Koposen Peten kuolema

Kirjoittanut: Tanja Pajulinna

Ajoin ABC:n pihaan isolla farmarimallisella Volvollani ja pysäköin sen melko ahtaaseen väliin sivuparkkiin. Se ei olisi ollut mikään helppo tehtävä keskivertokuskille, sillä vedin perässäni leveää asuntovaunua. Minä olen kuitenkin poikkeuksellisen taitava autojen kanssa.

Kun astuin ulos autosta, näin Pete Koposen kaartavan pihaan tuliterällä Audilla. Hän tuli etelän suunnasta kuten minäkin.

Suunnitelma ei tietenkään tullut valmiiksi siinä silmänräpäyksessä, mutta tiesin heti, että minulla oli nyt tilaisuus joka ei toistuisi. Ainakin yrittäisin kaikkeni kostaakseni hänelle ja ennen kaikkea vapauttaakseni rakkaan ystäväni hänen vallastaan. 

 Ensimmäiseksi minun piti varmistaa, että en kadottaisi häntä näkyviltäni liikenteen sekaan. Menin hiukan hänen jäljessään sisälle. Hän suuntasi kohti miesten vessaa ja minä puolestani kauempana olevaan naisten vessaan. Tulin ulos sieltä niin nopeasti kuin pääsin ja helpotuin kun näin, että Audi oli paikallaan huoltoaseman pihalla. Jäin tutkimaan lehtihyllyä, kunnes Pete tuli ulos miesten puolelta ja meni kassalle ja tilasi lounaan seisovasta pöydästä. Minä tein samoin.

Katseemme kohtasivat yli lounaspöydän, hän kauhoi lautaselleen possupataa ja minä vetelän näköistä uunilohta (olin päättänyt tehdä parannuksen ruokavalioni suhteen, liiallinen lihansyönti ei kuulemma ollut terveellistä). Tunnistamisen värähdyskään ei käynyt hänen kasvoillaan, silmät pyyhkäisivät minua välinpitämättömästi, katse siirtyi muualle.

Päätin että murhaisin hänet. 

Päätös tappaa Pete juonsi juurensa noin vuoden takaa. Pete oli naimisissa parhaan ystäväni Annen kanssa; me tapasimme vasta häissä.

Ensin täytyy kuvailla Annea. Anne on hentoinen ja arka, sievä kuin mikä mutta avuton käytännön asioissa ja huono pitämään puoliaan. Minä puolustin häntä jo kouluaikana kiusaajia vastaan, olen melko isokokoinen naiseksi ja – imartelenko itseäni? – rohkea ja määrätietoinen. Koulun jälkeen tiemme erosivat, hän hakeutui tyypillistä kyllä hoitoalalle, minä hankin kaupallisen koulutuksen ja nykyisin kiertelen myyntimatkoilla asuntovaunun kanssa ja menestyn aika hyvin. Pidimme yhteyttä satunnaisesti, ja sain ilman muuta kutsun häihin vanhana parhaana ystävänä. Kutsu oli avec, mutta minulla ei ollut ketään joten menin yksin.

En erityisesti pitänyt sulhasesta, minusta hän vaikutti ylimieliseltä, mutta Anne katsoi häntä jumaloivasti ja hänkin näytti kohtelevan morsiantaan hellästi. Omistavasti, kyllä, mutta sentään hellästi. Ja rahaa Petellä tuntui olevan ja nuoripari oli asettunut asumaan tilavaan tiiliseen omakotitaloon pikkukaupungin laidalle. Ajattelin että kullekin makunsa mukaan, juhlin häitä heidän kanssaan, vietinpä vielä yön bestmanin sängyssä, vaikka ei siitä mitään jatkuvaa tullut. En ole koskaan ollut kiinnostunut solmimaan pysyvää suhdetta, käytän kyllä miehiä kun sille päälle satun, mutta enimmäkseen haluan olla yksin.

Häiden jälkeen tuli tietysti kiitoskortti valokuvineen, mutta sitten en pitkään aikaan kuullut Annesta ja Petestä mitään. En ole mukana sosiaalisessa mediassa, minusta on älyvapaata ottaa kuvia ruoka-annoksistaan ja kiusata niillä niin sanottuja ystäviään, siispä en tietoja Annesta mistään facebookista tai vastaavasta. Häistä oli kulunut kaksi vuotta kun satuin ajelemaan myyntimatkalla siellä päin missä he asuivat, ja päähänpistosta menin ilmoittamatta soittamaan tiilitalon ovikelloa. Kesti kauan ennen kuin ovi avattiin ja näin Annen – ja järkytyin. En niinkään siitä, että hänellä roikkui helmassaan pikkuinen lapsi josta minulle ei ollut kerrottu mitään, vaan siitä, että Annella oli aivan epäilemättä silmä mustana. Olen nähnyt tappeluita ja niiden jälkiä sen verran, ettei minua hämätä. Anne oli saanut turpiinsa.

Hän tuijotti minua nolona ja soperteli tervehdystä, mutta minä sanoin suoraan: ”Herrajumala, kuka tuon on sinulle tehnyt?” Mutta tiesinhän minä, eikä Annekaan ehtinyt siihen hätään keksi mitään valhetta oveen päin kävelemisestä.

-Pete tulee kohta töistä, hän sanoi pelokkaasti. – Minä soitan sinulle joskus.

Ja hän veti oven kiinni nenäni edestä ja minä lähdin.

Luultavasti päätökseni tappaa Pete alkoi muotoutua jo silloin. Muutama viikko käyntini jälkeen Anne soitti ja halusi tavata.

-Pete lähtee matkoille koko ensi viikoksi, voisit tulla meille, hän sanoi.

 Minulla olisi ollut asiaa ihan muualle päin Suomea, mutta järjestelin aikatauluni uudelleen ja menin hänen luokseen, sillä vanha suojelunhalua tuota hentoista arkajalkaa kohtaan oli herännyt. Niinpä pakkasin pienen yöpymislaukun, jätin asuntovaunun myyntinäytteineen kotipihalleni ja ajoin kolmen sadan kilometrin matkan Annen luo.

Tällä kertaa Annella ei ollut lyömisen jälkiä kasvoissaan, mutta kun saunoimme illalla kattoon upotettujen ledvalojen tähdittämässä saunassa näin vanhoja, jo kellertäviksi muuttuneita mustelmia hänen käsivarsissaan.

Anne sai muksun nukkumaan aikanaan – se oli sievä tyttö, Oona nimeltään. Minä en yleensä niin hirveästi välitä pikkulapsista, mutta Oona istui jonkun aikaa minun polvellani ja lepertelin sille jotakin ja se näytti ihan pitävän siitä. Hiljainen ja ujo lapsi, tuli kai äitiinsä – tai sitten oli isänsä väkivaltaisuuden pelottama. Halusin suojella sitäkin, vähän niin kuin Annen jatkeena. Kun hän lähti sylistäni, kaipasin häntä heti.

Kun Oona nukkui, avattiin tuliaisviinipulloni ja sitten toinen, ja Anne nyyhki tarinaansa.

Lyöminen oli alkanut kaksi viikkoa häiden jälkeen, ja tietenkin syyn Pete sai milloin mistäkin.  Pete tienasi hyvin ja katsoi että Annen oli maksettava ruuastaan ja vaatteistaan palvelemalla häntä – ja kun Oona syntyi, Anne jäi pois töistä ja menetti pienen hoitajan palkkansa ja joutui olemaan yhä nöyrempi miehelleen.

Miksi ihmeessä et eroa? minä kysyin ja sain tuollaisen tyypillisen nyyhkyvastauksen: Ei se niin helppoa ole kun on lapsi ja kaikkea, ja millä minä eläisin, ja nyyh ja voi, ja on meillä välillä niin hyvä olla yhdessä…

Minua raivostutti ja säälitti ja ajattelin, että parasta olisi jos tuollainen mies kuolisi pois. 

Lähdin seuraavana päivänä lounaan jälkeen. Anne katui uskoutumistaan ja esitti onnellista pikku rouvaa, mutta minä tiesin nyt totuuden ja olin täynnä synkkää vihaa Pete Koposta kohtaan.

Se pikku tyttö, Oona, pillahti itkuun kun huomasi että olin lähdössä, ja ai että se tuntui kummalliselta, melkein pelottavan hyvältä, ja minä ihan pussailin sitä. Käyntini jälkeen näin usein hänestä unia.

Ja siinä se mies nyt oli kuin tarjottimella, söi possupataa ja luki Ilta-Sanomia. Suunnitelma syntyi aivoissani salamannopeasti. Tiesin, että se oli epävarma, kaikki saattaisi mennä pieleen – paljon riippuisi sattumasta. Mutta tiesin ainakin miten yrittäisin murhata Peten.

Menin odottelemaan autooni, käänsi sen vaunuineen lähtövalmiiksi ja odotin. Ajoitus oli nyt kaiken avain, ja nopeat reaktiot. Tunsin miten syke nousi ja adrenaliinitaso kihosi pilviin, mutta samalla tunsin olevani kiihkeän onnellinen. Elin täysillä ja aioin tappaa.

Pete tuli autoonsa, oli tuskastuttavan hidas toimissaan, puhui jonkun puhelun, starttasi lopulta. Ajoitukseni onnistui: juuri kun hän rupesi lähtemään, ajoin autoni hänen edeltään maantielle. Ja niin me ajoimme peräkanaa, minä hitaasti leveän asuntovaununi kanssa ja hän kärsimättömästi poukkoillen perässäni.

Vastaantulevaa liikennettä oli sen verran, että saatoin varoitella häntä kerran toisensa jälkeen vasenta vilkkua räpsäyttämällä kun hän kurkki ohitusmahdollisuutta. Sitten vastaan jyräsi raskas, ylipitkä rekka täydessä lastissa ja minä räpsäytin vilkun oikealle merkiksi, että hän antaisi mennä. Pete syöksyi ohitukseen. 

Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Rysäys oli raju. 

Sitten tein ratkaisun, joka ehkä oli väärä, ehkä ei, en ole aivan varma. Olisin kai voinut vain jatkaa eteenpäin eikä kukaan olisi saanut tietää, että olin todistajana kuolonkolarissa. Kuitenkin kun parin sadan metrin päässä lähti pieni sivutie oikealle, käännyin sille ja pysähdyin. Lähdin kävelemään kohti onnettomuuspaikkaa. Rekkakuski puhui kännykkäänsä; iso, tukeva mies oli silminnähden järkyttynyt. Audi oli tuusannuuskana ja sen ympärillä oli verilammikko. En katsonut romuun sisälle. Sieltä ei kuulunut mitään.

-Muutaman minuutin päästä pitäis olla ambulanssin täällä, mies sanoi minulle. – Mutta myöhäistä se on.

Ympärille alkoi pysähtyä muitakin, mutta rekkakuski tuijotti minua. – Missä sun auto on? se kysyi. Huidoin eteenpäin, sen oikealle kääntyvän pikkutien suuntaan.

-Niin sehän ohitti sua, mies sanoi. Hän oli oudon näköinen, katsoi minua hämmentyneenä. 

Silloin tiesin että hän oli nähnyt minun näyttävän vilkkua oikealle. Ainakin hän arveli nähneensä mutta ei ollut ihan varma, ei ehkä uskonut silmiään.  Ja aurinko oli paistanut häntä päin. Ja minähän olin kääntynyt oikealle, tosin vasta parin sadan metrin päässä. Mutta kerrankos sitä näytetään vilkkua vähän turhan aikaisin. Ja ohittaja on tietysti itse vastuussa päätöksestään lähteä ohittamaan. Minua ei voinut syyttää mistään.

Kun poliisit tulivat, olin edelleen paikalla ja kerroin auliisti, että Audi-kuski oli koko ajan kärkkynyt ohitustilaisuutta, oli ollut ilmeisen kiireinen ja kärsimätön ja sitten syöksynyt yhtäkkiä vasemmalle kaistalle ja rysähtänyt päin rekkaa. Sain ääneni värisemään järkytyksestä ja toinen poliiseista jopa taputti minua olalle ja kertoi kriisiavusta…kukaan ei nähnyt että voitonriemu kierteli suonissani kuin huume. Rekkakuski ei puhunut mitään vilkun käytöstäni, katsoi vain minua välillä oudoksuen, kulmat kurtussa, kuin kyselen itseltään mitä oikein oli tapahtunut.

En saanut kutsua hautajaisiin mutta pari viikkoa niiden jälkeen menin kutsumatta Annen luo.  Ajattelin että voisin olla siellä pitempäänkin, Annehan oli nyt aivan yksin se mukavan pikku tytön kanssa. Voisin ehkä asettua asumaankin siihen ihan lähelle…

Anne avasi oven, ei tervehtinyt vaan tuijotti minua. Hän oli pukeutunut mustaan villapaitaan ja mustiin farkkuihin ja näytti kalpealta ja uupuneelta. Tönäisin hänet leikkisästi syrjään ja tungin sisään hänen ohitseen kun hän ei älynnyt kutsua.

-Miten sinulla nyt menee, kysyin myötätuntoisella äänellä. Olin kyllä valmistautunut siihen, että Anne olisi järkyttynyt, että hänen olisi vaikea vielä käsittää olevansa nyt vapaa. Mutta tuota pohjatonta murhetta hänen katseessaan en voinut käsittää, sitä en ollut odottanut. 

Menin istumaan olohuoneen sohvalle – pyytämättä – ja kysyin: Missä Oona on? 

-Miten sinä sait hänet tekemään sen? Ne olivat Annen ensimmäiset sanat kun hän sai suunsa auki. Myönnän että säikähdin. Päänahkaani kihelmöi pelästyksestä, mutta yritin näytellä että en tajunnut yhtään hänen kysymystään.

-Mistä sinä oikein puhut? kysyin.

-Miten sait hänet ajamaan päin rekkaa? Anne kysyi. Hän hapuili tupakan pöydällä olevasta askista, sytytti sen käsin vapisten – en muista että hän olisi koskaan polttanut sen jälkeen kun kokeilimme yhdessä 13-vuotiaina – , nojautui taaksepäin silmät kiinni ja jatkoi: Kerro minulle miten teit sen?

-Älä höpötä, taidat olla sekaisin järkytyksestä, minä sanoin. –Ja sano nyt missä Oona on? Kaipasin tuota tyttöä äkkiä  aivan suunnattomasti.

-Turvassa Peten äidin luona, Anne sanoi, avasi silmänsä ja katsoi minua oudosti. Vaanivasti, jäätävästi, laskelmoiden….

– Haluaisin nähdä hänet, sanoin tavoitellen kevyttä sävyä. – Muistan että hän oli tosi kiva tyttö. Silloin viimeksi kun kävin. Muistaakohan hän minut?

Mutta Anne ei vastannut, hänen ajatuksensa tuntuivat kulkevan omia latujaan. 

-Muistatko sinä Oksasen Janin? hän kysyi yhtäkkiä, ja minua kylmäsi.

-Muistan jotenkin, sanoin ja tavoittelin minäkin tupakan Annen askista ja sytytin sen lupaa kysymättä.

-Sinä tapoit hänetkin, Anne totesi ja seurasi savukiemuraa katseellaan.

Jani oli ollut todella ikävä tyyppi, koulukiusaaja joka oli valinnut uhrikseen erityisesti Annen. Anne oli otollinen uhri, hän kun itki pienimmästäkin asiasta eikä osannut yhtään puolustautua. Turha sanoakin, että minua hän ei kiusannut, eikä kukaan muukaan. Menin usein väliin kun hän oli Annen kimpussa, mutta aina en voinut olla paikalla ja päätinkin sitten hoitaa asian kuntoon lopullisesti

Kaikki tiesivät, että Janilla oli ollut hengenvaarallinen pähkinäallergia. Tappaminen vaati huolellista suunnittelua, mutta toteutus oli ollut loppujen lopuksi yllättävän helppo –  tarvittiin vain yhdeksännen luokan metsäretki eväineen…

Jani kuoli, hänen vanhempansa syyttelivät hysteerisesti opettajaa ja luokkatovereita, mutta kukaan ei saanut selville, miten tuo runsaasti pähkinärouhetta sisältänyt kakunpala oli päätynyt Janin paperilautaselle ja suuhun. Minä olin hiljaa ja nautin kiihkeästi onnistumisen tunteesta.

Yhtäkkiä muistin, että Anne oli ollut pitkän aikaa kummallisen vaisu silloin Janin kuoleman jälkeen.

-Jani oli rakastunut minuun, Anne sanoi. –Kai sinä tajusit sen. Ja Pete rakasti minua. Mikä helvetti sinua oikein vaivaa?

Tunsin rajua suuttumusta, olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Muistin kuinka usein Anne oli itkenyt polvet verillä kun Jani oli kampannut hänet koulutiellä, muistin kaikki ne solvaukset jotka olivat saaneet Annen säpsähtämään kuin lyötynä…rakastunut tosiaankin! Ja entäs Pete jonka rakkaus ilmeni Annen mustaksi iskettynä silmänä? 

Säästyin vastaamasta Annen syyttävään kysymykseen, sillä Peten äiti tuli tuomaan Oonan. Kun ovi sulkeutui hänen jäljessään, Oona tuli olohuoneeseen ja pysähtyi ujona ovensuuhun. 

-Hei Oona, muistatko minua vielä? Sinä oletkin jo iso tyttö, minä lepertelin suloiselle kolmevuotiaalle, ja kuinka ollakaan hän tuli heti luokseni eikä kaivannut suuria houkutteluja ennen kuin kiipesi syliini. Haistelin hänen kukantuoksuisia hiuksiaan ja ihmettelin, miten syvä yhteys minulla oli tähän tyttöön, vaikka en ollut koskaan välittänyt yhdestäkään muusta lapsesta koko maailmassa.

Anne vain katsoi eikä sanonut sanaakaan.

Voisin muuttaa tähän lähelle, ajattelin. Anne kyllä pääsee yli Peten kuolemasta ja epäilyksistään ja olemme kohta taas ystäviä.  Hoitaisin Oonaa, olisin korvaamaton apu Annelle. Anne voisi ruveta käymään ulkona iltaisin, löytäisi ehkä uuden miehen – tarkistaisin tietysti, olisiko tämä kunnollinen ennen kuin antaisin hänen sitoutua. Ja minä viettäisin iltoja Oonan kanssa ja hän kiintyisi minuun yhä enemmän.

Ja jos tapahtuisi niin että Anne kuolisi, voisin ehkä saada lapsen kokonaan omakseni.

Katsoin Annea mietteliäänä.

Jätä kommentti