Joka syntyy uudestaan

Kirjoittanut: Olli Lehtinen

Ajoin autollani korkean havumetsän reunustamaa metsätietä. Valot pyyhkivät asumatonta metsää, ja pelkäsin vanhan autoni hajoavan. Oli alkukevään pimeä ilta. Täysin arvaamatta eteeni pomppasi hahmo. Nuori poika, lapsi vasta, ilmestyi valoihin kasvot kohti keulaa. Hänellä oli yllään punainen takki.

Painoin jarrut pohjaan ja suljin silmäni. Syylarin ritilä kolahti ja auton alla kolisi. Lukkiutuneet pyörät liukuivat soratiellä ehkä parikymmentä metriä, kunnes auto pysähtyi puolittain ojaan. En lähtenyt peruuttelemaan. Poika saattoi olla takertunut auton pohjaan.

Astuin ulos ja heittäydyin polvilleni auton viereen. Auton alla ei ollut ketään. Katsoin tulosuuntaan ja näin tien laidassa mytyn. Kävelin mytyn luo ja käänsin mahallaan makaavan pojan selälleen. Tuskin kouluikäinen. Katsoin ylös kuin puilta apua hakien. Ketään ei näkynyt, mutta pojan kodin täytyi olla lähellä. Jos ajan eteenpäin, löydän ehkä haarautuvan tien ja pojan kotitalon. Jos en löydä taloa, jatkan suoraan keskussairaalaan.

Nostin pojan syliin ja kannoin autolle. Pysähdyin takaoven eteen, ja jatkoin matkaa takaluukulle. Laskin hänet vararenkaan viereen. Suljin takaluukun.

Pian tuli vastaan omakotitalon pihaan vievä tie. En kääntynyt. Veisin pojan sairaalaan. Metsä ympärilläni tuntui entistäkin synkemmältä. Viimein näin kaupungin valot. Ajoin keskustan läpi sairaalan risteykseen. En kääntynyt sairaalaan. Kaasutin ulosmenotielle ja takaisin pimeyteen. Ajoin viisikymmentä kilometriä länteen, missä on isoista ahvenistaan tunnettu järvi. Järvelle vie metsätie, jonka varrella ei ole taloja.

Pysähdyin parisataa metriä ennen järveä. Astuin ulos ja kuuntelin. Ei mitään ihmiseen viittaavaa. Avasin takaoven ja nappasin jalkatilasta kokoontaitettavan kenttälapion. Avasin tavaratilan ja hamusin pojan syliini silmät suljettuina. Poistuin ripeästi metsään. Oli pimeää, mutta tiesin suunnilleen, minne kuljin. Kerran pilkkimatkalla olin pysähtynyt paikkaan, jossa en voisi törmätä muihin. Hoipuin poika sylissäni noin parikymmentä metriä suurelle kivelle. Kuljin oksia välttääkseni melkein koko matkan silmät ummessa. Purskahdin itkuun kiven löydettyäni. Kiersin kiven taakse ja laskin pojan maahan.

Kävin lapioimaan ja todella toivoin, etten kuulisi lähestyviä auton tai muitakaan ääniä. Säikähdin kuullessani käen kukkuvan. Se kukkui kolme kertaa. Lapioin kunnes kuoppa oli puolimetrinen ja laskin ruumiin kuopan pohjalle. Keräsin maasta lehtiä pojan kasvoille ja täytin haudan. Lopuksi survoin kengälläni multaa haudan päälle. Multaa jäi yli. Paiskoin ylimääräiset mullat ympäri metsää. Jos siili olisi ilmestynyt puun takaa, olisin sännännyt pakoon. Potkin lehtiä ja muuta kasvustoa haudalle. Mumisin lennossa keksimäni rukouksen. Hoipertelin autolle suojaten silmiäni teräviltä oksilta.

Ajoin suorinta tietä asuntoni lähellä sijaitsevan ravintola Riihitontun parkkipaikalle. Tarkistin, minkälaiset jäljet törmäys oli tehnyt auton keulaan. Pelti oli sileä. Syylarin muovisessa ritilässä ei ollut halkeamia. Ajovalojen lasit olivat ehjät. Riihitontussa tilasin pari snapsia ja tuopin. Kumosin snapsit tiskillä. Olo ei helpottunut. Oli tarve puhua, mutten uskaltanut.

Seuraavina viikkoina luin lehden tavallista tarkemmin ja kuuntelin paikallisradiota. Katoamista ei mainittu missään. Ei alle kouluikäisen pojan pitäisi voida elää niin yksin, ettei kukaan kaipaisi. Tuskin tapausta tutkittaisiin julkisuudelta piilossa. Yritin jatkaa elämääni kuin ei mitään. Menin joka päivä konttorille hommiin. Hain kahvia ja käytin puheenvuoroja kuin ennenkin. Kukaan ei huomauttanut mistään, vaikken kyennyt keskittymään mihinkään.

Vuoden kuluttua tapauksesta päätin käydä Ahvenjärvellä. Mieleeni tuli kynttilän vieminen haudalle. Ei sitä voinut tehdä. Kynttilä merkkaisi haudan ja mitä sitten, jos suunnistaja tai sienestäjä näkisi miehen kynttilä kädessä keskellä metsää. Lähdin haudalle valoisan aikaan. Päätin ajaa metsätien kautta, jossa osuin poikaan. En löytänyt paikkaa. Haudalle vievä hädin tuskin ajokelpoinen Ahvenjärventie oli rauhallinen. Jätin auton hieman etäämmälle hautapaikasta. Olin pukeutunut tuulipukuun ja lenkkareihin. Tein venytysliikkeitä. Suunnistamaan tänne tultiin. Tuo oli ensimmäinen vekkuli ajatus vuoteen. Päätin, etten ollut seonnut.

Kevättä aloitteleva metsä näytti liian kauniilta. Linnut liversivät. Pirun surullista. Toistelin liian tutuksi tullutta ajatusta, että pojan kuolemalle ei voinut mitään ja hän sai kauniimman hautapaikan kuin seurakunnalla olisi ollut tarjota. Hautaa lähestyessäni melkein pillahdin itkuun. Itkevä suunnistaja herättäisi ajatuksia, joten harpoin pysähtymättä ison kiven ympäri. Mullan päällä oli kasvustoa, eikä hautaa ainakaan seisoviltaan erottanut.

Palasin autolleni ja ajoin kaupunkiin posket nykien. Painuin suoraan Riihitonttuun vaatteita vaihtamatta. Tiskillä juopunut nainen kysyi:
– Mikäs urheilija tänne eksyi?
Yritin laskea leikkiä, kunnes snapsit ja tuoppi tulivat. Poistuin vapaaseen pöytään. Nainen seurasi perässä, enkä jaksanut torjua häntä.

Valomerkki tuli, ja minulla oli vielä olutta jäljellä.
– Oletko kuullut vuosi sitten kadonneesta lapsesta? kysyin.
– Minulta katosi poika vuosi sitten, nainen vastasi.
Mietin onko tämä totta, mutta elävältä nainen vaikutti. Minua juopuneemmalta tosin.
– Missä poika katosi? kysyin.
– Metsämaalla, hän vastasi.
Olin ajanut pojan yli Metsämaalla. Olisiko nainen voinut nähdä tapauksen ja painaa rekisterinumeroni muistiin? Olisiko soittanut Autorekisterikeskukseen ja alkanut seurata minua? Ehkä hän aikoi kostaa. Olin valmis kuolemaan, jos hän olisi pojan äiti.
– Minne ilmoitit asiasta? kysyin.
– En minnekään.
– Miksi?
– En kehdannut. Minun olisi pitänyt vahtia poikaa.
Nainen otti kulauksen.
– Etsin monta viikkoa ja päätin aloittaa uuden elämän.
Arvelin uuden elämän tarkoittavan jatkuvaa ryyppäämistä. Olin valmis jakamaan uuden elämän hänen kanssaan.
– Minä ajoin poikasi yli, sanoin.
– Sinä?
– Kyllä.
– Missä?
– Metsämaalla.
– Koska?
– Vuosi sitten.
– Missä ruumis on?
– Lähellä Ahvenjärveä. Suuren kiven takana.
– Ai jaa, nainen totesi.
Hänen ilmeensä pysyi koko ajan väsyneen suurkuluttajan tyhjänä ilmeenä. Ilme muistutti äidistäni.

Siirryimme asunnolleni, ja hän antoi syntini anteeksi. Niin minäkin annoin hänelle. Herätessäni aamulla nainen ei ollut vieressäni. Kiersin asunnon. Olimme juoneet keittiössä oluet. Likaisia oluelta haisevia laseja ei löytynyt, ja tyhjät olutpullot olivat komerossa. Hän oli tiskannut astiat. Erikoista, etten ollut herännyt kolinaan. Kylpyhuoneessakin kaikki oli ennallaan, eikä tyyny tuoksunut naiselta. Ei edes lialta. Hän oli siistimpi kuin miltä näytti.

Järkytys tapaamisesta piti minut hereillä työpäivän. Töistä päästyäni menin suoraan Riihitonttuun. En tavannut pojan äitiä baarissa sinä iltana, en seuraavana, enkä sitä seuraavana. En tavannut häntä seuraavan vuoden aikana, vaikka piipahdin baarissa joka ilta paria iltaa lukuun ottamatta.

Kuoleman toisena vuosipäivänä tein taas matkan haudalle. En ollut käynyt juoksemassa vuoteen, eikä huvittanut pukeutua suunnistajaksi. Eipä metsässä ulkoilleet muutkaan. En olisi pannut pahakseni, vaikka minut olisi napattu haudalta. Vapaaehtoisesti en ilmiantaisi itseäni. Menisin mieluummin tavalliseen vankilaan kuin vankimielisairaalaan. Kiiruhdin kiven ympäri rukousta mumisten ja hautaa tarkkaillen. Kaikki oli kunnossa. Palatessani autolle kuulin käen kukkuvan. Vain kerran. Ääni kuului nopeasti, mutta oli varmasti käki.

Kaahasin parkkipaikalle ja juoksin Riihitonttuun. Enemmän kuin koskaan odotin tapaavani pojan äidin. Tällä kertaa en pettynyt. Pöydässä istui tuttu hahmo. Tervehdin kädenheilautuksella ja menin tekemään tilauksen. Kolme snapsia ja tuoppi. Kun kävelin pöytään, nainen oli kadonnut.

Seuraavien kuukausien aikana näin hänet auton tai bussin ikkunasta muutaman kerran. Olin alkanut käyttää bussia, koska join joka päivä. Eräänä tiistaiaamuna pomo tuli työhuoneeseeni alkometri mukanaan. Promilleja oli vähän yli yhden. Sain loppupäivän vapaata, ja minulle tuli hyvä mieli. Viimein joku ymmärsi, ettei minulla mene hyvin. Kun pomo ilmoitti vapaasta loppupäivästä, rupesin melkein höpöttämään pojasta ja äidistä ja pahenevasta viinakierteestä. Osasin pitää suuni tukossa.

En kyennyt hillitsemään juomistani. Sain vielä yhden huomautuksen, kunnes napsahti kunnolla. Minulle jäi auto, asunto, ikävät muistot pojasta ja syvenevä viinakierre. Työntekoon pakeneminen oli mahdotonta, ja poika pyöri mielessä jatkuvasti. Rupesin autoilemaan haudalle. Join päivittäin ja ajoin humalassa. Joskus pelkääjän paikalla istui pojan äiti.
– Kiitos, kun viet minut haudalle, hän sanoi.
Ensimmäinen käry sattui noihin aikoihin. Kadotin hänet Ahvenjärventiellä.
– Pojan äitii, pojan äitii! huhuilin.
Luultavasti joku ohiajaja soitti paikalle poliisit nähdessään minun hoippuvan auton ympärillä.
– Mitäs herra metsässä ryyppää ja ajelee? poliisi kysyi.
– Etsin naisystävääni, vastasin.
Menetin taas elämäni tilaisuuden kertoa yliajosta. Tapauksen jälkeen sain pian toisen ratin ja korttini pantiin kahdeksi vuodeksi hyllylle.

Ansiosidonnainen palkkatuki ja säästöni loppuivat. Aloin valmistaa kotiviiniä ja kiljua. Panin kämpän myyntiin. En ollut huolissani muusta, kuin että saisin kaupungin vuokra-asunnon Riihitontun läheltä. Halusin vielä kerran kohdata pojan äidin.

Minulla kävi tuuri. Sain kaupungin asunnon Tontun ja linja-autoaseman välistä. Asemalta pääsin näppärästi kaukoliikenteen bussilla pikatien laitaan. Siitä oli kilometrin kävely Ahvenjärventien risteykseen. Kävin kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa pojan haudalla. Vierailuja helpotti pullo. Aina en jaksanut kävellä pois vaan jäin metsään nukkumaan. Toivoin niin kovasti, että pojan äiti olisi saapunut haudalle.

Kuukaudet kuluivat, ja kuntoni heikkeni. En enää vetänyt lärvejä vaan lähinnä tissuttelin mutta loppuillasta olin aina kännissä. Olin joutunut pari kertaa sairaalaan viinakramppien takia. Sosiaalitoimisto määräsi minut katkolle, jonne minulla ei ollut aikaa mennä. Eivät he voisi katkaista peruspäivärahaa tai vuokran maksua, vaikka joisin lopun elämäni. Joka tällä menolla jäisi lyhyeksi. Keskustelin pojan äidin kanssa Riihitontussa silloin tällöin loppuillasta. Minulle annettiin muutama parin viikon porttikielto. Sitten napsahti elinikäinen. Olisi pitänyt selittää Tontun portsarille, mikä mieltä painaa. Jatkoin juomista kotona.

Kuoleman kolmantena vuosipäivänä pakkasin kokoontaitettavan kenttälapion muovikassiin ja kävelin Matkahuoltoon. Ostin lipun Ahvenjärvelle. Rintaa puristi, mutta halusin vierailla haudalla. Päivä oli kuulas ja aurinkoinen, kuten kaksi edellistäkin vuosipäivää. Metsätie tuntui tutulta ja turvalliselta. Astuin tieltä pöpelikköön ja havaitsin pientä polunmuodostusta kohti kiveä lukuisien vierailujeni seurauksena. Tämä käynti tulisi olemaan viimeinen. Ruuvasin kenttälapion suoraksi ja iskin multaan. Kaivoin varovaisesti ja sirottelin maata haudan viereen. Ainuttakaan luuta ei tullut näkyviin. Minua huimasi, mutta laajensin kaivettavaa aluetta ja otin huikkaa. En löytänyt mitään ruumiiseen viittaavaa. Kaivoin itseni kokoisen montun kiven taakse. Ainakin kaksi kertaa niin syvän kuin pojan hauta, mutten löytänyt merkkiäkään ruumiista. En olisi millään jaksanut ruveta lapioimaan kuoppaa umpeen. Istuin kuopan reunalle. Toivoin kuulevani käen kukuntaa ja äänen jäävän soimaan kaikuna korviini. Katsoin ylös. Auringon valo siilautui kauniisti puiden läpi. Värikkäät lehdet ja taipuisat oksat peittivät minut. Tämä oli maailman kauneimman paikan kaunein aika ja ehdottomasti paras paikka haudalle.

Puristava tunne rinnassa voimistui. Oli pakko nousta hengittämään. Yritin nousta, mutta jalat eivät kantaneet. Otin tukea kivestä, mutta kädet liukuivat sammaleisella pinnalla. Punnersin päästäkseni haudan päältä. Sormissa ei ollut puhtia. Liu’uin pitkin kiveä ja putosin pää edellä kuoppaan. Käännyin selälleni saadakseni happea. Mietin, oliko pojan äiti hakenut luut haudasta, vai oliko niitä siellä ikinä ollutkaan. Sitten voimani loppuivat.

Haudan reunan yli kurkotti joku. Nuori poika. Sama jonka yli olin ajanut. Tai luulin ajaneeni. Poika hymyili. Hänen kasvonsa olivat minun kasvoni ajoilta, kun olin lapsi. Yritin hymyillä takaisin. Kohotin selkääni ja ojensin käteni. Poika laski kätensä otsalleni ja painoi pääni takaisin multaan.

Jätä kommentti