Kun suojakerroin ei riitä

Kirjoittanut: Marianne Toivonen

Turun Laukkavuoressa sijaitseva liikehuoneisto sai uuden isännän. Verhot heiluivat, kun kerrostalon asukkaat seurasivat muuttopalvelun autosta purkautuvaa kuormaa. Valkoista solariumia lukuunottamatta kalusteita ei juuri sisään kannettu. Huoneiston oveen ei pultattu silloin tai myöhemmin logoa tahi muuta kylttiä, joten talon asukkaat epäilivät toiminnanharjoittajan olevan lähinnä nostamassa starttirahoja ja pian poistuvan.

Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan tilan oli vuokrannut piukkafarkkuinen hiuksensa vitivalkaissut Mauno. Yhden huoneen kokoinen liiketila riitti hänen tarpeisiinsa oikein hyvin. Lähes päivittäin Mauno riisuutui alasti ja asetti uv-lasit silmilleen. Solariumin johtajana hänellä oli luontaisetuna mahdollisuus ylläpitää myöhäissyksyllä täydellistä rusketusta.
Yläkerrasta kuului jälleen talon juopon möykkä. Oli näemmä kutsunut kaverinsa kylään.
– Turpa kiinni, mutisi Mauno ja veti solariumin kannen alas.

Seuraavana päivänä solarium sai yllättäen asiakkaan. Hän oli Miss Turku 2016 -finalisti, Miia Lampio. Tuttu kuvaaja oli soittanut ja kertonut mallin sairastuneen – kiinnostaisiko Miia tulla huomenaamulla studiolle, kuvattaisiin alusvaatteita ruskan väreissä? Kyllä, mutta sitä varten hän tarvitsi tulipalokiireellä rusketuksen. Miia oli soittanut kaikki Turun solariumpaikat läpi, mutta kukaan ei ottanut häntä vastaan. Lopulta hän muisti talossa sijaitsevan rusketusstudion.
Hän jyskytti ovea. Mauno avasi vitkastellen.
– Moi, mä olen Miia tästä talosta. Tulisin nyt heti solariumiin. Mitä maksaa?
– Ei se nyt oikein… sovi. Olen lähdössä juurihoitoon.
– Onko tänne joku varannut ajan? Kai tänään on joku aika on vapaana? Mä maksan enemmän ja voin itse käyttää laitetta.
– Ei, mutta tuota… Ei täällä ole ketään paikalla. Et sinä tyttö osaa solariumia käyttää.
– Mitä hittoa? Ei asiakkaita kohdella noin. Tiedoksi sulle, mä oon käyny solariumeissa jo kohta kymmenen vuotta ja huomattavan moni on ollut itsepalvelumallia. Eikä sulla voi olla jonoa täällä, ethän sä oo mainostanut tätä yhtään!
– No ei tämä tarvitse sellaista.
– Onko tää joku sun yksityissolarium vai etkö sä vaan tajua liiketoiminnasta mitään?
– Rusketus on kuule vaarallista.
– Paraskin puhuja. Ihan yhtä paljon tykkäät brunasta kuin minä, paitsi sulla on kyllä mennyt jo yli. Maunon huulet puristuivat yhteen.
– Ei käy, töksäytti Mauno ja rämäytti ulko-oven kiinni perässään.

Miia tarttui ovenkahvaan ja veti siitä kevyesti. Kyllä! Keskustelun aikana Mauno oli sulkenut oven, mutta painanut sen liian hiljaa kiinni – se ei ollut mennyt lukkoon. Mitä tehdä? Kyseessä ei ollut kenenkään koti vaan liikehuoneisto, jonne asiakkaita tarvittiin. Anteeksi on helpompi saada kuin lupa, Miia hoki itselleen ja avasi varovasti huoneiston oven.

Solarium oli vanhanmallinen, vähän kuin grillin ja arkkupakastimen avioton lapsi. Hetken epäröityään Miia riisui kaikki vaatteensa ja laittoi ne solariumin viereen. Hän löysi pöydältä uv-lasit ja asettui makaamaan loistavalle pedille. Lamput alkoivat hiljalleen lämmittää Miiaa. Maatessa oli aika rauhoittua ja pohtia äskeistä. Olipa mennyt turhan tiuskimisen puolelle. Ehkä voisi tulla tänne toistekin, olihan se nyt melkoista luksusta, jos omasta talosta löytyy solarium… Pitäisikö yrittää neuvotella uudemman kerran ja ehdottaa sponsoridiiliä?
Paiste jatkui ja jatkui. Ei kuulunut aikakytkimen piippausta, lamput eivät himmenneet.
– Hei, mä haluaisin jo pois täältä.
Ai niin- tämähän oli itsepalvelusolarium. Miia kiemurteli kätensä vasten kantta ja painoi. Se ei liikahtanut.
– Apua!
Hän yritti koukistaa polviaan saadakseen puskettua kannen jalkavoimin auki, mutta niillä ei ollut juuri tilaa nousta. Äkkiä kädet alkoivat puristua rintaan ja kylkiin.
– Avaa! Avaaa! APUA!
Ahtaanpaikankammo hyökyi yli. Hiki valui, hengitys puuskutti pinnallisena, hätäisenä, hän yritti vääntyillä, mutta oli mahdoton liikkua.
Korkea kirkaisu päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Solarium tasasi lämmön ja alkoi kypsentää uhriaan hitaasti. Tänään listalla oli mediumpihvi.

Kului pari päivää. Mauno oli siivonnut huoneen ja ruskettanut itseään kiivaasti. Neljännessä kerroksessa sijaitsevassa huoneistossa sen sijaan kyti huoli. Jutta Marjanen oli ihmetellyt jo pari päivää naapurinsa Miian katoamista. Heidän viimeksi tavatessaan Miia oli tilittänyt hänelle äkillistä kuvauskeikkaansa ja vaahdonnut valkoisesta ihostaan.
– Soita poliisille, urahti aiheeseen lopen kyllästynyt Sakari Marjanen Turun Sanomien takaa.
– Ei ne mitään tee. Ensin Miia meni solariumiin ja sitten kuvauksiin merelliseen Pansioon. Tiesin, että se valokuvaaja on joku hämärämies. Nyt Miia on murhattuna jossain. Mä lähden nyt sinne!
– Älä mee. Vaikka ethän sä mua ikinä kuuntele.

Mauno oli laittamassa ovea kiinni kun Jutta yhytti hänet. Amatöörisalapoliisin suunnitelma muuttui lennossa.
– Missä on Miia?
– Kuka?
– Asunto kahdentoista Miia. Hän sanoi menevänsä solariumiisi, eikä ole sen jälkeen näkynyt.
– Kyllä se täältä lähti.
– Jaaha. Voisinkohan minäkin varata ajan?
– Solarium on rikki, tiuskaisi Mauno ja lähti kiireesti portaita alas. Voi helvetti!

Jutta odotti kunnes alaovi kolahti Saken perässä. Sitten hän kaivoi taskustaan tiirikan. Osasinpa varautua myös tähän, hän hykerteli. Jutta veti oven kiinni perässään ja aloitti tutkimukset.
Kuluneesta, mutta siististä huoneesta ei löytynyt johtolankoja. Pöydällä olivat uv-lasit, vesipullo ja aurinkovoiteita. Pieni kaappi sisälsi miehelle kuuluvia vaatteita ja pari pyyhettä. Seinää vasten oli asetettu pahvikuva pronssinvärisestä pariskunnasta ja luonnottoman kokoisesta Tropicana-pullosta. Jutta siirtyi tutkimaan viileää solariumia. Tuossa oli hiuksia… Hän asettui puoliksi makaamaan muovipedille ja yritti päästä niin lähelle hiuksia kuin mahdollista. Valkeita, lyhyitä – selvästi Maunon omia. Vesiperä.
Äkkiä kansi putosi alas, se iski kipeästi Jutan takaraivoon. Hän lähes pyörtyi, silmissä kipunoi. Hartioilla tuntui kasvava, murskaava paino. Oli vaikea hengittää, oli kuin nenä, suu, koko naama olisi litistymässä vasten kovaa muovia…

– Mffmh…? Mmmmmfhm!!!
Iltapäivän kuluessa solarium näykki pikkuhiljaa uusinta murkinaansa kannen sisään. Lopulta koko ruumis oli syöty ja ateriasta kieli enää kannen alta laiskasti tiputteleva verivana.

Seuraavana päivänä Sakari soitti poliisille ja kertoi kadonneesta vaimostaan. Omassa kodissaan kroonisesti ympyrää ravaava Mauno sai sinihaalarisia vieraita. Hän osasi kertoa olleensa
tapahtuma-aikaan parturilla. Muutoin hänen vastauksensa olivat niin vältteleviä, että poliisi pidätti hänet. Sen jälkeen hän ei sanonut enää sanaakaan.

Meni kaksi päivää ilman ruokaa. Hienoinen pölykerros laskeutui solariumin kannelle. Se alkoi käydä levottomaksi. Oven ohi kulkevien ihmisten lihan tuoksu kiusasi, ihmisäänet saivat kannen raottumaan odottavasti. Mutta kukaan ei tullut.

Kolmannen päivän kääntyessä yöksi koje turhautui täysin. Se alkoi liikkua raskain liikkein kohti ovea. Töks. Töks. Kovia, tylppiä askelia. Se törmäsi oveen. Kone vetäytyi taaksepäin, jännitti itseään ja heittäytyi massallaan ovea vasten. Ovi särkyi.
Kakkoskerroksen juoppo kiiruhti rehvakkaana alas portaita.
– Kuka siel riehuu?
Solarium hyökkäsi. Se sai juopon kädestä kiinni ja puri sen poikki. Juoppo kuitenkin pääsi portaisiin pakoon ja jätti kauhusta kiljuen solariumin aukomaan lamppukitaansa portaiden alapäähän. Ovia auottiin, joku rohkea saapui katsomaan ja kauhistumaan. Solarium tajusi, että tämä ei ollut hyvä. Se pakeni ala-oven läpi pihalle. Kone karisti lasinsirut yltään ja lähti yllättävän vikkelästi kohti Itäharjun Prismaa.

Turun poliisi sai sinä yönä mitä erikoisimman hälytyksen.”Huomio kaikki autot. Tota… Itäharjulla on sattunut henkirikos. Vanhahkolta mieshenkilöltä on purtu käsi poikki. Ambulanssi on hälytetty. Tappaja jatkanut matkaansa tien yli Itäharjun Prismaan ja takaa-ajanut matkalla postinjakajaa. Prisman parkkipaikalla tappaja ottanut yhteen nuorisojoukon kanssa ja saanut vammoja mopoautoista. Linnoittautunut sitten Itäharjun Prismaan. Tuntomerkit on… Eeh…
Valkoinen, noin kaksi metriä pitkä ja metrin leveä, takaa roikkuu musta töpseli ja johto… Se on solarium.”

Öisellä Itäharjun liikekeskuksen parkkipaikalla vallitsi ajankohtaan nähden epätavanomainen kaaos. Itse liikekeskus oli valaistu lattiasta kattoon. Sisällä laukkasi piiritetty solarium, joka oli valvontakameroiden mukaan rymistelemässä kohti lihatiskiä. Silminnäkijöitä haastateltiin.
– En ole koskaan polkenut niin kovaa. Onneksi oli pyörä, muuten se olisi varmasti saanut minut kiinni ja pistänyt poskeensa!
– Se oli ihan selvästi saalistamassa. Mä, Keijo ja Roni ajettiin yhtenä rintamana solkun kylkeen. Se
lensi muutaman metrin ja ihan ku se olis huutanu…

Kassojen luona poliisit kuuntelivat kaukaista kolinaa, kun raivostunut solarium yritti mahtua Prisman käytäville. Lopulta poliisit lähtivät muodostelmassa etenemään kohti pimeitä käytäviä. Kone löytyi lihatiskin edestä. Solarium kyyristeli, kansi nousi ja laski. Se päästi sihisevää, viheltävää ääntä, kun se huomasi lähestyvät poliisit. Valkea, veritahrainen kansi nousi ammolleen ja kone nelisti viimeiseen hyökkäykseen.
– Ampukaa!

Mauno käveli pitkin Linnankatua. Hän oli jälleen vapaa mies, joskin huomattavasti kalvennut. Järkyttyneenä hän oli todistanut, ettei tiennyt solariumin aikeista eikä voinut kuvitellakaan mitään tällaista tapahtuvan. Miian hän luuli lähteneen tiehensä ja Jutan hän ei tiennyt asunnossa edes käyneen. Mitä veritahroja, ei hän ollut mitään sellaisia nähnyt? Mauno pystyi osoittamaan luotettavasti olleensa aivan toisaalla tapahtuma-aikaan, eikä häneen kohdistuvissa tutkimuksissa löytynyt mitään vihjeitä suunnitelluista tai suunnittelemattomista murhista. Siitä mitä solariumin sisältä oli mahdollisesti löytynyt, ei sanottu Maunolle halaistua sanaa. Selvästi tapaus oli poliiseista niin outo ja vastenmielinen, että asia haluttiin vaientaa kaikin mahdollisin keinoin. Maunosta haluttiin eroon, kunhan hän ei puhuisi asiasta mitään. Sen Mauno lupasi ja sai mennä.

Kyllä hän oli tiennyt, että täydellisestä rusketuksesta joutui maksamaan. Aluksi hän oli syöttänyt solariumille jauhelihaa. Sitten se oli alkanut hamuta ruokkivaa kättä, eikä hän hetkeen uskaltanut mennä siihen. Lopulta Mauno oli neuvotellut solariumin kanssa diilin. Hän hankkisi ”asiakkaita”, jotka solarium saisi napostella. Vastalahjaksi solarium antaisi jatkossakin Maunon käyttää solariumia niin kauan ja usein kuin Mauno halusi. Solarium oli napsauttanut kanttaan kerran myöntymisen merkiksi ja kytkenyt ajastimen pysyvästi pois.

Aluksi järjestely sujui hyvin. Hän oli tarjonnut ruokaa noin kerran viikossa. Muona oli hankittu muualta, huomaamattomin tavoin ja huomaamattomia yksilöitä käyttäen. Niitä, joiden katoaminen oli tuskin Aamusten pikku-uutisen arvoinen. Sitten se hemmetin hölmö oli innostunut grillaamaan naapurin missukan ja pistelemään toisen raakaruokana. Mikä sotku! Mauno oli ollut tulla hulluksi kuuratessaan lattiaa Tolulla. Hän oli yrittänyt puhua koneelle järkeä ensimmäisen tapahtuman jälkeen, jatkettaisiin vaan samalla linjalla kuin ennenkin. Kone oli katsonut häntä kylmin kuorin
nurkasta, eikä reagoinut mitenkään. Silloin Mauno oli alkanut taas aikaa pelätä ja poliisien saapuminen oli ollut jopa helpotus. Kunnes kysymykset alkoivat ja hän käsitti, ettei jälkiä peittelemällä ollut juuri parantanut asemaansa…

Mauno pysähtyi peilaamaan itseään antiikkiliikkeen ikkunan takaa kajastavasta peilistä. Rusketus oli poissa, hän näytti hirveältä. Kotona hän laittaisi uuden koneen heti tilaukseen. Tai ehkä nyt oli aika hakea töihin toiseen kaupunkiin. Suomessa riitti solariumeja. Hän voisi kysellä niiden koneilta, jos saisi aikaan diilin.

Jätä kommentti