Jumalasta seuraava

Kirjoittanut: Juulianna Huusko

Lautasella lepäsi koskematon viineri vieressään puoliksi juotu kupillinen kahvia. Harri juoksutti katsettaan eteensä asettamansa iltapäivälehden otsikoiden ylitse. Entinen urheilijatähti ja mallikaunotar naimisiin. Mies tapettu yöllisen riidan yhteydessä Vantaalla. Valtava muistoliite alkoholiongelmaansa menehtyneestä iskelmätähtösestä. Paniikkia nuorison keskuudessa leviävistä designerhuumeista ja niiden internetistä ostamisen helppoudesta. Lukijat kertovat: näin kesämökistä tuli painajainen. Elämän ja kuoleman tavanomainen tasapaino. Harri vilkaisi vaivihkaa kelloaan, sitten aulassa seisovaa peliautomaattia, mutta huomasi samalla ikkunan takana parkkipaikalle lipuvan Range Roverin.

Harri ei ollut täysin varma käänsikö Evelina päitä kauneutensa vuoksi vai siksi, että näytti villakangastakissaan kuuluvan ennemminkin trendikkääseen lattekahvilaan kuin huoltoasemalle, mutta reaktio oli joka tapauksessa sama. Ilmava, ylellisestä kankaasta valmistettu mekko virtasi hänen hoikkien sääriensä ympärillä, ja kasvoja peittivät huolellisen meikin lisäksi valtavat design-aurinkolasit. Eikö Evelina nimenomaan ollut ehdottanut tätä tapaamispaikkaa vaivihkaisuuden takia? Muutaman minuutin kuluttua nainen tuli pöytään kannatellen kahden nahkahansikoidun käden välissä suurta mukillista mustaa kahvia. Hoikka hän oli ollut aina, mutta nyt se alkoi olla silmiinpistävää. Vaaleiden hiusten kehystämissä kasvoissa luut näyttivät puhkaisevan ihon.
”Harri. Kiitos, että suostuit tapaamaan minut. Tiedän, että siitä on kauan.”
Harri nyökkäsi ja viittasi kädellään vastapäistä tuolia. Lounastauollaan olevien työmiesten huomio palasi takaisin buffetruokailun antimiin, kun Evelina istuutui. Syrjäisestä nurkasta kukaan ei voinut kuulla heidän puhettaan.
”Tarvitsen apuasi. Tai oikeastaan, minulla on sinulle keikka.” ”Mistä on kysymys?”
”Viktor. Hän pyörittää muita naisia. Epäilen, että kuvioissa on joku, jonka takia hän aikoo ottaa eron. Jos minulla ei ole todisteita hänen uskottomuudestaan, en saa avioehdon mukaisesti penniäkään. Tarvitsen todisteita. Sellaistahan sinä teet?” Evelinan ääni hipoi epätoivoa.
”Sellaistakin”, Harri vastasi. ”Pettämisepäilyt ovat itse asiassa yksi tavanomaisimmista keisseistä alalla. Toki yleensä huomattavasti matalammalla profiililla.”
Evelina hymähti. Hän ei selvästikään ollut pitänyt mahdollisena, ettei Harri olisi ollut tietoinen hänen aviomiehestään. Viktor Ivanenkov yksityisjetteineen oli ilmestynyt Evelinan sosiaaliseen mediaan muutama kuukausi sen jälkeen, kun Harri oli lähtenyt Afganistaniin. Eroaloitteen tehneenä osapuolena Harrilla ei varsinaisesti ollut asiassa nokan koputtamista. He olivat olleet nuoria, ja elämä oli vienyt eri teitä. Se siitä. Jokin Harrissa tunsi silti mielihyvää siitä, että Evelina oli seurannut hänen tekemisiään näiden vuosien ajan tarpeeksi tietääkseen hänen yksityisetsivän urastaan.

”Tietenkään bisneksistä en saa murustakaan, vaikka hän jäisi kiinni housut kintuissa. Se oli alusta asti selvää. Mutta jos jään täysin puille paljaille, en tiedä mitä teen. Enhän minä ikinä suorittanut sitä maisteriakaan loppuun”, Evelinan ääni sortui niiskaukseen. ”Minä tarvitsen vain korvauksen siitä, että tuin nämä vuodet häntä oman elämäni kustannuksella. En sen enempää. Kai sinä ymmärrät? Minä tiedän kyllä, millaisena onnenonkijana minua pidetään, mutta Viktor… Siellä kemiakonfrenssissa… Hän oli toinen mies. En minä ole ansainnut jäädä osattomaksi sen jälkeen, mitä olen hänelle antanut.”
Harri otti haukun viineristään saadakseen hetken aikaa miettiä sanojaan. Periaatteessa bisnestä ja yksityiselämää ei pitänyt sotkea. Mutta keikkarintamalla oli ollut viimeiseltä Afganistanin reissulta palattua hiljaisempaa kuin hän oli odottanut, ja rahaa oli palanut aivan liikaa. Hän tarvitsi tämän keikan, eikä vähiten siksi, että eron jälkeen Evelina voisi tarvita hänen palveluksiaan jatkossakin. Muutama prosenttikin Ivanenkovin suvun lääketeollisuusmiljardeista riittäisi turvaamaan naisen loppuelämän. ”Tässä on aika paljon pelissä.”
”Tiedän. Siksi tarvitsen ammattilaista. Auta minua. Ole kiltti. Minun on pakko päästä pois.”
Evelina nyyhkäisi, ja kun hän nosti aurinkolasinsa otsalleen, Harri näki poskipäätä ja silmäkulmaa koristavan mustelman.
”Evelina…”
”Anna olla. En tahdo puhua siitä.”
Evelina kumartui kaivamaan laukkuaan, ja näytti noustessaan koonneensa itsensä. Hän liu’utti pöydän ylitse valokuvan ja Minigrip-pussin, jossa oli paksu nippu viidenkympin seteleitä ja muutama taiteltu paperi.
”Joka tammikuu Viktor lennättää minut, läheisimpänsä ja muutaman parhaiten suoriutuneen työntekijän pohjoiseen hiihtokeskuslomalle. Epäilen, että se nainen on heidän joukossaan. Olen varannut sinulle huoneen samasta hotellista. Tässä tarpeellisiin kuluihin. Tuo minulle todisteet.”


Hytistessään kuhisevan hiihtokeskuksen alaparkkipaikalle parkkeeratussa vuokra-autossa Harri halusi edelleen uskotella itselleen ottaneensa keikan vain ja ainoastaan taloudellisista syistä. Silti kahvilassa koettu tunnekuohu Evelinan ruhjottujen kasvojen näkemisestä oli aivan liian tuoreessa muistissa. Hän tiesi sovittelevansa tekopyhyyden viittaa harteilleen arvostellessaan muita miehiä Evelinan kohtelemisesta huonosti, mutta hän ei sentään ollut koskaan lyönyt. Ja he olivat olleet parikymppisiä. Kuka siinä iässä osasi erota nätisti, tai tiesi ylipäätään mitä halusi. Hänhän oli vain päästänyt Evelinan vapaaksi lähtiessään ensimmäiselle rauhanturvakomennukselleen, säästänyt tämän etäsuhteen epävarmuudelta ja tuskalta, ja kun hän oli tullut takaisin, Viktor oli ollut jo kuvioissa. Pian sen jälkeen Evelina oli lopettanut kemian opintonsa ja mennyt miehen kanssa naimisiin. Toisen miehen. Harri ravisti päätään ja pakotti ajatuksensa palaamaan käsillä olevaan tapaukseen. Toistaiseksi hän oli nähnyt Viktorista vain vilauksen. Seurue tuntui pysyttelevän lähinnä omissa oloissaan, eikä Viktor enää muutaman vuoden takaisen uutisoinnin jälkeen tuntunut kiinnostavan paikallisiakaan. Suomeen rakkauden perässä asettuneen liikemiehen päivittäinen arki ei kai saanut ketään ostamaan iltapäivälehtiä. Viktor ja Evelina eivät asuneet hotellissa, vaan kauempana keskustasta, portein ja aidoin eristetyssä kelohuvilassa. Metsätien päässä sijaitseva huvila ei kuitenkaan kiinnostanut Harria; oli selvää, että Evelinan ollessa huvilalla Viktor ei tavannut rakastajattariaan siellä.

Kolmen päivän vaivihkainen liikuskelu palkittiin kuitenkin tänään. Viktorin seurueen saapumista ei voinut olla huomaamatta. Kolme mustaa Range Roveria purjehti peräkanaa ylös parkkipaikalle johtavaa tietä. Harri kurotti pelkääjän paikalle ja nosti järjestelmäkameran ratin päälle valmiina kuvaamiseen. Autosta nouseva Viktor näytti urheilukatalogin kuvalta istuvassa toppatakissaan ja uutuuttaan kiiltävissä lasketteluhousuissa. Pelkästään mustien kiiltävien hiusten sekaan nostetut aurinkolasit maksoivat luultavasti enemmän kuin Harrin keskustayksiön kuukausivuokra. Muista autoista purkautui kaksi perhekuntaa, jotka näyttivät juttelevan keskenään suunnatessaan kohti välinevuokraamoa. Harri ei ollut kuitenkaan kiinnostunut heistä, vaan piti katseensa Viktorin seurueessa. Autosta nousi kaksi nuorta naista, molemmat hoikkia mallinkauniita blondeja, joista ainakin toisen Harri arveli tunnistavansa Instagramin alusvaatekuvista. Viimeisenä kuskin paikalta ulos astui toinen mies, jonka Harri tunnisti välittömästi.

Hän muisti, kuinka Evelinan äänen sävy oli muuttunut, kun puhe oli kääntynyt valokuvassa Viktorin kanssa olevaan Aleksandriin. ”Aleksandr on Viktorin henkivartija ja oikea käsi. En tiedä, mitä sanoa hänestä. Hän on entinen poliisi, mutta… luulen, että sellaisia taitoja ei opita missään rivipoliisina. Historiaa sotilasuralta, historiaa yksityisistä turvapalveluista. Viktor luulee olevansa Jumalasta seuraava. Aleksandr tietää olevansa, mutta ei ole varma, kumpaan suuntaan. Minä pelkään häntä, ja sinunkin on syytä.” Evelinan silmissä oli välähtänyt pakokauhu ja Harrin oli helppo ymmärtää, miksi. Aleksandr kantoi itseään tavalla, jonka Harri tunnisti sotilaspiireistä. Mies oli vaaleapiirteinen ja ilmeetön, ja vaikka hänellä oli samanlainen hävyttömän kallis lasketteluasu kuin Viktorilla, se vaikutti hänen yllään roolivaatteelta. Harri etsi katseellaan merkkiä kannossa olevasta aseesta, mutta ei voinut sanoa varmaksi, oliko sellaista. Hän kosketti vaistomaisesti omaa pistooliaan olkakotelossa. Viktorin käsi laskeutui toisen naisen kapealle selälle. Harri painoi kameran laukaisijaa.


Harri liu’utti pelimerkkejä pitkin pöydän vihreää kangasta. Hän oli hävinnyt jo liikaa, aivan liikaa, kolmanneksen rahoista, jotka Evelina oli hänelle etukäteen antanut, mutta jos hän tällä kierroksella voittaisi, hän saisi sen kaiken takaisin… Ja parempaakaan tekemistä hotellin baarissa ei ollut – Viktorin seurue ei ollut vielä saapunut. Harri oli ollut rinteessä heidän kannoillaan koko päivän, mutta ei ollut kostunut muutamaa kuvaa enempää, ja nekin kuvat olivat vain Viktor koskettamassa selkiä ja silittelemässä hiuksia. Niillä ei vielä todistettaisi aviorikosta. Ruletin kuula pysähtyi.
”Punainen 12. Ei voittavia panoksia”, pelinhoitaja sanoi.
Harri tuijotti pöydän yli katoavia pelimerkkejään. Helvetti. Jos hän kaksinkertaistaisi tämän panoksen ja voittaisi, seuraavassa pääsisi omilleen. Evelina oli joka tapauksessa luvannut hänelle useamman tuhannen euron palkkion tästä yhdestä ainoasta keikasta, ja jos hän onnistuisi kaksinkertaistamaan sen myöhemmin Helsingin kasinolla, hän voisi –
Ajatus keskeytyi, kun Harri kuuli takaansa venäjänkielistä puhetta. Hän vilkaisi vaivihkaa sivulleen ja näki Viktorin ja Aleksandrin kävelevän ohitseen kohti baaritiskiä. He olivat jo jokseenkin humalassa ainakin äänensävystä päätellen – sen voimakkuus kantoi hiljalleen täyttyvän baarin musiikin ja ihmisten hälinän ylitse. Harri erotti sanan sieltä, toisen täältä, mutta ei kyennyt kääntämään venäjänkielisen puheen kokonaista merkitystä. Hän etsi katseellaan Evelinaa, mutta ei löytänyt tätä, ainoastaan samat mallikaunottaret, jotka olivat olleet Viktorin ja Aleksandrin seurana myös rinteessä. Kun miehet suuntasivat kohti vessojen syvennystä, Harri odotti hetken ja nousi sitten pöydästä heidän peräänsä. Hän oli vaihtanut vaatteita, joten riskiä tunnistamisesta tuskin oli, eikä sitä paitsi samassa hotellissa asuvan ihmisen osuminen ensin rinteeseen ja sitten vessaan ei ollut kummoinenkaan sattuma.

Miestenhuoneessa oli tungosta, jonka turvin Harri pääsi livahtamaan yhteen vessakopeista. Hän istui alas, mutta jäi odottamaan, kuulisiko Viktorin puheesta nimen. Hän ei ollut alun luuloistaan huolimatta onnistunut vielä löytämään kumpaakaan malleista sosiaalisesta mediasta. Viktorin tilit olivat joko yksityisiä tai puhdasta PR:ää, Aleksandrilla ei tilejä vaikuttanut olevan lainkaan.
Huuto tuntui tulevan kaikkialta ja ei mistään. Se ryöpsäytti Harrin suonet täytteen adrenaliinia ja sai hänet hyppäämään ylös ja syöksymään ulos vessasta. Se oli tullut viemärien kautta, mutta sen lähde oli vastapäinen naistenhuone. Ohimenevä ajatus ahdistelijan maineesta jäi taakse, kun Harri tempaisi oven auki. Toinen Viktorin seurassa olleista malleista retkotti lattialla täysin hervottomana ja kasvoiltaan harmaana. Hänen ystävänsä tuijotti häntä täydellisen shokin valtaamana ja huusi. Harrin käsi jäätyi ovenkahvalle, ja vasta väkivaltainen, takaa tuleva tönäisy sai hänet siirtymään sivuun. Ammattilaisen auktoriteetilla tilanteeseen tarttuva mies kumartui mallin ylle ja aloitti elvytyksen.
Isä.
Harri kääntyi kannoillaan, juoksi ulos hotellista ja oksensi lumihankeen.

Muisto oli tullut jostain aikojen takaa haamuna, jonka Harri oli jo luullut jättäneensä taakse. Hän kaatoi huoneessaan kolmatta tuplaviskiä, vaikka tiesi aamusta tulevan helvetillisen pitkän. Harmaakasvoinen eteisen lattialla, kun hän oli tullut koulusta. Äidin ilme, kun tämä oli tunteja myöhemmin tullut kotiin ja löytänyt itkevän poikansa ravistelemasta kylmenevää ruumista. Olisiko jotain ollut tehtävissä, jos hän olisi soittanut apua heti?

Avatessaan oven Harri ei ollut täysin varma, oliko edes kuullut koputusta. Evelina seisoi käytävässä posket kyynelten raidoittamina ja pyysi tulla sisään. Harri väistyi oven edestä ja kiskoi sen Evelinan perässä kiinni. Nainen istui petaamattoman sängyn päätyyn ja rutisti ylävartaloaan käsivarsillaan.
”Viktor kertoi, mitä tapahtui. Näitkö sinä sen? Oletko kunnossa? Ajattelin heti, että isäsi…”
Harri pudisti päätään vaientaakseen aiheen. Itkuisen muiston tuoma häpeä turtui viskiin. Kuin verhon takaa hän muisti joskus humalassa kertoneensa Evelinalle, että isä olisi yhä elossa, jos hän olisi toiminut järkevämmin. Joskus tuhat vuotta sitten.
”Minä pelkään, että se ei ollut onnettomuus. Minä pelkään, että sen olisi pitänyt olla minä, että Aleksandr teki sen jotenkin, että Viktor haluaa minusta eroon, minä…” Evelinan ääni sortui lohduttomaan itkuun. ”Se oli jotain Aleksandrin bisneksiä. Muunneltu MDPV on hänen tavaramerkkinsä. Hän tappaa minut, jos kerron poliisille. Minä olen ollut mökillä yksin ja odottanut. Harri, minä olen niin väsynyt olemaan yksin.”

Harri istuutui hänen viereensä ja laski kätensä hänen harteilleen. Evelinan iho hehkui lämpöä mekon silkin lävitse. Evelina käänsi katseensa Harriin silmät itkusta kiiltäen. Hänen poskellaan oli uusi ruhje, jonka musta varjo erottui. Jokin muinainen kouraisi Harrin vatsanpohjasta. Harri ei ollut varma, kumpi heistä teki aloitteen. Evelinan huulet olivat hänen huuliaan vasten. Hän veti Evelinan syliinsä. Evelinan kädet syöksyivät hänen paitansa alle ja kynnet upposivat hänen selkäänsä.

Kun Harri hätkähti hereille, edellisestä illasta oli jäljellä vain kynnenjäljet hänen ihollaan ja krapulan vaativa jyskytys hänen ohimoillaan. Digitaalikello huoneen yöpöydällä näytti seitsemää illalla. Hän oli nukkunut koko päivän. Pöydällä lepäsi kaksi viskilasia hänen ja Evelinan jäljiltä. Se oli siis ollut todellista. Tapahtumien sotku kierteli järjestäytymättömänä pyörteenä hänen sekavissa aivoissaan. Evelina. Viktor. Aleksandr. Kuollut malli. Aleksandr. Evelina. Viktor. Harmaat kasvot vasten vessan lattian kaakeleita. Aleksandr astumassa ulos miestenvessasta ja häviämässä väkijoukkoon vilkaisemattakaan naistenhuoneeseen päin. Oliko Harri tosiaan nähnyt sen juostessaan ulos oksentamaan? Aleksandrin kasvoillaan järkähtämätön ilme? Jos Aleksandr ei ollut välittänyt tippaakaan siitä, mitä naistenhuoneessa oli tapahtunut… Oliko hän tiennyt ennalta? ”Minä pelkään, että se ei ollut onnettomuus”, Evelinan ääni kaikui Harrin päässä. Ajatukset eivät tuntuneet kulkevan. Toisesta maailmasta Viktor näki itkevän Evelinan poistuvan huoneesta kauhun ilme kasvoillaan ja puhelintaan tuijottaen. Unta vai totta? ”Se ei ollut onnettomuus. Se ei ollut onnettomuus. Hänen huumeitaan. Viktor haluaa minusta eroon.” Ja myöhemmin: ”Minun on mentävä. Aleksandr haluaa nähdä minut.”
Aleksandr tiesi Evelinan suunnitelmista. Aleksandr aikoi tappaa Evelinan.

Harri nappasi aseensa yöpöydältä samalla, kun syöksyi huoneensa ovesta ulos ja kohti hissejä. Hän rämpytti kutsunappulaa ja etsi samalla toisella kädellään Evelinan numeroa puhelimestaan. Vastaa, vastaa. Ole kiltti ja vastaa. Hänen rukouksiinsa ei kuitenkaan vastattu sen enempää kuin puhelimeenkaan. Hän syöksyi hissistä aulan läpi parkkipaikalle, avasi vuokra-autonsa oven ja heitti puhelimen etupenkille navigaattori päällä. Kelohuvilan osoite oli sen muistissa. Ajaessaan ulos parkkipaikalta Harri tajusi hämärästi, että ei todennäköisesti ollut edes ajokunnossa, mutta sitä ei ollut aikaa miettiä nyt. Aleksandr halusi tappaa Evelinan. Hänen olisi saatava Evelina täältä pois. Naisen tuoksu tuntui yhä hänen ihollaan, hänen jokaisessa ihohuokosessaan. Hän ei ollut voinut pelastaa isäänsä, mutta hän voisi pelastaa Evelinan. Auto syöksyi läpi lumisen maiseman. Nyt ei ollut aikaa miettiä, mitä perillä olisi vastassa. Helvetti, kuinka hänen päätään särki. Tie edessä tuntui tekevän mahdottomia mutkia, mutta hän piti molemmat kätensä tiukasti ratissa. Evelina. Evelina. Evelina. Vaikka matka tuntui kestävän ikuisuuden, se ei todellisuudessa kestänyt varttituntia pidempään. Nähdessään portin edessään Harri painoi kaasua. Verkkoportista ei ollut vastusta raskaalle maasturille. Viktorin ja Evelinan huvila kohosi mahtipontisena hänen edessään, ja mitään ajattelematta hän syöksyi kuistille. Ovi oli auki. Aulan katto kohosi korkealla hänen yläpuolellaan. Näkymä oli takkoineen, taljoineen ja poronsarvikattokruunuineen kuin suoraan matkailumainoksesta, lukuun ottamatta takan edessä selällään makaavaa Viktorin ruumista. Harri tuntui rekisteröivän asioita aivan liian nopeasti, kaikki syöksyi hänen kuohuvan päänsä lävitse ja hän operoi petoeläimen vaistoilla nähdessään Aleksandrin seisovan nojatuolissa istuvan Evelinan edessä selin oveen. Oliko Aleksandr ehtinyt jo tappaa hänetkin?
Aleksandr kääntyi häntä kohti ja siirsi jo kättään taakseen hakemaan asetta lanteiltaan, ei, hän kääntyi Evelinan ja Harrin väliin, suojaksi?, ei –
Oli jo liian myöhäistä. Harri tunsi sormensa puristavan liipaisimesta ja Aleksandrin kallo räjähti palasiksi hänen silmiensä edessä.
Kun laukauksen korvissa soiva kaiku hälveni, sen alta kaikui Evelinan nauru.

Evelina näytti painajaisten kuvalta. Hänen kasvoiltaan valui valkealle kashmirvillapaidalle verta ja mitä tahansa Aleksandrista olikaan jäänyt jäljelle. Se ei ollut hänen vertaan, ei, vaikka ruhjeet olivat tuoreita, se oli Aleksandrin verta, joka oli nyt Harrin käsissä, ja Evelina nauroi silmät hehkuen kuin helvetistä manattu. Evelina pyyhkäisi verisiä hiuksia pois kasvoiltaan. Hän oli lakannut nauramasta. Itse asiassa näytti siltä, että hän oli lakannut tuntemasta mitään. Hänen mustelmaiset kasvonsa olivat kuolinnaamio. Ase putosi Harrin kädestä.
”Minä pelastin sinut”, Harri kuiskasi, enemmän toivomuksena kuin toteamuksena.
”Viktor pelasti minut sinulta. Aleksandr pelasti minut Viktorilta. Sinä pelastit minut Aleksandrilta”, Evelina naurahti. ”Ja todellisuudessa jokainen teistä halusi vain omistaa minun tulevaisuuteni, olla sankari, kun minä istun kotona ja odotan. Kukaan teistä ei ajatellut, että minulla voisi olla jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, että minä voisin olla muuta kuin avuton pelastettava uhri. Että minä voisin rakentaa tulevaisuuteni omin käsin. Minä jätin kemian opinnot kesken Viktorin vaatimuksesta. Hän pelkäsi sitä, kuinka hyvä minä olin. Uhkasin hänen valtaistuintaan.”
Harri pudottautui kyykkyyn ja painoi kasvonsa käsiinsä. Missään ei ollut mitään järkeä.
”En minä niistä Viktorin naisista välittänyt. Meillä oli omat järjestelymme, molempiin suuntiin. Mutta jos Viktor olisi saanut tietää minusta ja Aleksandrista…” Evelina astui Viktorin ruumiin ylitse ja tarttui takan edustalla olevaan hiilihankoon. Liekkien loimu toi hänen kasvoilleen hirvittävän hehkun. ”Sitä hän ei olisi sulattanut. Ja se olisi vaarantanut meidän tulevaisuutemme.”

Evelina silitti vatsaansa ja jatkoi: ”Muunneltu MDPV, metyleenidioksipyrovaleroni. Pieninä annoksina stimuloi keskushermostoa ja nostaa verenpainetta aiheuttaen krapulan kaltaisia oireita myöhemmin. Suurempina annoksina joko välitön tai hitaampi kuolema sydämen pettäessä ennemmin tai myöhemmin. Olen suorastaan ylpeä siitä cocktailista”, Evelina viittasi kädellään kohti Viktoria. ”Ja miehet ovat niin pohjattoman ennalta-arvattavia. Sinä ja Aleksandr olitte valmiita päästämään Viktorin päiviltä pienimmästä vihjeestä, että hän muka hakkaa minua. Muuntohuume Aleksandrin avulla ensin sille luntulle sinun järkyttämiseksesi ja sitten Viktorille. Ja sinä nyt et tarvinnut kuin vähemmän samaa viskin sekaan sen jälkeen, kun menit niin tolaltasi. Aleksandr ymmärsi, että sinä olisit syntipukki, mutta hänen turhantärkeään mieleensäkään ei tullut, että hän olisi yhtä syrjään sysättävä. Hän tosiaan uskoi, että vauva on hänen. He olivat kaikki jumalasta seuraavia, ja unohtivat, että nainen syöksi heidät paratiisista. Kukaan ei jätä minua ja voita.”

Harria oksetti. Heikotus syöksyi hänen jäseniinsä. Tämä kaikki ei voinut olla totta. Ei Evelina. ”Sinä olet hullu. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän kaiken kanssa. Sinä joudut vankilaan!” ”Harri rakas. Sinä aloitit tämän kaiken. Sinä lähdit. Muistilappu keittiön pöydällä? Kahden vuoden jälkeen? Etkö muista, mitä sanoin? Minä tahdon vain maksun niistä vuosista, jotka hukkasin. Ja minun lapseni on perivä maan ja valtakunnan.”
Evelina kääntyi katsomaan häntä hiilihanko kädessään. Jostain kaukaa kuului sireenien ääntä. ”Ja menenkö? Niinkö luulet? Mitä uskot poliisien sanovan, kun he tutkivat huoneesi ja löytävät MDPV:tä eri annoksina sinun verestäsi, Viktorin verestä ja sen lutkan verestä? Ja huoneestasi Minigrip-pussillisen samaa kemikaalia, täynnä sinun sormenjälkiäsi, hyvin todennäköisesti tuotuna viimeiseltä Afganistanin reissultasi? Mitä he sanovat, kun kerron heille sinun pakottaneen minut ensin antamaan sinulle rahaa huoltoasemalla peliongelmiesi peittelemiseksi ja myöhemmin kiristäneen lisää, sitten minut aseella uhaten harrastamaan seksiä kanssasi? Kameratallenteista, joissa pakenet baarista eilen illalla, joissa minä juoksen hätääntyneenä itkien ulos huoneestasi viime yönä? Löytäessään sinun DNA:tasi sisältäni ja kynsieni alta? Siitä, että syöksyit hotellista ulos ase kädessäsi ja lähdit tänne ja ammuit henkivartijani sujautettuasi miehelleni myrkkyä edellisenä iltana? He eivät sano mitään, sillä minä olen pelkkä viaton tyttörukka, joka teki sen mitä piti henkeään ja lastaan varjellakseen.”

Siniset valot maalasivat maiseman kaikkialla heidän ympärillään. Evelinan sormet puristuivat hiilihangon ympärille, ja hän kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle.
”Kukaan ei sysää minua syrjään ja selviä siitä.”
Kun hiilihanko syöksyi alas, Harri sulki silmänsä.

Jätä kommentti