Pyhäpäivä

Kirjoittanut: Leena Salo

Sopiva paikka, ajatteli Marko kävellessään notkein pohkein sohjoista rantatietä kohti kaupungin vanhaa keskustaa Päiviönsaarta. Mistähän tuokin nimi kumpuaa, koska sillä hetkellä loskainen pimeys peitti Suomessa niin saaret, niemet kuin notkelmatkin. Marko Salsted oli yrittäjä. Yrittäjä ihan monessakin mielessä, koska koko elämänsä ajan hän oli joutunut kamppailemaan olemassaolostaan. Huostaan otettu jo alle vuoden ikäisenä ja sitten sijoitettuna milloin minnekin. Ihme ja kumma, että hän oli jaksanut opiskella ja saada edes jollain tavalla elämän syrjästä kiinni.

Markosta ei kukaan ollut enää pitkään aikaan kiinnostunut. Lähiomaisia ei ollut ja muutama entinen tyttöystävä oli kariutuneiden parisuhteiden jälkeen vieraantunut niin, etteivät edes tekstiviestitkään toivottaneet hyvää joulua tai syntymäpäivää. Ei Marko tällä hetkellä ketään rinnalleen kaivannutkaan. Näin oli hyvä, ja hän sai rauhassa pohtia elämäänsä ja tekemisiään. Hän työnsi kädet uudenkarhean villakangastakkinsa taskuihin. Suuri naakkaparvi lehahti kummallisesti kirkuen muodostelmassa tien suuntaisesti kuin elävä kate. Niissä oli jotain kammottavaa, ja Markon mieleen muistui elokuva Linnut.

Sitten hän karisti noiden mustanpuhuvien lintujen tuomat synkät ajatukset ja totesi mielessään, että aamuinen neuvottelu oli ollut todella tuloksekas. Hänen esiintymisensä kaupungin elinkeino- ja yritystoimistossa oli saanut lämpimän vastaanoton. Marko koki tehneensä hyvän valinnan paikkakunnan suhteen. Turhaan hän ei ollut ostanut uutta pukua, paitaa ja sitä yllään olevaa villakangastakkia. Tämän pintasilauksen oli mahdollistanut tuntuva etumaksu hänen omalta kaukaiselta yhteistyökumppaniltaan, ja lisää valuuttaa olisi jatkossa tulossa. Olihan Marko Salsted komea mies – hoikka, pitkä, vartaloltaan sopusuhtainen ja kasvoiltaan luottamusta herättävän suomalaismiehen näköinen. Ei ihme, että kunnalta oli tullut hyvä vastaanotto.

Marko myhäili itsekseen kulkiessaan kiireettömästi siinä Itä-Suomessa sijaitsevassa pikkukaupungissa, josta löytyi riittävästi sinisilmäisyyttä ja sopivaa asiakaskuntaa. Tosin koko maa paini tuon edellä mainitun asiakaskunnan eli vanhusten määrän lisääntymisen kanssa. Mutta kuitenkin 20-tuhannen asukkaan kaupungissa hän pystyisi mainiosti toimimaan herättämättä liikaa huomiota. Työvoimaa saisi varmasti riittävästi, ja hoitopaikoista tuntui olevan riittävästi puutetta. Elinkeinotoimistossa, vai mikä sen nimi nyt sitten olikaan, olivat melkein nuolleet hänen kenkiään saadakseen hänen yrityksensä aloittamaan juuri täällä Varkaudessa. Markolle oli esitelty monia eri vaihtoehtoisia rakennuksia. Osa rakennuksista olisi jo valmiita tai vaihtoehtoisesti kaupungin yhtiö voisi remontoida hänelle tarpeita vastaavat tilat. Tämä rakennus, jota Marko oli käynyt juuri katsomassa ja josta hän oli palaamassa Päiviösaaressa sijaitsevaan majoituspaikkaansa, oli rannan tuntumassa ja verrattain uusi. Huoneita 30 ja erittäin vähän turhia tiloja. Ei hyödyttömiä seurustelutiloja tai kuntosalihuoneita. Tilat oli muutama vuosi sitten rakennettu kaupungin toimesta ylikansalliselle yrittäjälle vanhusten palvelukodiksi ja siinä tehtävässä se oli hetken toiminutkin, mutta jostain syystä yritys oli vetänyt toimintansa pois melko pian. Ehkä tuotto ei ollut odotetun suuruinen vai mikä lie syynä. Rakennuksen sijaintiinkin Marko oli erityisen tyytyväinen. Rannasta hän vähät välitti mutta se, että rakennus oli kaukana muusta asutuksesta yksinäisessä ja syrjäisessä paikassa, viehätti Markoa erityisesti. Piha oli aidattu korkealla verkkoaidalla ja sieltäkään ei ollut näkyvyyttä muille kuin lokeille.

Kaikki oli mallillaan ja Marko oli ennättänyt jo sillalle, jonka alitse soljui musta vesi. Silta oli melkein keskellä tehdasaluetta ja sen molemmin puolin oli meluavia ja huohottavia tehdasrakennuksia. Marko pysähtyi ihmettelemään, veden voimakasta virtausta, jonka kellertävän rakennuksen perustukset imaisivat jonkin matkan päässä alajuoksulla. Ihme paikka keskellä kaupunkia, ajatteli Marko ja kääntyi vielä katsomaan tulosuuntaan katua, jonka päässä oli vaaleaseinäinen kirkko. Aika ruma kirkoksi ja sekin vähän oudossa paikassa, mietti Marko mielessään ja jatkoi matkaansa. Heti sillan jälkeen vasemmalla oli ravintola, joka sijaitsi vanhassa rakennuksessa. Kaks`Ruusua luki seinässä. Lounasaika alkoi lähestyä ja Marko päätti poiketa tuohon rakennukseen. Pääseehän sieltä pois, jos ei miellytä, ajatteli Marko ja suuntasi kulkunsa päätieltä kohti ravintolan sisäänkäyntiä, joka olikin melkoisen jykevää tekoa kiviportaineen ja massiivisine ovineen. Ravintola antoi sen, minkä ulkonäöllään lupasi, tuumasi Marko, kun astui ulos jonkin ajan kuluttua vatsa täynnä.

Varsinaiseen majapaikkaansa Markolla oli kivenheiton verran siitä ravintolan ovelta. Majapaikka oli toiminut aikoinaan postina ja rakennus oli kaunis niin ulkoa kuin sisältäkin. Huoneet olivat pieniä, juuri uusittuja, siistejä ja halpoja. Huoneeseensa päästyään Marko kaivoi läppärinsä esille ja ryhtyi töihin toivoen, että yhteydet pelaisivat ja netti toimisi. Tekemistä oli paljon. Yrittäjän arki koostui pääsääntöisesti paperitöistä, lupahakemuksista, ilmoituksista, verotuskaavakkeista ja mitä kaikkea niitä olikaan. Ei liikaa anomuksia, ajatteli Marko, ettei vaan tule tarkastuksia tai muita ylimääräisiä velvoitteita. Onneksi Markolla oli tietotekniset ja kaavakkeiden täytöt hallussa. Muutaman tunnin ahkeran naputtelun jälkeen hän saattoi oikaista itsensä vuoteelle ja ottaa torkut.

Noista torkuista oli kulunut muutama kuukausi, kun Marko jo työskenteli siinä rannalla olevassa rakennuksessa, josta hän oli syyssohjossa keskikaupungille ja Päiviönsaareen kahlannut. Työntekijöiden rekrytointi oli sujunut melkoisen kivuttomasti. Hän ei palkannut montaa ihmistä vain välttämättömimmän tai paremmin sanottuna sitäkin vähemmän. Työvuorolistoihin hän saattoi laittaa aina oman nimensä aukkopaikkoja täydentämään. Palkkauskriteerit olivat vaatimattomat. Työntekijöiden ei tarvinnut olla ruudinkeksijöitä tai ammatillisesti kovin kunnianhimoisia – mieluummin päinvastoin. Kokemustakaan hän ei odottanut. Tupakkaa sai polttaa, kunhan ei nyt ihan sisätiloissa. Tällä hetkellä työntekijät osoittivat juuri sopivan pientä mielenkiintoa tehtäviään kohtaan.
Haasteellisemmaksi Marko Salsted oli kokenut asukkaiden valinnan. Tarjonnasta se ei ollut kiinni, mutta hän oli halunnut nimenomaan tietyn tyyppisiä asiakkaita eli ensisijaisesti dementoituneita naisia. Ideaali olisi, että omaiset olisivat mahdollisimman kaukana ja jonkin verran jo työlääntyneitä tai peräti kyllästyneitä omaan vanhukseensa ja parasta tietenkin olisi, ettei noita joka paikkaan nenänsä työntäviä omaisia ja sukulaisia olisi lainkaan. Marko yrittäjänä ja laitoksen johtajana kannusti omaisia elämään omaa elämäänsä. Olisihan kaikilla oikeus omaan elämään ja sitä vartenhan hänkin on tämän yksikön perustanut, että omaiset vapautuisivat nauttimaan maailman kirjosta ja herkuista. Marko oli suunnitellut hyvin tarkasti kaavakkeen, jonka jokainen omainen ja vanhus allekirjoittaisi. Ydinasioina paperissa olivat kieltää omaisilta ennalta ilmoittamattomat vierailut, asiakkaan elvytys ja viimeisimpänä ja ihan pienellä tekstillä kielto ruumiinavauksen suorittamisesta. Allekirjoitustilanteissa Marko havaitsi, että yllätysvierailuista ei taitaisi olla pelkoa, koska niin kiireellä omaiset asiasta suoriutuivat, eikä kukaan ehtinyt lukea sopimusehtojakaan kovin tarkasti.

Marko Salsted oli entistä tyytyväisempi tiloihin, kun hän muutti itsekin rakennukseen ja otti pariskunnille tarkoitetun isomman huoneen omaan käyttöönsä. Olihan rakennus aikoinaan rakennettu, tarkastettu ja hyväksytty tehostetunpalvelukodin käyttöä varten. Marko tiesi, että uusia tarkastuksia ei tilojen suhteen tarvinnut jännittää, koska kunnat eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita palvelukotien toiminnasta. Helpotushan se kunnalle oli, kun sai vanhukset pois rasittamasta julkisia palveluja. Marko Salsted tiesi, että joissakin yksityisissä yksiköissä käytiin kunnan taholta ja tarkastuksen nimissä ennalta sovittuna aikana kerran vuodessa kahvin juonnissa, mutta sekään ei ollut mikään vakio. Luultavammin hän saisi touhuta riittävän ajan kunnan tai minkään muunkaan tahon häiritsemättä. Nähtävissä oli jo, että harva omainen oli pidemmän päälle kiinnostunut omasta ikä-ihmisestään varsinkaan, jos tämä mummeli tai ukkeli ei edes tunnistanut omia lapsiaan saatikka lapsenlapsiaan. Muutamalla asiakkaalla ei edes ollut lähiomaisia. Valituksia kuntaan tai aluehallintovirastoon ei siis tarvinnut pelätä. Usein Marko ajatteli, että ikä-ihmisiä pidetään tässä yhteiskunnassa roskasäkkeinä ja ongelmajätteinä. Juuri siksi hän olikin saanut idean hyödyntää vielä noita yhteiskunnan hylkijöitä ja tehdä heistä tarpeellisia. Itse asiassa Markon idea oli saanut alkunsa ulkomaan työkeikalta, minkä hän oli tehnyt puolitoista vuotta aiemmin kauas itään.

Valmistelut etenivät ripeässä tahdissa ja kaikki asiat alkoivat loksahdella alkuperäissuunnitelman mukaisesti paikalleen kuin itsestään ja ensimmäiset asiakkaat muuttivat Marko Salstedin tehostettuun palveluasumisyksikköön Pyhäpäivään juuri ennen Pääsiäistä. Vappuun mennessä paikka oli jokaista vuodetta ja koppia myöten täynnä. Kaupungilta olivat palvelusetelit tipahdelleet asiakkaille kuin aikoinaan huutolaiskaupassa. Tosiasiahan oli, että Marko Salstedin tehostetun palveluasumisyksikön hinnat olivat kolmanneksen halvempia kuin muilla vastaavilla. Markolla olikin tarkoitus tehdä tulosta ihan muilla keinoilla. Kaikkiaan mummoja oli hoidettavana 28 ja jokaisen omainen, jos sellainen sattui olemaan, asui toisella paikkakunnalla. Markoa oli naurattanut, kun eräs kunnan johtavassa asemassa oleva yhteistyö- ja palvelusopimuksen allekirjoittaja, oli ihmetellyt, että täytyykö sinne asiakkaan ostaa itse vessapaperit ja roskapussitkin. Kukas sen tekee, jos ei ole omaisia noiden asioiden ostajaksi ja hoitajaksi? Nämä kunnan pykäläprinsessat eivät oikeasti ymmärtäneet tai välittäneet todellisesta maailmasta. Supliikkimiehenä Marko olikin kiireesti johdattanut keskustelun muihin mukavampiin aiheisiin. Hän oli aina pärjännyt naisten kanssa. Jotenkin he olivat hänelle helppoja. Varmaan nuo pärjäämisen taidot olivat kehittyneen jo varhaislapsuudessa, kun piti oppia, kuinka saada hellyyttä ja syliä ja kuinka ylipäätään säilyä hengissä.
Lapsen silmä oli harjaantunut ihmisten suhteen tarkaksi. Yleensä kävikin sitten niin, että naiset luottivat – Marko ei, joten parisuhteet naisten kanssa kariutuivat melko nopeasti. Tehostetun palveluyksikön vaatimat ulkoiset toiminnat, tekniikan pienimmätkin ja yksinkertaisimmat vaatimukset ja yksityiskohdat Marko osasi. Ruokalistan hän oli kopioinut jostain netin rikkaasta maailmasta jonkun toisen palveluyksikön sivuilta. Samantyyppisiä kaappauksia hän teki surutta, kun tarve vaati tai tilaisuus tuli ja aina ilman omantunnon tuskia.

Vapun jälkeen Marko Salsted aloitti tosi toimet. Hän ilmoitti työntekijöilleen, että hän oli tehnyt yhteistyösopimuksen erään ulkomaalaisen terveysalan instituutin kanssa hoitajakoulutuksesta. Yhteistyö sisältäisi opiskelijavaihtoa ja koulutuksellista vuorovaikutusta paikan päällä Pyhäpäivässä. Tämä tällainen järjestely toisi vakinaiselle henkilöstölle, mahdollisuuden pitää vapaata yhtä aikaa joka toinen viikko muutamia päiviä. Lisäksi joka kolmas viikonloppu olisi sitten kaikilla vapaa. Marko selitti henkilöstölleen hyvin laajasti, seikkaperäisesti ja hienoin sanakääntein, kuinka yksikköön tulisi hoitajia ja lääkäreitä oppimaan suomalaista korkeatasoista vanhusten hoitotyötä ja geriatriaa. Hän itse toimisi ohjaajana ja raportoisi aina lääkintöhallitusta myöten edistymisestä. Kaupungille tämä olisi ajan oloon iso juttu – Varkaus pääsisi maailman kartalle huippuosaamisen, verkottumisen ja yhteistyön keinoin. Kukaan ei kyseenalaistanut Markon kertomusta tai suunnitelmaa, vaan koko henkilökunta oli järjestelyyn varsin tyytyväinen etenkin, kun selvisi, ettei näillä järjestelyllä ollut mitään vaikutusta heidän palkkaansa tai muihin etuisuuksiin. Markon laskelmien mukaan hänellä olisi hyvinkin varaa maksaa henkilöstölleen palkat, koska jokainen asiakas toi hänelle kunnan palvelusetelin kautta keskimäärin 4300€ kuukaudessa. Lisäksi olivat mummelien eläkkeet, jotka vaihtelivat 1000-1200 € välillä. Nämä summat olivat Markon mielestä nappikauppaa, koska tulossa olisi huomattavasti suurempia summia.

Vihdoinkin Marko Salstedin visio oli toteutumassa. Tämä systeemi antaisi vakaan taloudellisen toimeentulon ja kerryttäisi Sveitsin pankkiin melko lyhyessä ajassa riittävän suuren pääoman, jonka turvin hän voisi jatkaa aikanaan elämäänsä missä maailmankolkassa tahansa. Vähäisenä toimitusjohtaja Marko Salsted ei pitänyt tulolähdettä, jonka hän saisi katukaupassa asiakkaiden unilääkkeiden, psyykelääkkeiden ja muiden kipuihin määrättyjen kolmiolääkkeiden muodossa, joita asukkailla olikin melkoiset arsenaalit. Onnistuneimpia osioita hänen suunnitelmassaan oli lääkäripalveluiden hankinta ostopalveluna. Näin ei sama lääkäri kävisi koskaan Pyhäpäivässä. Useimmiten pelkkä soitto yhteistyökumppanille takasi reseptien uusimisen ja niin olisivat taas lääkkeet katukaupan tiskillä.

Marko Salstedilla oli elämänsä varrelta kokemuksia epäonnistumisista, joita oli tullut ryppäissä. Kun yhdestä oli selvinnyt, oli toinen jo nurkan takana väijymässä. Nyt hänestä tuntui, että kaikki sujui ja onnistui. Voiko se olla tottakaan? Viime aikoina hänen ei ollut tarvinnut ponnistella, kun hänen eteensä oli kuin tarjoamalla tarjottu asioita, jotka lykkäsivät hänen suunnitelmiaan vauhdilla eteenpäin. Marko tunsi elävänsä. Maailma tuntui maksavan velkaansa hänelle. Viimeisin, vaan ei vähäisin, onnenpotkuista toi taas kerran esille hänen viehätysvoimansa naisten keskuudessa. Kaupungin taholta hänen kumppaneinaan oli pelkästään naisia ja heidän kiinnostuneisuutensa Markoa kohtaan tuntui olevan hyvin voimakasta. Naisvirkailijat soittelivat Markolle ihan mitättömistä ja tekaistuista asioista ja tekivät itseään näin tykö. Joku rohkeimmista pyysi lounaalle tai elokuviin. Aluksi Marko antoi kielteisen vastauksen kaikille ajatellen, että kiinnostus laantuisi vähin erin. Mutta kävikin päinvastoin. Naiset ottivat yhteyttä entistä kiihkeämmin. Palvelualuepäällikkö tuppaantui Markon yksikköön vieraisille harva se päivä ja hän alkoi olla niin kiinnostunut kaikesta Markon toiminnasta, että ihan hirvitti. Sitten Marko tajusi, että tämä nainenhan oli miehenkipeä. Kautta rantain Marko oli kysellyt tämän päällikön Erja Kestilän taustoista ja elämän olosuhteista. Kestilä oli eronnut ja viime vuosien ajan hän oli riiustellut ylilääkärin kanssa. Riiustelu ja suhde olivat päättyneet, kun kyseinen lääkäri oli poistunut perheensä kanssa Pohjanmaalle toisiin tehtäviin. Kestilä oli jäänyt lehdellä soittelemaan ja samalla hänelle oli jyvitetty lisää töitä ylilääkärin tontilta. Ammattitaitoinen Erja Kestilä oli, ja kaiken lisäksi hänellä oli valtaa, mikä sopi oikein hyvin Marko Salstedin pirtaan.

Kerran keväisenä iltana Marko laski sitten Erja Kestilän housuihinsa. Markolle tapahtuma oli enemmänkin pelkkä paineiden purku mutta ei Erjalle. Hän halusi enemmän ja osoitti sen teoin ja sanoin. Pikku hiljaa Erja jätti vaatteitaan ja tavaroitaan Markon luokse. Rakentaa pesää, ajatteli Marko kiusaantuneena tuntien samalla jonkin asteista myötähäpeää. Erja osteli pikku tavaroita – vispilää, kuorimaveistä, maljakkoa ja kukkia. Marko katseli häntä, kun hän liikkui Markon huoneessa. Erja oikoi verhoja, järjesteli hyllyjä ja pyyhki pölyjä.

Marko jouti todella miettimään, kuinka hän saisi Kestilän pysymään poissa jaloista, kun ulkomaalaiset saapuisivat ja varsinaiset toimintapäivät alkaisivat. Toimintapäiviksi Marko oli mielessään nimennyt ne ajat, jolloin henkilökunta oli vapaapäivillä ja ulkomaalaiset läsnä. Lopulta asia ratkesi melko kivuttomasti ja jälleen kerran Markon elämässä jatkui positiivisten yllätysten sarja.

Kaikki lähti liikkeelle onnellisten tähtien alla, kun Erja kyöhnäsi hänen kainalossaan ja kysyi, kuinka sinä nuori mies tulitkin perustaneeksi tällaisen tehostetun palveluasumisyksikön? Pidätkö sinä todella noista vanhoista haahkoista vai mikä sinun motiivisi on? Minä ajattelen, että he ovat kuin jätesäkkejä, jotain järkevää tämänkin asian eteen pitäisi tehdä. Eutanasia olisi paras tapa säästää yhteiskunnallisesti. Vai mikä sinun kantasi on Marko? Minä itse olen tällä alalla vain siksi, että saan palkkaa ja tietysti elättääkseni. Paskat välitän muusta. Nykyinen henkilöstökin on alkanut hyppimään silmille kaikkine työsuojeluineen ja muineen. Jotkut omaisetkin ovat kerrassaan oikeita kiusankappaleita. Aina valittamassa ja vaatimassa jotain. Näin jutteli palvelualuepäällikkö Erja Kestilä Varkaudessa rannalla sijaitsevassa tehostetun palveluasumisyksikön Pyhäpäivän toimitusjohtajan yksityiskäytössä olevassa huoneessa parisängyn lakanoissa ja toimitusjohtajan kainalossa. Siinä seinän takana joku mummo kieriskeli ulostetta täynnä olevassa vaipassaan, jota kukaan ei ennättänyt vaihtamaan.

Marko oli hiljaa ja mietti, kuinka edetä ja mitä vastata. Sitten hän päätti ottaa riskin. Ei hänen hyvä onnensa voi juuri nyt pettää. Hän kertoi koko suunnitelmansa aina Caymansaaria myöten. Kun hän oli lopettanut, hän ihmetteli omaa avautumistaan. Hiki tuhahti hänen otsalleen, kun paniikkipiikki pisti sydämen laukalle siitä, että nyt hän olikin sössinyt koko jutun. Erja Kestilä oli ihan hiljaa. Lopulta hän kysyi, millaisista summista olisi kysymys? Tuo kysymys vapautti Markon. Hän tiesi oitis, että onni oli jälleen kerran kantanut ja potkaissut oikeaan suuntaan ihan kunnolla. Erjasta olisi hänelle vielä paljon hyötyä monessakin mielessä. Erja turvaisi yrityksen laillisuuspuolen ja pikku rahalla hänet voisi ostaa hiljaiseksi. Yhtäkkiä Markoa alkoi panettaa ja mikä ettei, kun vieressä oli sopiva reikä.

Hikisenä ja huohottavana kummankin maatessa parivuoteella ryppyisissä ja eritteistä kosteissa lakanoissa, Erja toisti kysymyksen, kuinka suurista summista oli kysymys? Marko huokaisi ja alkoi kertoa lisää asioista ja nyansseista, jotka vaikuttaisivat rahavirtoihin. Erja muuttui melkein kärsimättömäksi, kun Marko kierteli loppusumman kanssa. Lopulta Marko sanoi alustavaksi summaksi 1-1,5 miljoonaa tai jotain niille main, kun koko savotta olisi ohi. Summan sanottuaan hän mietti mielessään, että uskoikohan Erja ja harmi, ettei ihan oikeasti voi sanoa todellista loppusummaa, joka oli melkein kolme kertaa suurempi kuin hänen Erjalle ilmoittama. Joka tapauksessa summan kuultuaan Erja löi kädet yhteen riemastuneena ja innostui. Häneltä lähtivät suunnitelmat ihan laukalle. Hän suunnitteli ja kertoi, ettei kunnan puolelta tulisi mitään ongelmia. Sitä paitsi hänkin olisi valmis tuuraamaan, olihan hänellä sairaanhoitajan koulutus ja leikkaussalissa hän oli hoitanut tehtäviä liki viisi vuotta, joten ei mitään ongelmaa. Hän suorastaan jumaloi Markon suunnitelmaa. Näin tämän pitääkin mennä. Juuri tällaista ratkaisua hän oli odottanut monet vuoden tähän vanhustenhuoltoon.

Helpotusta tuntien Marko Salsted odotteli seuraavan viikon loppupuolella ulkomaalaisia asiantuntijoita. Helpotusta toi ennen kaikkea Erja Kestilän kumppanuus, osaaminen ja tietoisuus siitä, ettei hän ollut asiansa kanssa kuitenkaan ihan yksin. Kestilään hänellä oli henkilökohtaisella tunnetasolla puhtaasti liikekumppanuussuhde. Kestilän tunteiden puolesta hän ei osannut sanoa mitään, eikä lähtenyt edes arvailemaan mielessään – ihan sama. Aika kiisi ja viikonloppu lähestyi. Markoa jännitti hieman, kun mustat autot kaarsivat pihaan. Luojan kiitos naapureita ei ollut lähimainkaan. Nuo autot herättäisivät mielenkiintoa missä tahansa, ajatteli Marko Salsted. Kolme hautajaisurakoitsijan näköistä miestä nousi ensimmäisestä autosta ja toisen auton sisätiloista astui esiin viisi siroa pääskystä tai ei oikeita pääskysiä vaan mustiin pukeutuneita, pieniä naisia. Naiset olivat kuin nukkeja – yhtä ilmeettömiä ja vakavia. Marko riensi käsi ojossa tervehtimään saapuvia mutta nämä pyyhälsivät ohi kohti pääovea. Tilanne oli Markon näkökulmasta hieman kiusallinen ja hänelle nousi mieleen tilanteita, joita hän oli kokenut kauan sitten. Kaikki katsovat ohi ja häntä ei ole heille olemassa. On vain tila, missä on ihmisiä, joihin hän ei ole millään langalla sidoksissa – ei edes katseella. Marko rykäisi ja ryhdistäytyi. Pyyhälsi sitten ovelle tarttui kahvaan ja avasi oven tulijoille kuin näkymätön portsari.

Toimenpiteet suoritettiin huoneessa, jonka Marko oli varannut ja Erjan avustuksella sisustanut leikkauksia varten kaikkine tarvittavine välineineen. Erja Kestilä hääräsi nyt tottuneesti tilanteessa mukana. Tarkasteli ja järjesteli tippapulloja ja –letkuja. Keräsi esille välineitä, liinoja ja veripusseja. Marko huomasi, että Erjan kielitaito oli todella hyvää ja ammattisanasto halussa toisin kuin hänellä itsellään.

Vieraat eivät aikailleet vaan vaihtoivat vaatteensa, purkivat pienet steriilit kuljetuslaatikot siisteiksi riveiksi ja asettelivat tuomansa välineet leikkauspöydän viereen. Kirkkaat lamput, jotka Marko oli sijoittanut kyseisen pöydän yläpuolelle, syttyivät. Ensimmäinen ihminen tuotiin huoneesta numero 5. Hän oli heiveröinen nainen, joka ei varmasti ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Vieraat katsoivat kysyvästi Markoa ja sanoivat vihaisesti, että tämä ihminen on liian vanha ja hänen elimensä olisivat loppuun kuluneet. Ei niistä olisi siirrettäväksi. Kiristynyt ilmapiiri kiristyi entisestään. Marko haki katsekontaktia Erjaan ja nyökkäsi tälle ikään kuin apua pyytäen tai antaen luvan puhua. Erja alkoi hyvin ammattitaitoisesti esitellä suomalaisten vanhusten ruokavaliota ja varsinkin naisten terveellisiä elämäntapoja ja sitä, kuinka näitä ihmisiä oli pidetty lääkkeettömänä koko laitoksessa olo ajan, joten heidän, jos keiden elimistöt olivat puhtaampia kuin suurkaupungeissa vastasyntyneiden. Erja osasi olla vakuuttava, asiantunteva ja varma. Hänen ammattimaisuutensa, kielitaitonsa ja termistöllinen osaamisensa selättivät vieraat vartissa. Vanha ihminen kipattiin turhia siekailematta leikkauspöydälle, nukutuspiikki käsivarteen ja operaatio saattoi alkaa. Markolla kohosi hiki otsalle, kun hän hetken aikaa katseli toimenpiteen etenemistä. Sitten hän luontonsa antoi myöten ja hänen piti poistua ulos raittiiseen ilmaan, missä järveltä kävi raikas tuulahdus lokkien kirkumisen saattelemana.

Marko Salsted kaivoi taskustaan tupakka-askin ja sytytti tupakan. Hän poltti harvoin ja vain silloin, kun todellinen tilanne vaati ja nyt tuntui, että vaati. Poltelleessaan hän mietti, miten hyvä, että Erja Kestilä oli mukana. Jos häntä ei olisi ollut, olisi saattanut käydä niin, että koko juttu olisi mennyt puihin ja kaatunut. Mitä hittoa hän olisi sitten noilla mummon kuppanoilla tehnyt? Ei mitään. Hän tunsi kuinka hiestä märkä paita irtosi hartioiden ja selän puolelta iholta. Järveltä tuleva viileä kevättuuli pujahti paidan alle ja Markoa puistatti.

Vieraat operoivat muutamia tunteja ja poistuivat sitten yhtä vähäeleisesti kuin olivat tulleetkin. Viisi erikoislaukkua pakattiin varovasti ensimmäisen auton takapenkille ja sitten ovet paukautettiin kiinni ja autot kaarsivat kohti Savontietä. Marko huokaisi, olipa päivä. Sitten hän etsi Erjan, joka oli viimeistelemässä huonetta, missä leikkaukset oli tehty. Erja kertoi, että viisi munuaista ja jotain muuta pientä vieraat olivat kelpuuttaneet noista mummojen kehoista. Mutta samalla, kun olivat leikelleet, olivat jutelleet, että nuorempaa pitäisi saada. Lapset olisivat parhaita. Erja oli kuulemma alustavasti lupaillutkin jotain, kunhan hinnasta päästäisiin ensin sopimukseen. Tämän kerrottuaan Erja oli naurahtanut kummallisesti. Marko ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota ja niin he tarkastivat, että mummot vielä elivät, eivätkä näin ollen ainakaan heti kuolisi käsiin. Marko tarkasti vielä pankista, että tilisiirtona oli saapunut sovittu summa. Sen jälkeen hän aukaisi samppanjapullon ja varkautelaisen sampilaitoksen kaviaaripurkin ja tarjosi Erjalle herkut kuin voiton merkiksi.

Jokainen munuaisensa menettänyt mummo jäi henkiin ja Marko tunsi itsensä helpottuneeksi. Sitkeässä on ihmisen henki, kun se sille päälle sattuu, ajatteli Marko. Hän oli yllättynyt, kuinka rankoiksi nuo henkilökunnan poissaolopäivät muodostuivat. Kysehän oli vain parista päivästä ja silti Markosta tuntui kuin ne olisivat kestäneet pari kuukautta. Erja tuntui entistä tärkeämmältä ja tämä tulikin todella hyvin toimeen vieraiden kanssa. Melkein liiankin hyvin. Erja Kestilä näytti nauttivan ja tuntui olevan elementissään aina noiden ns. toimintapäivien aikana.

Kun vieraat saapuivat kolmannen kerran, oli jäljellä enää kuusi leikkaamatonta ja kaikki aiemmin leikatut elossa. Hyvä tilanne, ajatteli Marko. Tämän kerran kun vielä jaksaa niin sitten voikin pitää pidemmän paussin ja ehkä ottaa vähän lomaa. Erja ja Marko olivat kumpikin vieraita vastassa. He eivät taaskaan kätelleet mutta jotain muuta uutta ja outoa oli ilmassa. Markosta tuntui kuin Erja olisi siirtynyt toiselle puolelle. Kun Marko aikoi jäädä ulos, häneen tarttui pari vierasta tukevalla otteella ja he melkein kantoivat hänet sisälle. Markoon iski paniikki. Mitä tapahtuu? Hän etsii katseellaan Erjaa, joka siirsi matkalaukkuaan ulko-ovea kohti vilkaisemattakaan Markoa. Markon aivossa alkoi takoa ajatus, hän on myynyt minut. Samassa hän tunsi kaulallaan pienen piston ja sitten kaikki pimeni.

Marko ei herännyt enää koskaan. Suurin osa hänen sisäelimistään matkasi pienissä steriileissä laukuissa kohti maan ääriä samassa yksityisessä lentokoneessa, missä Erja Kestiläkin karisti Varkauden ja koko Suomen tomut jaloistaan. Tosin Erjankin elinpäivät ja hetket olivat luetut mutta sitä hän ei vielä tiennyt. Heti, kun kone oli laskeutunut, Erjaan tarttui pari vierasta ihmistä tukevalla otteella ja hän tunsi pienen piston kaulallaan. Hän ei ennättänyt edes kauhistua, kun pimeys laskeutui ja armahti hänet.

Varkaudessa tehtiin kaamea löytö rannan tuntumassa sijaitsevasta vanhusten palveluasumisyksiköstä Pyhäpäivästä. Suurimmaksi kysymykseksi jäi ihmisten mieliin, kuinka näin pääsi käymään? Kuka olisi syyllinen? Pettikö valvonta vai eikö sitä ollutkaan? Vanhuksista 18 oli kuollutta, kun heidät löydettiin ja loput 10 kuolivat kuukauden sisällä. Marko löytyi leikkauspöydältä avattuna ja torsona ruumiina. Hänet haudattiin kunnan kustannuksilla.

Oikeudenkäynnissä, missä asiaa puitiin, vanhusten lähiomaiset vaativat suuria vahingonkorvauksia kivuista, säryistä ja menetetyistä mummojen munuaisista ja muista elimistä. Varkaus, se totisesti pääsi maailmankartalle ja koko suomalainen yhteiskunta vastamaan, kuinka ihmeessä näin pääsi käymään.

Jätä kommentti