatta kyllä kielsi puuttumasta ja pelkäsi tilanteen vain pahenevan jos puuttuisin… mutta silti.”, Rinne avautui synkkänä.
Hetken aikaa molemmat istuivat pöydän ääressä hiljaa. Jehunen teki muistiinpanoja ja pläräsi papereita.
”Näiden uusien tietojen valossa ja muutenkin, täytyy kysyä, että missä te olitte 12.-13.6. viikonloppuna?”
”Helsingissä venemessuilla”.
”Sehän tuli kuin apteekin hyllyltä”.
”No en mä siellä jatkuvasti ravaa, eikä mulla oo myöskään dementiaa”.
”Okei. Kenen kanssa te reissasitte, millä menitte, missä yövyitte?”
”Yksin menin. Junalla. Hotelli Arthurissa majailin.”
Jehunen teki muistiinpanoja.
”Okei. No, nämä tiedot selvitetään.”
”Selvittäkää pois, siellä mä olin”.
Rinne lähti jokseenkin huojentuneena kotiin poliisiasemalta. Onpahan sekin kiirastuli ohi. Eikä niillä oo mitään näyttöä mistään. Mulla sen sijaan on. On järjestelmään leimattu junalippu, kuitti hotellista, pääsylippu venemessuille ja puhelimen teletiedot matkasta Helsinkiin.
Poliisit päätyivät mitä ilmeisimmin samaan lopputulemaan Rinteen kanssa. Häneen ei otettu yhteyttä poliisista.

Pari viikkoa poliisikuulustelun jälkeen Rinne sai kuitenkin puhelun tuntemattomasta numerosta.
”Rinne”.
”Moi”, ääni vastasi.
”Öö, moi. Onkohan sulla oikea numero?”
”On”, kuului toisesta päästä hieman epävarmasti. ”Et sä tunnista ääntäni?”
”Mitä? Mitä helvettiä, onks tää jotain sairasta pilaa”, Rinne kysyi tietämättä mitä ajatella.
”Ei oo. Ihan Jatta tässä soittelee… tiedän ett tää on… outoa.”
”Ei vittu! Mitä tää oikein on? Miten tää on mahdollista?”, Rinne alkoi tuntea olonsa hyvin epämääräiseksi.
”Mä oikeesti halusin vaan kadota Henrikiltä, mä en jaksanu enää sitä helvettiä”.
”Ei voi olla totta…”
Linjalle tuli kuoleman hiljaista. Sitten hetken päästä Rinne kysyi:
”Tiedätkö sä sisko-kulta mitä mä oon mennyt tekemään?”
”Tiedän. Ja suoraan sanottuna osasin arvata, että niin tulee käymään.”
”Ei saatana… tajuatko…”
”Lopeta Jartsa. Mä oon nyt onnellinen ja se on sun ansiota. Antaa nyt ajan mennä ja palataan myöhemmin”, Jatta sanoi ja lopetti puhelun.

Jätä kommentti