Ikkunassa

Kirjoittanut: Anneli Hyvönen

Naapuri kantoi taas kaupasta muovikassilla tavaraa, kaksin käsin, neljännen kerran tällä viikolla. Iloinen kaljapullojen kilinä kuului raollaan olevan ikkunan raosta, kohta samat pullot heitettäisiin roskikseen maailman jätevuorta kuorruttamaan. Katsoin ikkunan raosta vastapäisen talon parkkipaikalle, ja viha kupli suonissani kiivaana jälleen kerran. Olin laskenut, että tämän vuoden aikana naapuri oli käynyt kaupassa jo 143 kertaa ja ostanut 198 muovikassia, ja nyt niitä tuli taas kaksi lisää.

Heilahtavan ikkunanverhon raosta oli hyvä näkyvyys tuon ympäristöstä ja luonnosta täydellisen piittaamattoman poikamiehen elämään; näkymä oli jo useamman vuoden piinannut minua, eikä loppua kidutukselle olisi näköpiirissäkään. Päinvastoin, vuosi vuodelta naapurin elämä kävi yhä piittaamattomammaksi ja holtittomammaksi. Näytti siltä että kulutushysteria kiihtyi sitä mukaa kun naisystävä vaihtui uudempaan vuosikertaan.

Olihan niitä naisystäviä ollut jo ainakin toista tusinaa näiden viiden vuoden aikana, jotka olin joutunut naapuria sietämään. Kirottu olkoon se päivä kun entiset naapurit muuttivat töiden perässä toiselle puolelle Suomea. Heidän kanssaan ei ollut koskaan mitään ongelmia, siistiä ja säästäväistä porukkaa, tietoisia ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä, ei muovijätettä päivästä päivään, ei roskikseen heitettyjä kaljapattereita eikä pihalla lojuvia ajoneuvon- ja akunromuja.

Mutta mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Ilmeisesti naapurin tuhlari oli suuressa suosiossa typerien ja tiedostamattomien heitukoiden parissa, niin monenkirjavan joukon erilaisia naikkosia olin vuosien varrella ikkunasta nähnyt. Oli nainen joka kiroillen ja huutaen näytti minulle keskisormeaan, kun oli huomannut minun näkevän ikkunasta kaiken. Oli ollut aamuyöllä korkokengissä sipsuttavia ja hanakasti miehen kaulassa ympäripäissään kikattavia vaaleaveriköitä tekotukassa ja -turkissa, oli minihameisia ruskeaveriköitä räikeässä meikissä ja ihmeeksi, jota oli edes vaikea uskoa, jopa muutama parin viikon pidempiaikainen kotihengetär listaa somistuttamassa.

Yhteistä kaikille naisille näytti kuitenkin olevan väliaikaisuus, ja kiertovauhti näytti vuosien myötä vain kiihtyvän. Mies kierrätti kyllä naisia, mutta muunlainen kierrätys ei vaikuttanut häntä suuremmin kiinnostavan.

Yleensä aamuöistä kotiinpaluuta seurasi useamman tunnin kovaääninen ryypiskelyjuhla, jossa bassot lauloivat täysillä samoja kappaleita tauotta aamun sarastukseen asti. Mies oli myös useammankin kerran innostunut esittelemään seuralaisilleen rumpusooloja autotallistaan, ja minä sain nauttia noista aamuöisen harjoituksen hetkistä, jos ei sitten ollut vuorossa suomi-karaoke. Mitäpä elämä olisi ilman kello viiden ”Aikuista naista” tai ”Turmiolan Tommia”?

Olin aina ollut huono nukkumaan, eivätkä painajaismaisesti toistuvat yölliset herätykset tehneet tilannetta ainakaan paremmaksi, päinvastoin. Yksinäinen humalainen laulunörinä etupihan paraatipaikalle röyhkeästi viime kesänä sijoitetusta poreammeesta kaikui myös stereoiden tahdissa säännöllisin väliajoin, näin alastoman miehen retkottavan ammeessaan milloin mitenkin päin; naapurin juhliin ei aina tarvita kahta juhlijaa.

Mikä ihme tuossa miehessä oikein naisia kiinnosti? Oliko se pituus, komeus se ei ainakaan ollut? Mies oli yli viisikymppinen, ainakin 190 cm pitkä kovaääninen mahakas roikale, kalju ja parrakas tatuoitu kaveri, sellainen, jota en nuoruudessani olisi katsonut kahta sekuntia pidempään. Tai ehkä vain puoli sekuntia, senkin pakosta.

Minun miesmakuni oli toisenlainen, tai oli ollut silloin kun vielä olin kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta. Tosin siitä ajasta oli jo niin kauan, että olen tainnut unohtaa millainen miesmakuni oli. Joka tapauksessa olen täysin varma, että minun mielenkiintoni herättävä mies olisi ollut täydellinen vastakohta naapurissani majailevalle loiseläjälle. Muka autokauppias ja mekaanikko, ennemminkin ympäristötuholainen, myrkyttäjä, saastemies. Painajaismainen haiseva paskaläjä, joka oli rantautunut elämääni ilahduttamaan.

Naapurin tontti oli läpeensä siivoton: näkymä muistutti keväistä kiinalaista kaatopaikkaa jonne juuri olisi tyhjennetty muutama itämainen ongelmajätelasti. Oli jääkaapinraato, jonka vieressä nökötti muutama akunromu odottamassa kenties sitä ihmettä, josko takapihalle kerääntynyt epäkuntoisten ja kunnostettavien ajoneuvojen sarja yhtäkkiä heräisi eloon ja tarvitsisi virtaa. Ei ollut tarvinnut viimeiseen viiteen vuoteen, eikä tulisi koskaan tarvitsemaankaan. Laskin että autoja oli kolmetoista ja kaksi moottoripyörää, joista toisessa ei ollut edes renkaita.

Muutaman auton alle oli muodostunut tummanpuhuva öljykuorrutus, ja miltei kuulin, kuinka öljytipat tippuivat moottorista keväiseen vihertävään maahan. ”Tämä on pohjavesialuetta”, olin huomauttanut toissa viikolla miehelle ja pyytänyt tätä huolehtimaan, ettei öljyä pääsisi valumaan romujen moottoreista maahan. Mies nauroi ivallisesti ja sanoi että ”Muutama tippa öljyä tekee vedestä makoisampaa, sanotaanhan laulussakin että syntynyt bensaa suonissa”. Myös miehen luona vieraana ollut viimeisin kiertopalkinto oli nauraa kihertänyt, ja myöhemmin huomasin, kuinka he nauroivat minulle yhdessä, olinhan naapurin ”Hullu akka”. Näin olin raollaan olevasta ikkunasta useampaankin otteeseen kuullut.

Siinä sitä oli naapurin tontilla aarteita hehtaarin verran: ruostuvia työkaluja hujan hajan öljyisten trasseleiden ja kanistereiden kanssa, murenevaa styroksia, pari peräkärriä kuomulla ja ilman kuomua, lautakasa, tiiliä, sementtisäkkejä, vanhoja ja hajoavia jätesäkkejä täynnä jotain, joka oli joskus ollut osa jostain mutta nyt jo alkuperältään täysin tunnistamatonta törkyä. Spraypurkkeja, ehjiä ja rikkonaisia, muutama peltitynnyri joista virtasi niistäkin jotain liuottimen hajuista litkua antamaan maaperälle uutta aromia. Tupakantumppeja, tyhjiä askeja, kaljapullon korkkeja, lumen sisältä paljastui joka kevät yhä enemmän lohdutonta roskaa.

Kuinka kauan olinkaan jo joutunut seuraamaan tuon sittisontiaisen vaellusta? Viisi vuotta täyttyvän helvetin esikartanon naapurina, ja mittani alkoi olla täynnä, niin täynnä, että jos en kohta tekisi jotain, niin jonain keväisenä aamuna räjähtäisin kappaleiksi niin kuin naapurin kyhäämä surkean oranssi teltta-autokatos viime syksynä. Joko kerroin, että siinä läjässä se on edelleen, siinä mihin se syysmyrskyssä kehnouttaan valahti?

Vaikka kevät oli jo pitkällä ja aurinko paistoi ihanasti kuulaalta taivaalta, en aistinut säteiden lämpöä. En kuullut lintujen aloittamaa kevätlaulua, olin sokea puhkeaville lehdille ja kotiin palaaville muuttolinnuille. Minut oli ympäröinyt pimeä säkki, jonka naapurin holtiton elämäntapa oli ympärilleni näiden vuosien aikana kutonut.

Kaikki oli alkanut viattomasti; edellisten asukkaiden muutettua pois taloa ja tonttia oli käynyt katsomassa useitakin asukasehdokkaita, mutta vaikka talo ja suuri puutarha olivat silloin vielä siistejä ja hyväkuntoisia, kukaan hyvistä katsojista ei ollut jäänyt. Niin vain yhtenä syyskuisena päivänä muuttoauto ajoi pihaan ja toi tullessaan katastrofin, seutukunnan törkyisimmän trasselijussin.

Romua alkoi uuden asukkaan myötä kerääntyä välittömästi, ”Kun se on mun luonto” mies selitteli minulle siivottomuuttaan naureskellen. Pahaksi onneksi ja asuntoni sijainnin vuoksi olin oikeastaan ainoa, joka kunnolla näki kaiken, mitä naapuritontilla tapahtui, naapurin puuhastelu ei häirinnyt muita. Minulla oli myös liikaa aikaa eläkeläisenä seurata kaaoksen kehittymistä, törkyvuoren kasvua ja täydellisen välinpitämättömyyden seurauksia.

Yritin alussa jätteiden kertyessä valittaa kunnalle useampaan otteeseen, mutta koska miehellä oli kunnassa ”suhteita”, valitukseni kaikuivat toinen toisensa perään kuuroille korville. Tarjouduin jopa jossain vaiheessa siivotuttamaan naapurin tonttia, minulla oli mukava pieni omaisuus ja olisin mielihyvin uhrannut kunnon summan siivoukseen, mutta mies sanoi että ”Siivoan kyllä, kun sopivaa aikaa liikenee”. Sopivaa aikaa ei ollut liiennyt viiden vuoden aikana eikä ilmeisesti liikenisi. Kun mies talvella tyhjäkäytti autoaan aamuisin ennen töihin lähtöään tuntikausilta tuntuvan ajan pihamaalla sitä lämmittääkseen, otin yhteyttä poliisiin ja vetosin heitä tekemään asialle jotain, mutta vastaus oli, että ei ole resursseja puuttua noin pieniin rikkeisiin.

Olin kuin nurkkaan ahdistettu halvaantunut kärpänen. Näin sadoin silmin mitä ympärilläni tapahtui
mutten pystynyt vaikuttamaan mihinkään mitenkään. Olin aina rakastanut luontoa ja sen kauneutta, muistin vielä naapurin edellisten asukkaiden kauniin puutarhan ja siellä kevään alussa kukkivat kirsikkapuut, maasta puhkeavat iloiset tulppaanit ja keskikesän kukkaloiston. Nyt siitä loistosta ei ollut jäljellä enää mitään. Jos maasta ei miehen avustamana kasvanut jokin haiseva läjä niin ainakin se oli nousevan pajukon ja korkeaksi kasvavan heinikon valloittama. Tätä tuhoa olin katsonut pohjattoman surullisena – kuinka kauneus rapistui ja kuoli pois. Naapuri murhasi sen, ja tulin vihaiseksi kaikesta. Oikeastaan salaa odotin, koska raivoni määrä kasvaisi niin suureksi, ettei kehoni kestäisi sitä enää. Ehkä sydämeni pysähtyisi jonain aamuna tai verisuoni ratkeaisi päässä, ja vapauttaisi minut tästä painajaisesta.

Oman taloni arvo oli kutistunut samaa tahtia kuin naapurin jätekasa oli kasvanut, enkä saisi perintökotini tilalle enää mistään samanlaista asuntoa, jos olisin jaksanut tai halunnut muuttaa. Tätä nykyä muuttaminen tuntui varsin mahdottomalta vaihtoehdolta, taloni oli täynnä muistoja perheestäni, ja ne olivat ainoa asia, joka minulla oikeastaan elämässäni oli. Kun pyyhin valokuvakehyksistä pölyä, miltei kuulin henkilöiden puhuvan minulle niin kuin kaikkina niinä lapsuuteni päivinä, kun vielä kaikki asuimme täällä ja olimme yhtä suurta perhettä. Minä en koskaan hankkinut omaa perhettä, vaan hoidin vanhempani tässä talossa kuolemaan saakka, ja tässä talossa minäkin aioin kuolla. Rakkaassa talossani, jonka ympäristöä naapuri päivittäin häpäisi niin monin keinoin.

Iltapäivällä naapuritalon eteen parkkeerattiin taas kerran yhdistelmäajoneuvo, jonka perälavalle oli nostettu asuntoauton jäänteet, eikä aikaakaan, kun jäänteet jo kärrättiin tontin vielä vapaana olleeseen peräsopukkaan, kolme vuotta sitten kierrätettäväksi kasatun autopinon viereen. Katselin voimattomana tapahtumaa, tiesin miten kuvio toistui. Näkisin naapurin touhukasta ja pontevaa askellusta uusimman hankintansa vierellä, asuntoautonromun taputtelua ja nuohoamista, innokasta tutkimista ja silittelyä – uusin kulta on tullut kotiin. Tuon kaiken olin nähnyt valveilla kymmeniä kertoja ja unissani sadasti, jos en tuhannesti.

Yhtäkkiä olin tyhjä, tappavan hidas korvia puristava raivokin, jota normaalisti olisin tässä tilanteessa jälleen kerran tuntenut, oli poissa – kaikki oli poissa. Kun pysähtyneet aivoni vihdoin alkoivat toimia, oli mielessäni vain yksi ajatus: näin ei voi jatkua. En jaksa enää kuvottavaa paskaista naapuria, en aamuöistä bilemekastusta ja vaihtuvia keskisorminaikkosia, muoviroskapusseja, löyhkäävää liuottimien hajua, ympäri ämpäri lojuvia kaljapulloja, tahmaisia tuubeja, autonromuja, pakokaasuja ja kaikkea sitä törkyä, jota hän päivittäin puski hillittömällä vimmalla ympäristöönsä. En jaksa enää, tähän on tultava loppu: joko hän tai minä, ja se olkoon hän. Maailma ei tarvitse tuollaista eläjää, jonka ainoa elämän tarkoitus on ilmiselvästi tuhota ympäriltään kaikki kaunis ja arvokas ja siinä samalla vetää omaan lokaansa minut, minun taloni ja minun muistoni.

Kun olin ymmärtänyt ainoan ratkaisun tilanteeseeni, tuntui, kuin kevät olisi palannut ensimmäisen kerran viiteen vuoteen luokseni. Vihdoinkin näin, että toivottomaksi luulemaani tilanteeseen olisi yksinkertainen ratkaisu; miksi en ollut ymmärtänyt sitä ennen? Minä tapan naapurini – en tosin tiedä vielä miten ja milloin, mutta joka tapauksessa teen sen. Ja teen sen niin, että kukaan ei osaisi aavistaa, että tapoin hänet. Minä en jää kiinni. Sen jälkeen voisin ostaa naapuritalon, sen saisi varmasti halvalla, koska miehen elämäntyyli oli laskenut kiinteistön arvon miltei nollaan. Kuka muu muka haluaisi tuollaisen kaatopaikan omistajaksi?

Tappaminen olisi hyvä ratkaisu, koska kenenkään mieleen tuskin pälkähtäisi, että uhrin naapurissa asuva herttainen, vanha ja raihnainen rollaattorimummo olisi tappanut naapurinsa ja minkä vuoksi? Jos joku tutkija sanoisi, että elämän kauneuden vuoksi, hänet luultavasti hyllytettäisiin pikimmiten. Ihminen ei tapa kauneuden vuoksi muualla kuin Kreikan mytologisissa tarinoissa Spartan Helenan kauneudesta, ja silloinkin motiivina taisi ennemminkin olla intohimo?

Mitä pidempään asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi tulin, että minun tärkein loppuelämäni tehtävä olisi päättää naapurin elämä. Se olisi oikeastaan palvelus ei ainoastaan minulle vaan suuremmassakin mittakaavassa koko maapallolle. Ajattelin hänen tuhlailevaa ja saastuttavaa elämäntapaansa. Hän oli varmasti kuluttanut oman osansa hänelle varatuista maapallon luonnonvaroista ja rutkasti ylikin. Kolme kertaa vuodessa lentäen kaukomaille, paljonko se on hiilijalanjälkeä? Mieshän kantoi kaupasta muovipussia pussin perään, tunki kierrättämättömiä sanomalehtiä ja pulloja sekä tölkkejä yleisjätteeseen, piti asuntonsa ovet ja ikkunat apposen auki talvipakkasillakin, takan talvista käryä ja kesällä maaperään valuvia nesteitä; lista oli raskauttavan pitkä.

Koska miehellä ei ole muita kuin satunnaisia naisystäviä, ei jää edes perhettä suremaan. Miehen vanhempia ei ollut koskaan tontilla näkynyt, joten he olivat varmasti jo kuolleet tai niin huonossa kunnossa, etteivät enää muistaneet poikansa olemassaoloa. Viitteitä olemassa olevasta perheestä ei ollut näkynyt yli viiteen vuoteen, en siis tappaisi keneltäkään rakasta perheenjäsentä vaan ainoastaan nopeuttaisin väistämätöntä. Sillä mieshän kuolisi joka tapauksessa, ihan niin kuin minäkin, mutten halua kuolla ennekuin olen järjestänyt asiat ja palauttanut kotini kauneuden.

Aloin miettiä suunnitelmaa. Jos on heiveröinen ja vanha, on parasta yrittää keksiä hyvä suunnitelma – sellainen, joka korvaa fyysisten voimien puutteen. En millään voisi tappaa häntä esimerkiksi kuristamalla, vaikka niin mielelläni olisinkin nähnyt hänen naamassaan alati olevan pirullisen virneen vihdoinkin häviävän hapenpuutteen kalvakan sinertävään väriin. Se vaan ei valitettavasti onnistuisi. En myöskään voisi myrkyttää häntä, koska rikoslaboratorioiden tutkijat ovat niin kovin uteliaita ja tietäviä nykyään. Äkillisissä kuolemantapauksissa kuolinsyy kaivetaan esiin vaikka minkälaisin testein ja konstein. Vaikka sekoittelisin takapihan kukkapenkistä miehelle minkälaisen ukonhattucocktailin hyvänsä, jäisin varmasti kiinni. Vanha nainen on sitä paitsi yleensä aina dekkareissa se myrkyttäjä – liian epäilyttävää.

Kun mietin, voisinko ajaa hänen päälleen jollain, niin kuin viikonlopun television rikossarjassa tehtiin, alkoi minuakin jo vähän naurattaa. Näin itseni jyräämässä häntä rollaattorillani etupihan lohkeilevan asfaltin rakoon yhä uudelleen ja uudelleen. Jostain syystä kadonnut huumorintajuni oli alkanut pikkuhiljaa tappavan päätökseni jälkeen palaamaan. Tuntui hyvältä välillä nauraa omille ajatuksilleen, ehkä aloin herätä pikkuhiljaa elämään.

Mietin myös voisinko pistää häneen jonkinlaista myrkkyä tai vaikka insuliinia. Muistaakseni pelkkä ilman pistäminen suoneen olisi sydämelle kohtalokasta, mutta olisi hankalaa päästä neulan kanssa niin lähelle, ja epävarmaakin, kaikin tavoin. Tasapainoni ei ollut niin hyvä enää, joten jo pelkkä neulalla pistäminen vaatisi kaiken keskittymiskyvyn hieman täriseviltä käsiltäni, saatikka että löytäisin suonen jostain hänen paksun tatuoidun nahkansa alta.

Toisaalta olisi hyvä, jos kuolema näyttäisi aidolta tapaturmalta. Itsemurha herättää aina epäilyksiä, jos teon tekijä on elämänhaluinen ja -iloinen roikale. Jos hän olisi sellainen heikosti elossa oleva masentunut tapaus, olisi varsin helppo hiipiä taloon lainaamaan vaikka sokeria ja paukauttaa isävainaan piirongin vanhalla sotamuistolla naapuri toiseen ulottuvuuteen ja kirjoittaa heippa-lappu todisteeksi syvästä itsetuhoisuudesta. Mutta kun kyseessä on viriili hameveikko, jonka suurin harmi vaikuttaa ulospäin olevan kaljapullon avaaminen, ei sellaisen tyypin itsemurhaviestissä lue että ”En jaksa elää enää, hyvästi kamala maailma”.

Sähkövirta olisi tehokas, jos vaan jostain saisi suurjännitejohtoa jännitteellä ovenkahvaan vastaanottamaan töistä palaavaa autohuijaria, tai taivaalta armollisen salamaniskun, mutta tavallisista sähköiskuista iso hyväkuntoinen mies varmaan selviäisi helposti. Enkä tiedä, onko naapurilla hiustenkuivainta heitettäväksi ammeeseen? Tuskin, kun ei ole hiuksiakaan. Toisaalta olisihan joku satunnainen naikkonen voinut jättää sellaisen; enää ei tarvitsisi kuin hommata naapurille amme.

Pyörittelin erilaisia vaihtoehtoja mielessäni kaulaan hyökkäävästä koulutetusta koirasta aina
kaatuvaan autotorniin. Mitäs jos saisin naapurin houkuteltua pihamaallaan olevan kierrättämättömän ajoneuvotornin viereen ja sitten työntäisin sen hänen päälleen? Kai niskaan tipahtava auto tai pari saisi miehen hengettömäksi; en tosin ollut kuullut oliko joku kuollut siihen. Voisin selittää mahdollisille tutkijoille, että horjahdin, ja että se oli vahinko, jos joku tulisi asiasta jotain kyselemään. Kävin jopa salaa kokeilemassa tornin kestävyyttä, kun naapuri oli huijaamassa rahoja viattomilta autonostajilta. Se näytti päällepäin huteralta, mutta vaikka työnsin ja koputtelin sitä kaikin voimin, en saanut pinoa liikkumaan senttiäkään suuntaan tai toiseen. Minusta ei olisi tornin kaatajaksi.

Äkkiarvaamaton väkivalta voisi toimia, esim. isku paistinpannulla olisi helppo ratkaisu. Ehkä kävelisin hänen eteensä pastinpannu rollaattorissa, ja kun hän katsoisi muualle, kumauttaisin häntä pannulla päähän. Minusta ajatus oli oikein nautinnollinen, joten kuvittelin lyöväni häntä välillä paistinpannulla, sitten lapiolla, rautakangella, hakulla, vasaralla, kivellä, jne. Loputtomasti hyviä vaihtoehtoja ja aina yhtä onnellinen loppu.

Ainoa huono puoli suunnitelmassa olisi, että poliisi tuskin uskoisi, että meteoriitti tipahti taivaasta hänen päähänsä ja surmasi hänet. Jouduin hylkäämään hyvän vaihtoehdon toisensa perään, ja viikko alkoi olla jo hyvästi loppupuolella, ennen kuin aloin hahmottaa oikeaa suunnitelmaa.

Mikä olisi todennäköisin naapurini tapa kuolla ilman että taustalla olisi rikosta? Mihin ihminen, usein mies, kuolee tässä maassa ennenaikaisesti? Vastaus on helppo: viinaan. En kuitenkaan aikonut juottaa hänelle rasvamaksaa, sellainen olisi liian hidasta ja veisi niin kauan aikaa, etten koskaan saisi naapuritonttia omistukseeni enkä koskaan voisi palauttaa kotini pyhyyttä ja ympäristön kauneutta sen ympärille. Tuollainen isokokoinen mies varmasti joutuisi juomaan valtamerellisen verran ennen kuin sairastuisi kuolettavasti, saisi vielä uuden maksan kerran ryypätyn tilalle ja kaikki alkaisi taas alusta.

Mutta viinaan kuollaan toisinkin, tai oikeastaan juodaan viinaa ja kuollaan vahingossa. Kuka liukastuu niljakkaalla pihatiellä, toinen ui liian kauas ja hukkuu, kolmas tukehtuu oksennukseensa nukkuessaan. Viinaan kuoleminen on taitolaji, jolla on tuhansia erilaisia ilmenemismuotoja, ja yksi niistä voisi olla minun aseeni.

Alkossa käynti oli raskasta, se vei minulta monta tuntia. Vähän aikaa jo ihmettelin, mahtaisivatko myyjät myydä ikäiselleni ja heikkokuntoiselle naisihmiselle kaksi isoa pullon kaupan kalleinta ja vahvinta konjakkia, mutta koska ilmeisesti vaikutin selväpäiseltä, vain hieman vanhuudenheikolta, olin asiakas siinä missä muutkin.

Niinpä kauppareissun jälkeen minulla oli nahkakassissani saaliina puolitoista litraa hyvälaatuista ja kallista konjakkia, jonka hinta normaalisti olisi vaivannut säästäväistä mieltäni. Mutta nyt ei ole aika säästellä, hyvän asian puolesta ei auta kitsastella. Kävin myös kirjakaupassa hakemassa lahjakassin ja kortin, sellaisen sydänkortin, jollaisen naiset lähettävät miehelle kiitoksena hekumallisen nautinnollisesta yhteisestä yöstä. Kun palasin kotiin, olin lopen uupunut, janoissani ja nälissäni, mutta kuitenkin hyvillä mielin.

Olin tarkkaillut naapurin elämäntapoja ikkunan takaa jo niin kauan, että olin varsin hyvin selvillä siitä, mitä romukuningas mihinkin aikaan viikon aikana puuhaili. Mies toisti samoja kuvioita uskollisena tavoilleen ja tulisi toistamaan vastakin, jos ei kohtalo puuttuisi peliin. Arkiaamuisin mies meni töihin, aivan satunnaisia rokulipäiviä lukuun ottamatta. Yleensä edeltävä ilta ja yö olivat kuluneet silloin juhlien ja meluten.

Viikonloppuisin mies kävi ulkona ja saapui retkiltään kolmen, neljän maissa. Hänellä oli silloin mukanaan usein naisseuraa, mutta mukaan mahtui myös yksinäisiä iltoja. Juhlien jatkoja ei kuitenkaan koskaan estänyt mikään, olipa mies yksin tai jonkun kanssa. Hän ryyppäsi seurasta riippumatta, rummutti, lauloi, paljuili, huudatti stereoitaan ja samaa yhä uudelleen aamuvarhaiseen kunnes humalan tila oli riittävän syvä. Tähän minä luottaisin, tämä olisi minun mahdollisuuteni.

Perjantaina kaikki tapahtui saman aikataulun mukaan. Naapuri tuli töistä viiden jälkeen ja lähti kaupungille kuudelta. Jäin malttamattomana vahtimaan ikkunaan, josko hän jostain ihmeellisestä syystä muuttaisi tapojaan ja tulisikin takaisin romuläjiensä huomaan nukkumaan. Mutta elämä on suurimmaksi osaksi sarja toistuvia tapoja, joilla aikamme kulutamme, ne ovat sitä rutiinia, jolla kehykset pysyvät kasassa. Mikään ei sitä muuta, jos emme halua sitä muuttaa. Minun elämäni oli tahtomattani muuttunut viisi vuotta sitten kehyksiksi, jotka halusin vihdoinkin murtaa, niinpä odotin. Mies tuli kotiin lauantaina aamuyöllä klo 3.12 tummatukkaisen naisen kanssa. Tilaisuus ei tullut vielä tänään.

Lauantaina nainen lähti iltapäivällä ja kuuden jälkeen näin, kuinka naapuri poistui kotoaan valmiina vastaanottamaan uuden illan haasteet. Noinkohan suunnitelmani onnistuisi tänäänkään, ja kaikki olisi pakko lykätä taas viikon päähän. Aloin olla jo varsin väsynyt ja malttamaton. Välillä tuntui, että olisi ehkä parasta antaa vain periksi, sulkea silmät ja kuolla pois mahdollisimman pian, mutta sitten muistin, että elämälläni oli kuin olikin tarkoitus. Istuin ikkunassa kumihanskat kädessä ja odotin.

Mies tuli kotiin aiemmin kuin eilen, kello oli vasta puoli kaksi, joka tapauksessa vaikka hän horjahteli kuoppaisella pihatiellä ovelle saapuessaan, arvelin, että juhlat olivat taas vasta alkamassa. Voin vaikka vannoa, että kerrankin liikuin vikkelästi kun luikahdin ulko-ovella odottavan rollaattorini luokse. Etukorissa odotti valmiina lahjakassissa kaksi pulloa konjakkia sekä kortti jonka tekstissä luki: ”Yllätys! Kiitos eilisestä! Tulen pian, laita palju valmiiksi!” ja kaksi sydäntä nuolella lävistettynä.

Rullasin naapurin ulko-ovelle niin että olin kaatua pihatien möykkyisessä asfaltin mutkassa. Onneksi sisältä alkoi jo kuulua stereoitten möykettä, niin että arvasin yksityisten jatkojen alkaneen vauhdikkaasti. Jätin kassin ulko-ovelle, soitin ovikelloa muutaman kerran niin lujaa kuin osasin ja lähdin kotiovelle takaisin. Ehdin juuri ja juuri sydän räjähtämäisillään sulkemaan ulko-oveni kun näin sen ikkunasta naapurin avanneen ulko-ovensa. Hän nielaisi syötin ja otti kassin, nyt olisi vain odotettava, nielisikö tarpeeksi muutakin.

Kun näin, miten mies alkoi laittaa paljuaan valmiiksi, oloni oli helpottunut ja huojentunut. Näin ikkunastani, kuinka hän vihdoin riisuuntui paljun laidalla horjahtaen veteen ja kuinka hän kulautti musiikin pauhatessa kallista helmeilevää juomaa lasin toisensa perään kurkustaan alas. Ihmiset kuulema juovat yksin juodessaan enemmän. Kun ei seurustele kenenkään kanssa, on tietysti aikaa keskittyä olennaiseen.

Laskin laseja: kaksi, kolme, neljä. En koskaan ollut nähnyt kenenkään juovan noin paljon, ja luultavasti suurin osa ihmisistä olisi kuollut alkoholimyrkytykseen jo ensimmäisen pullon jälkeen, mutta ei tuo naapuri. Oliko hän imenyt itseensä myrkyttämästään maaperästä niin vahvan aromin, ettei kaksi konjakkipullollista riittäisi tainnuttamaan häntä koko yönä?

Vihdoin, kun toinen pullo alkoi olla jo hälyttävästi tyhjempi kuin täydempi, näin ihmeen tapahtuvan. Miehen kädessä ollut konjakkilasi tipahti maahan särkyen, muttei mies reagoinut mitenkään. Odotin vielä hetken. Kello oli jo puoli neljä eikä aikaa ennen valoisan auringon nousua olisi enää paljoa.

Hiljaa kuin kissa hiivin ulos, ja kerrankin en tarvinnut rollaattoria, kun vaelsin kohti paljussa makaavaa miestä. Miehen suu retkotti laidan yli ammollaan kuin keväinen puhdistusta vailla oleva likakaivo, eikä mies reagoinut kun tökin häntä maasta poimimallani kepillä poskeen. ”Valmis, viittä vaille valmis” ajattelin ja aloin laskea paljuun lisää vettä. Mies liikahteli muutaman kerran rauhattomasti ja säikähdin jo, että hän heräisi viinaisesta unestaan, kun hän läväytti silmänsä auki ja sanoi korisevalla äänellä ”Täh häh?” Mutta onneksi hän palasi pian nytkähtäen unten maille, ja vihdoinkin sain paljun hänen kaulaansa myöten täyteen.

Oli aika laittaa kansi. Paljun kansi oli raskas, ja jaksoin juuri ja juuri nostaa sen korkiksi naapurini uima-altaaseen. Jätin hanan valumaan ja nousin kannen päälle istumaan ja odottamaan, ehkä kohta alkaisi tapahtua. Ja todellakin, vaikka mies oli juonut iltamyssykseen yli litran konjakkia, ei hänen lähtönsä ollut helppo eikä tuskaton. Jossain vaiheessa aloin jo pelätä, että hän saisi jostain niin paljon voimaa, että jaksaisi nostaa kannen ja minut pois täpötäyden ylivuotavan paljunsa päältä, mutta siellä hän oli ja sinne hän lopulta jäi.

Istuin miehen hiljennyttä varmuuden varalta vielä kymmenisen minuuttia paljun kannella, kunnes vihdoin uskalsin liukua varovasti alas. Vesi virtasi paljuun yhä, mutta sitä ei enää tarvittu. Sammutin hanan ja tyhjensin paljua niin että kaikki näytti siltä miltä pitääkin. Hain sisältä lahjakassin, kortin ja toisen konjakkipullon, mutten sammuttanut stereoita. Kun vihdoin pääsin kotiini, oli aika ottaa lasillinen, minunkin.

Jätä kommentti