Kaksinkertaisuus

Kirjoittanut: Lauri Lindbohm

Taivas oli raastettuja pilviä ja lyijyn väriä, järven pinta värisytti palettia vailla valon välkettä, kun kylmä, teroitettu veitsi painautui valkeaan kaulaan käden ravistellessa pellavapäistä kuontaloa, kuontaloa, joka ei kuulunut kädelle. Märkäpukuisen ihmisen kämmen irrotti otteensa takkuisista hiuksista. Ruumiin kalahdus laituria vasten hukkui puhurin tuiverrukseen.
Huojuvan laiturin lautoihin oli nippusitein kahlittuna toinen keho, nyrkiniskujen runtelema nuori mies, jonka märkäpukuun sonnustautunut herätti roiskimalla vettä silmiin. Nuoren miehen suu oli ilmastointiteipin vangitsema, kädet ja jalat köytetyt. Märkäpukuinen katsoi miestä vakaasti ja pitkään. Hitain liikkein, ritualistisella rauhallisuudella hän puki kasvoilleen hengityssuojaimen ja avasi lasipurkin. Pistävään katkuun totutellessaan hän teki päätöksen. Ruhot saisivat jäädä laiturille, järven tahdon varaan.
Hyhmäinen neste keinui purkissa. Hän ajatteli edellisviikkoa. Alkukesä oli ollut varjojen hapuilua, huutoja tyhjiössä. Rihmasto toisensa perään oli murtunut ja yhteydenpito ulkomaailmaan katkennut. Internetin palstoilla seuraa löytyi arvaamattoman runsaasti. Kun hän vanhoja kemiankirjojaan tutkailtuaan päätti vierailla internetin syvissä verkoissa ei se hänestä tuntunut rajan ylittämiseltä. Pikemminkin muutos oli osa luonnollista kehityskaarta, jossa hän koki ympäristön vaihtuneen minuutensa sijaan.
”Kuuletko minua? Esitän muutamia yksinkertaisia kysymyksiä. Kuolevan ihmisen toivetta on kunnioitettava.” Maassa makaava mies vilkaisi vierustoveriinsa ja nielaisi suurieleisesti. ”Ehei, hän ei ollut ihminen. Sinussa sen sijaan asuu hyvyys. Valjastamaton hyvyys, mutta yhtä kaikki piirre on olemassa. Sinä olet vain ihminen, joka harhautui polulta ja eksyi. Ei tämä ole sinun syysi. Sitä paitsi mitä syyt ovat? Syyllisyyttä? Mitä se on?”
Tahrattomuus on illuusio, miellyttävän ja kammottavan ajatuksen kietova verkko omatunnon suojana, mielen omaa klovneriaa peilikuvan sotkemiseksi. Harha syyttömyydestä on lumoava, peräti kaunis rakentaessaan etäisyyttä tekoihin. Syyllisyys syntyy teoista, ei tapahtumista, se vyöryy ylle maininkeina, pilkkoen elämän ylimalkaista järjestystä hauraiksi riekaleiksi. ”On pohjimmiltaan yhdentekevää, siirtyykö syyllisyys minuun. Rikkaruohot on kitkettävä, jotta piha voi kukoistaa.” Hän hillitsi itsensä ja tihrusti vastarannalle.
”Haluatko nähdä vai haenko silmille siteen? Räpäytä jos haluat nähdä. Hyvä, haen siteen.” Hän nousi seisomaan ja katsoi rauhallisia käsiään. Rasahdus, sykkeen nousu ja kylmä hiki. Hän kääntyi salamana ja kyykistyi. Ranta oli kuin pysäytetty kuva, kuolleet, kuivuneet kaislat lojuivat liikkumattomina, tuuli oli tyyntynyt. Ei näkynyt mitään poikkeavaa, hiki helmeili turhaan.

Mökille kävellyt märkäpukuinen hahmo oli jo ollut tähtäimessä, punainen piste piirsi takaraivoa. Hän ei ollut uskoa etsimen läpi näkemäänsä ja koetti katsoa paljain silmin. Uteliaisuus oli liipaisinsormea vahvempi. Silti hän ei ollut tehnyt elettäkään estääkseen murhaa. Ei, omatunto saisi olla vaiti nyt. Hänellä oli tärkeämpi tehtävä suoritettavanaan. Sisäinen paini väännettäisiin tuonnempana. Hiljaiset valonsäteet välkkyivät rannan rinteen koivuissa, tuuli seisautti oksat.
Tarkka-ampuja kavahti kasvoillaan kävelevää hämähäkkiä. Hätääntyneenä hän painui maahan. Ryteiköstä häntä oli mahdoton nähdä. Hän mietti alkukesäänsä. Edelliset viikot olivat olleet järjestelmällistä hiipimistä, varjoissa piileskelyä, valokuvien räpsimistä. Kuvattavina olivat olleet satunnaiset kohteet. Hänen oli varastettava heidän heikoin hetkensä, kadulla, rappukäytävässä, kotona. Vangittava kuva juuri sellaisella hetkellä, jolloin kohde ei voi naamioitua.
Edellisviikolla hänen etsimeensä osui jälleen kriteerit täyttävä henkilö. Yksinasuva, fyysisesti vaarattoman oloinen, liikkeissään ennalta-arvattava. Maailmanparantaja, ituhippi. Hänen yhteyshenkilönsä poliisista oli väkijuomapäissään paljastanut henkilöön liittyviä tietoja. Yhteyshenkilö oli kuitenkin kieltäytynyt antamaan apua operatiivisen tason toiminnassa. Tämä ei hänelle sopinut ja kapakassa käytiin kärhämä, jonka päätteeksi yhteyshenkilö järjesti hänet aatteellisista erimielisyyksistä johtuen putkaan yöksi. Putka esti hänen työpäivänsä alkutunnit. Pomo sentään oli ymmärtänyt hänen poissaolonsa syyn paljastuttua, oli itsekin metsästäjä. Alkuun hän ei vain tiennyt kumman puolella.

Hitain, epävarmoin askelin hän lähestyi rantamökkiä. Hiljaisuudessa oli jotain perin pohjin väärää. Hän ei ymmärtänyt mitä, mutta tiesi intuition harvoin harhauttavan. Varuillaan oleminen rajaisi turhan paljon hänen aikeitaan. Kaiken tulisi mennä kaavaillusti, muuten kuolemat olisivat turhia.
Punotun korin pohjalle hän keräsi mustan liinan, desinfiointipullon ja ruiskun neuloineen. Hän katsoi ikkunalla lepäävää värinokkosta, joka ei koskaan selvinnyt silmuja korkeammalle. Syanidinuuttohanke oli tyssännyt hänen kärsimättömyyteensä. Ikkunan takaa kuulunut omituinen lehahdus keskeytti hänen mietelmänsä.
Hän tunsi verisuonten jäätyvän rintakehässään. Näky, joka oven toisella puolen odotti, oli hänelle selvä merkki. Laulujoutsen lipui laiturinnokan vierustaa pitkin. Aivan kuin se olisi yrittänyt kiivetä ruhon ja tulevan uhrin väliin vahtimaan, etteivät he katoa minnekään. Hän käveli hitaasti lähemmäs lintua, joka huomasi hänet. Hetken kumpikin, eläin ja ihminen olivat vaiti, liikkumatta. Tuuli herätti järven pinnan ja joutsen ampaisi matkaan.
Nopealla repäisyllä hän irrotti teipin miehen suulta. ”Jos huudat, painan veitsen rintakehän läpi.” Mies tyytyi hengittelemään. ”Haluan vain yksinkertaisesti muutamaan kysymykseen vastauksen. Jos vastaat nopeasti, kaikki päättyy kivutta. Jos et vastaa, sattuu. Ymmärrätkö?” ”Kyllä.” ”Hyvä. Tiedätkö mitä tämä on?” Hän heilutteli pientä lasipurkkia miehen silmien edessä. ”Tämä on lopullista. Saat kuolla luonnonmukaisen kuoleman, jos kerrot miksi ystäväsi päätti laskea öljyt järveen.” ”Kostaakseen.” ”Kostaakseen mitä? Tiedän ystäväsi taustat. Katutorjuntajoukkojen aluepäällikkö, vajaa paskiainen. Mitä minä olen koskaan hänelle tehnyt?” ”Et sinä vaan te.”
Miehen painavat sanat pureutuivat lihan läpi sydämeen ja tajuntaan, aiheuttivat pakokauhua. Se oli sittenkin totta. Vainot olivat alkaneet.

Koko maisema näytti ylivalottuneelta. Maisemaan karannut laulujoutsen oli vienyt hänen huomionsa, eikä kohde ollut riittävän ajoissa tarttunut tähtäimeen. Jos hän nyt ampuisi, kuolisi myös yksi hänen omiaan. Turhautuminen vei hänen kylmähermoisuutensa. Hän oli edennyt vain vaivoin, koko suunnitelma oli kariutunut alkutekijöissään.
Matkalla hän ihmetteli omaa epävarmuuttaan. Miksi hän epäröi? Olisi ollut helppoa vain ampua kohde, pelastaa mitä jäljellä on, ja jatkaa työtä myöhemmin. Järvi kyllä huuhtoisi kuolleen ruumiin mukanaan. Hän kaipasi kipeästi rohkaisua. Maastotakin taskuun ängetty pullo oli jo tyhjä. Hän oli heittämäisillään sitä näreikköön, mutta tajusi mahdolliset äänihaitat.
Oli hyvin todennäköistä, että kohde oli kuullut jo jotain. Ehkei ollut ihmiseksi älynnyt, mutta kavahduksesta päätellen tajusi, ettei ollut tontilla yksin. Hän haki parempaa asentoa, mutta turhaan, jokaisesta mahdollisesta kulmasta hän ampuisi myös omansa. Hän mietti jo läpikäymäänsä listaa. Kuinka moni heistä oli ollut tosiasiassa sivullinen? Oliko tässä jaossa ylipäätään olemassa sivullisia? Hän hiipi yhä lähemmäs rantaa, varoi jokaista askeltaan.

”Ei ole olemassa sellaista entiteettiä kuin me. On niitä, joille elämä on tärkeää. Emme me ole järjestäytyneet.” Se oli valhe. Hän tiesi sen, laituriin kiinnitetty mieskin tiesi sen. ”Te taistelette maailman kuoleman puolesta. Sinä olisit voinut kääntää kelkan.” ”Sinut tapetaan tämän takia.” ”Ei se muuta mitään, jos tosiaan on niin, että ylemmällä tasolla te olette meitä vastaan. Onko niin?” Mies vastasi ärsyttävällä hiljaisuudella. Hän painoi veistä hieman, puski aorttaa kohti. ”En minä tätä huvikseni tee. Te pakotatte minut.” Hän asetti mustan liinan miehen silmille. Vastoin odotuksia mies ei inahtanutkaan.
Valon kajo liukui taivaanrantaan. Hän kuunteli aamuyötä. Ensimmäiset linnut aloittivat laulunsa, muttei mikään niistä riittäisi vielä herättämään rannan tienoon muita kesäasukkaita. Aikaa oli reilusti. Hän tutki pilviä maalaavia värejä ja puristi desinfiointiainetta miehen kasvoille. Myrkyn hän oli löytänyt vaivatta tummemman internetin kautta. Maksu ja nouto kotimaasta kävivät liian helposti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisia mobilisoituvia soluja.
Kaikkien kadonneiden joukkoon mahtuu sivullisia. Suurpiirteisesti kumpaankaan kategoriaan kuulumattomia ihmisiä, joilla on vain pakon edessä jotain sanottavaa puolen valitsemisesta. Miehen paljastama motiivi alkoi tasoittua, laskeutui osaksi hyväksyttyjä asioita. Ajatuksissaan hän oli jo unohtaa. ”Kostoksi mistä?”

Hän oli jo niin lähellä, ettei tähtäintä tarvittu. Kohde oli keskittyneenä toimiinsa. Hän ihaili huolellisuutta, jolla märkäpukuinen toimi. Vaimeasta muminasta oli vaikea saada selkoa. Miksi hänen omaansa kuulusteltiin? Eihän tämä voinut paljastaa mitään mitä kohde ei jo tietäisi. Epäröidessään hän mietti hetken kummankin ampumista. Ajatus määrällisestä ylivoimasta tuonnempana pakotti hänet kurinalaisuuteen.
Mökin ovi oli auki. Jos hän linnoittautuisi sinne, olisi kohteen pakko reagoida. Sieltä hän voisi suojassa ampua. Ellei kohde jatkaisi kyykistelyään miehen yllä. Hän mietti nopeaa ratkaisua. Jos hän heittäisi jotain järveen, kohde nousisi pystyyn ja olisi jälleen tähtäimessä. Osuma olisi varma.

”Kostoksi maailmaasyleilevästä avoimuudesta. Te ette ajattele omienne parasta lainkaan.” ”Parasta? Näissä olosuhteissa parhaan tavoitteleminen ei ole mahdollista, siksi on tyydyttävä siihen mitä saa.” Silmukka kiristyi. Hän alkoi hiljalleen lähestyä sitä pistettä, jossa oli myöhässä murhasta ja kaikki muuttuisi hetkittäin vaikeammaksi.
Hän desinfioi miehen kasvot. Hinkutti liinaa poskia ja kaulaa pitkin, painoi kohoilevaa aataminomenaa raskaammalla otteella, hillitsi mielihalunsa painaa käsi pysyvästi miehen kurkulle tai suulle. Vihan puuska ravisti jäseniä. Aamu alkoi valjeta, yöttömässä yössä hetkien arvo mitattiin. Hän ei lainkaan osannut laskea luonnon oleva nopeampi. Varhainen auringonkimallus raapi jo veden kalvoa.
Tuuli viskoi hiuksia naamalle. Vaistomaisesti hän puhalsi ne pois, sylkeä lensi miehen rinnuksille. ”Motiivinne on heikko. Moraalinne myös. Ei nuo eväät oikeuta mihinkään, ei missään, ei koskaan. Tuhoatte jotain jota ette ymmärrä.” Tiiviin, hienoisen hiljaisuuden päätteeksi hän upotti ruiskun purkkiin ja täytti sen. ”Ei mitään henkilökohtaista, vaikka rajan toisella puolen oletkin.” Hartaasti hän upotti neulan kaulaan, ihon läpi. Ele muistutti viimeisen hitaan siemauksen ottamista, nautinnollista keskittymistä. ”Jos sinulla on vielä jotain, joka voisi auttaa minua. Tai ihmisiä minun jälkeeni, sano se nyt.” Mies näytti rennolta. Aivan kuin hän hyväksyisi kuolemansa. Hän kuunteli miehen hengitystä. Jokin tahdissa ei täsmännyt, tuntui kuin hengityksiä olisi ollut kaksi.

Äkisti hän tajusi tilaisuutensa tulleen. Mumina oli ollut tauotonta ja monotonista liian pitkän aikaa. Hän koetti askeleen, kaksi, muutaman rivakamman, kunnes oli jo mökin ulko-ovella. Ei, hän menisi suoraan myrskyn silmään. Kuisti näytti ränsistyneeltä, hoitamattoman puutarhan perikuvalta. Mitään perustavanlaatuisesti kesämökille kuulumatonta siinä ei tosin ollut; kohteen profiili säilyi stereotyyppisenä viimeiseen saakka. Mikä se viimeinen oli? Hän mietti näkemiään elokuvia, lukemiaan kirjoja. Miksi aina viimeisillä hetkillä ampumakohtaukset tyssäsivät dialogiin? Oliko aina annettava mahdollisuus? Hän ajatteli mahdollista sotaa. Ei siinä kyseltäisi. Laukaisua seuraisi toinen ja puheet jäisivät myöhemmäksi.
Hän lähestyi kohdetta, havaitsi tämän tehneen ratkaisevan liikkeensä. Hänen omansa oli saanut neulan kaulaan. Kaikki vaikutti pysähtyneeltä. Hän mietti olisiko järkevintä painaa piippu niskaan vai antaisiko se kohteelle mahdollisuuden reagoida. Urheilulliset raamit. Kohde vaikutti jo taustatietojen perusteella olleen hyvässä kunnossa. Lähietäisyydeltä tarkasteltuna hän oli aliarvioinut tämän. Etäisyyttä oli enää pari metriä. Hän päätti luopua etsimestä ja tähdätä paljain silmin.

Hän ujutti vaivihkaa hanskansa myrkkypurkkiin, siveli sormiaan toisiaan vasten. ”Vasta-ainetta ei ole. Hänen kuolemansa näyttää luonnolliselta. Jos ammut nyt, olet pääepäilty. Vai epäilläänkö sinua ollenkaan?” Märkäpuvun hanskat syöpyivät. Aamuaurinko osui jo silmiin, häikäisi. ”Sinähän haluat levittää luonnollista kuolemaa?” ”Niille, jotka sen ansaitsevat.” ”Lasken aseeni, laske sinä ruiskusi. Katsotaan kummalle puolelle heiluri pysähtyy.” Laituri kalahti ja räsähti, kun kivääri ja ruisku rämähtivät pintaa vasten. Puu rätisi ja narisi, tasanne tärisi. Perustukset ratkeilivat taistelun voimasta.

Jätä kommentti