Auringonnousuni

Kirjoittaja: Mira Hartikainen

Ikkunasta paistaa aamun ensi säteet, tuskin edes huomasin. Hassua, ennen en meinannut saada silmiäni irti tuosta näystä. Jostain auringonnoususta. Miten joku niinkin yllätyksetön tapahtuma, voi joka kerta olla niin lumoavan kaunis? En tiedä. Minusta siinä on aina ollut jotain taianomaista, toivoa antavaa jopa. Uuden alku, sitä se on. Ainakin minulle. Jostain syystä kaikki elämäni henkiset käännekohdat ovat ajoittuneet noihin hetkiin, ja niitä on monia.

Ensimmäinen, merkittävä auringon nousu tapahtui 70-luvulla sinä aamuna, kun partioleirillä karkasimme parhaan ystäväni kanssa yöuinnille. Taisimme olla 13-vuotiaita. Siellä Jaakko antoi minulle ensisuudelmani ja minä kosketin ensimmäistä kertaa jonkun toisen kalua kuin omaani. Saatuamme kylliksi polskimisesta, palasimme takaisin telttaan. Muistan vieläkin kuinka vaimeaa Jaakon kuorsaus oli. Kuinka joku minulta tunnistamatta jäänyt lintu lauloi jossain kaukana. Kuinka ihanalta kesäilma tuoksui. Koko leiri nukkui. Avasin teltan oviaukon ja katselin kuinka punertava aurinko nousi laiskasti puiden takaa, sydän rinnassani hakaten.

Toinen merkittävä auringon nousu tapahtui äitini hautajaisten jälkeisenä aamuna. Istuin takapihallani posket märkinä, kaikista niistä kyyneleistä mitä koko yön pituinen muistelu oli tiristänyt minusta. Silloin lopullisesti hyväksyin, että hän oli poissa. ”Olet sinä kyllä isot haukset saanut kasvatettua, mutta ei niillä syöpää pieksetä.” Hän sanoi.

Kolmas merkittävä auringon nousu. Syksy 1979, mökin veranta. Otettuani parhaimmat löylyt miesmuistiin pienessä rantasaunassa Maaningalla, liityin Jaakon seuraan mökkimme verannalle. Huolimatta siitä että hän oli jo kännissä, avasin meille molemmille oluttölkit ja istuuduin pitkän huokauksen saattelemana. Tätä lomaa oli odotettu. Viimeinen vuosi oli ollut todella kiireinen vasta perustamamme Jytäkulman kanssa. Pitkäaikainen haaveemme omasta levykaupasta oli vihdoin käynyt toteen. Vinyylit ja markat silmissämme emme kuitenkaan ajatelleet, kuinka aikaa vievää ja stressaavaa yrittäjyys tulisi olemaan. Nyt saisimme nauttia edes tämän viikonlopun luonnosta ja toisistamme. Romantiikka oli jäänyt taka-alalle bisnesasioiden täyttäessä päivämme ja mielemme. Nyt me vain joimme, teimme töitä ja jos väsymykseltä jaksoimme, riitelimme. Työ- ja vapaa-ajan yhdistäminen ei ollutkaan niin hyvä idea.

Korituoli natisi allamme, kun asettauduin mukavammin hänen viereensä. Ojensin hänelle tölkkiä, mikä ei yllätyksekseni herättänyt minkäänlaista reaktiota. Niinpä laskin sen hänen eteensä pöydälle. Istuimme tovin syventyneenä omiin ajatuksiimme. Sytytin tupakan ja aloin puhallella renkaita

ilmaan. Ne erottuivat hyvin näin hämärällä. Jaakko oli todella hiljainen, tuumailin, ja kuin ajatukseni lukeneena hän niiskaisi nopeasti kääntämättä katsettaan minuun.

”Mä panin Sofiaa.” Hän töksäytti eteensä tuijottaen. Kuin miettien mitä sanoisi seuraavaksi, hän otti pitkän siemauksen tölkistään ja laski sen hitaasti syliinsä.

”Sofiaa? Sitä naapurin virolaista? Huono vitsi. Jos olisit sanonut, että se oli meidän talonmies ketä menit jyystämään niin olisin voinut ehkä uskoakin.” Naurahdin varovasti.

”Minä puhun totta!” Hän rytisti tölkkiä ja siirsi sen pöydälle tarttuakseen minua kädestä. ”En minä tiedä mitä ajattelin, minä olin ensinnäkin kännissä. Se nainen alkoi iskemään ihan toden teolla, kouri joka paikasta. Käytännössä raiskasi minut.” Hän jatkoi.

”Paskapuhetta.” Totesin.

Jaakko suki suurieleisesti hiuksiaan. ”Sun olisi pitänyt nähdä itse millaista se touhu oli, ihan kuin maksullinen nainen ilman maksua. Se kävi tosi äkkiä. Sitten se oli ohi ja minusta tuntui hirveälle.

Mun oli pakko kertoa tämä, se oli virhe. En mä tiedä miksi. Tai miten edes. Se oli virhe. Mä petin sua.” Jaakon silmät kostuivat. Kun hän vihdoinkin uskaltautui katsomaan minua silmiin, tarkkailin häntä hetken nähdäkseni oliko hän tosissaan. Varmistuttuani asiasta, ohjasin nyrkkini hänen leukaansa. Isku oli niin kova että se irrotti hampaan. Kuin pyrstötähti verihännällä, se lensi tiensä päähän verannalle ja ohikiitävän hetken tunsin ylpeyttä.

”Ai olet pahoillasi?” Sihahdin hampaideni välistä.

Hän oli oikeasti mennyt tekemään sen. Juoksin rantaan taakseni katsomatta. En kuullut kannoiltani ääniä, joten tiesin ettei Jaakko lähtenyt perääni. Astuin veneeseen ja soudin vihaisesti puuskuttaen, kunnes voimani antoivat myöten. Kävin pitkäkseni veneen pohjalle ja itkin. Nukahdin. Herätessäni, huomioni vei ensiksi aamuauringon polttava säteily silmissäni, sitten hyttysen ininä korvassani.

Nostin käteni silmieni suojaksi, rystysiäni särki. Päätäkin jomotti. Mutta sydän, siihen koski eniten. Kiipesin hitaasti istumaan veneen keskelle ja katselin ympärilleni. Järveä ympäröivää metsää väritti ruskan kirjo, joka heijastui kauniisti veden pinnalle, kilpaa auringonsäteiden kanssa.

Vaikka suru sai mahani solmuille ja silmäni kirvelemään, näky sai minut hetkeksi tyyneksi. Silloin tajusin, ettei ollut mitään, mitä en olisi ollut valmis antamaan Jaakolle anteeksi. Vedin syvään henkeä ja lähdin soutamaan takaisin rantaan. Mökille saavuttuani, rakkaastani ei ollut jäljellä muuta kuin kuistilla nököttävä hammas. Poimin sen mitään ajattelematta taskuuni.

Itsellenikin epäselvistä syistä, aloin kantaa sitä mukanani minne tahansa meninkin. Puhdistin sen kotiin päästyäni verestä, ja asetin takkini rintataskuun ja unohdin sinne.

Kun mökillä tapahtuneesta riidasta oli kulunut kuukausi, elimme Jaakon kanssa taas harmoniassa. Kaikki oli paremmin kuin koskaan ennen ja seitsemän onnellista, tiivistä vuotta kului kuin varkain. Sitten universumi päätti sadussa elämisen riittäneen ja lähetti lohikäärmeen valtakuntaamme. Oli meillä toki ongelmia sitä ennenkin, me emme vaan puhuneet niistä paljon, kuten mistään muustakaan. Harvasanaisuus oli yksi meitä yhdistävistä piirteistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että kaikki vastaan tulleet epämiellyttävyydet olisi lakaistu hissukseen maton alle. Ei. Asiat ratkaistiin nyrkein ja niukin sanoin meidän suhteessamme. Oi noita yksinkertaisia aikoja. Suvun miehiltä opittua. ”Jätetään länkytys akoille” Isä tapasi sanoa. Jo nuorena opin nopeasti, ettei tunteitaan sopinut tuoda hänen läsnä ollessaan esille. Sinne vaan kaapin pohjalle nekin. Eihän se tervettä ollut, mutta se oli meidän tapamme. Minun ja isän, minun ja Jaakon. Myönnettäköön, että silloin tällöin jallupullon ääressä keskustelut kuitenkin pääsivät syvenemään, ja aikoja sitten kuopatut asiat kaivettiin pintaan uudelleen tarkasteltaviksi. Joskus mullan kätköistä tiensä kaivoivat esiin myös uudet tuttavuudet. Kuten lohikäärme nimeltä HIV.

Tuo kauhua laajalti herättänyt, vitsauksen lailla levinnyt sairaus oli tullut myrkyttämään nyt meidänkin elämäämme. Kävi ilmi, että Jaakko oli saanut viruksen Sofialta. Mitkä on todennäköisyydet, että homosuhteessa koko ikänsä elänyt mies, saa Hivin heteronaiselta?

Kohtalolla on kieroutunut huumorintaju. Jaakko ei saanut tarpeekseen anteeksipyytelystä ja kehotti minua useaan otteeseen menemään testeihin, mutta päätin etten halua tietää kannanko itse virusta. Tuohon aikaan HIV oli vielä huonosti tunnettu Suomessa, ja varsinainen mysteeri oli sen tartuntatapa. Kaikenlaisia huhuja liikkui, ja sairastumisen pelossa ihmiset alkoivat vältellä niin julkisia wc:itä, kuin jopa ehtoollismaljojakin. Varmaksi tiedettiin vain että se oli homomiesten tauti. Jotkut uskoivat sen olevan rangaistus jumalalta. Niin Jaakkokin tuntui puolitosissaan uskovan, vaikka ei sitä koskaan myöntänytkään.

Hän muuttui hengellisemmäksi loppua kohden ja toivoi voivansa tehdä synninpäästön ennen kuolemaansa. Valitettavasti en ehtinyt ajoissa sitä hänelle suovaa kirkonmiestä löytämään. Jaakko kuoli peloissaan ja yksin, mielestään syntisenä. En anna sitä itselleni ikinä anteeksi, olin poissa hetken ja sekin oli liikaa. Olin hänen vuoteensa äärellä kuukausia, ja vaikka tiesin että nyt aikaa ei ollut enää paljon, minä jätin hänet silti.

Olimme sopineet että kyyneleitä oli vuodatettu jo tarpeeksi eikä viimeisiä hetkiä hukattaisi suruun. Nyt muisteltaisiin vaan hyviä, koska ei tiedetty oliko aikaa tunteja vai minuutteja. Jaakkoa katsoessa näytti että se aika olisi kulunut umpeen jo päiviä sitten. Hän oli niin kuihtunut ja heikko, mutta hänen silmistään tunnistin vielä elämäni rakkauden. Vahvan, kiivaspäisen, maailmalle paskat haistattavan miehen. Nyt kun katsoin häntä, tunsin inhoa ja pelkoa. Ennen niin nauravaiset ja

kirkkaat silmät olivat nyt vain pari sameaa pistettä, seisoen väsyneenä kuopissaan. ”Miksi minä?”, ne näyttivät kysyvän. Jaakko oli vielä elossa, mutta hän ei ollut enää Jaakko. Sillä hetkellä ensimmäistä kertaa, minä jollain tasolla ymmärsin tilanteen ja sen lopputuleman. Sen vääjäämättömyyden. Mikään lääkäri tai pappi ei pystyisi häntä pelastamaan. Hän kuolisi pian enkä minä voinut asialle mitään. Mahaani kouraisi ja tunsin rinnassani jääkylmän aallon, joka levisi hitaasti sormiin ja varpaisiin.

Jaakko katsoi suuntaani eleettömästi, ja minä halusin huutaa kurkkuni pohjasta. Tuon saman luovuttaneen ilmeen olin nähnyt äitinikin kasvoilla hänen viimeisinä päivinään. Halusin itkeä ja hakata paskaksi koko sairaalan ja maailman. Minä halusin kuolla. Vaikka sisälläni myrskysi ja vain murto-osa siitä näkyi ulospäin, olisi vain ajan kysymys milloin pato murtuisi. Silitin Jaakkoa kädestä ja mitään sanomatta kävelin ulos huoneesta, oikealle käytävää pitkin ja vielä kerran oikealle käytävän päähän. Nojasin seinään ja peitin kasvoni kädelläni ja itkin hiljaa. Ohitseni kulki joitain ihmisiä mutta olimme kaikki kuin näkymättömiä toisillemme. Kaikki omassa helvetissään. En tiedä kauanko seisoin siellä. Tiesin vain etten halunnut mennä takaisin saattohuoneeseen.

On hirveä tunne ikävöidä ihmistä joka on yhä elossa. Kaipasin mitä meille ennen oli. Olisin antanut sekuntiakaan epäröimättä 10 vuotta pois omasta elämästäni, jos olisin voinut palata ajassa taaksepäin edes yhden kuukauden. Silloin me vielä jaksoimme nauraa surun keskellä. Yksi lämpimimmistä muistoista meistä kahdesta itse asiassa sijoittuu tuohon Jaakon viimeiseen kuukauteen. Siihen saakka Jaakon suusta lyömäni hammas oli kulkenut aina mukanani ja siitä oli tullut meidän keskuudessamme eräänlainen onnenkalu ja sisäpiirivitsi. Eräänä päivänä huomasin sen kauhukseni kadonneen ja surkuttelin Jaakolle sen luultavasti tippuneen takkini taskusta.

”Se on vain yksi hammas. Anna olla. Minä olen kuitenkin vielä täällä”. Hän vastasi hymyillen.

Silitin hänen poskeaan ja mietin, mitä helvettiä minä teen kun hän on poissa. Ei minulla ollut ketään muita. Yhteiskunta halveksui meitä ja me halveksuimme sitä. Me olimme Aatami ja Aatami, eläen omassa maailmassamme pienellä maatilallamme.

Parin viikon kuluttua minun lukiessa lehteä ja Jaakon nukkuessa, ainoa ystävällinen sairaanhoitaja nimeltään Terttu koputti hiljaa huoneen oveen.

”Jaakko pyysi hoitamaan erään asian puolestaan.” Hän sanoi ja käveli viereeni. ”Annatko tämän hänelle kun hän herää? Älä kuitenkaan avaa sitä, Jaakon pyyntö.” Terttu tarttui käteeni ja laski siihen pienen puisen rasian.

”En voi luvata mitään.” Hymyilin ilkikurisesti mikä sai Tertun naurahtamaan.

”Minä tulen käymään taas myöhemmin.” Hän ravisti olkapäätäni ja lähti vaappumaan ovea kohti.

”Terttu?” Sanoin hiljaa mutta tarpeeksi kantavasti että sen kuuli huoneen toisesta päästä. ”Niin?” Hän kääntyi käsi jo ovenkahvalla.

”Kiitos.”

”Mistä hyvästä?”

”Että kohtelet meitä kuin ihmisiä.”

Terttu hymyili vaisusti ja katosi oven taakse jättäen sen raolleen. Läpiveto pamautti oven kiinni, ja herätti Jaakon. Hän katsoi minua hämmentyneenä.

”Terttu toi sinulle jotain.” Sanoin ja herisytin rasiaa ilmassa.

Leveä virnistys levisi Jaakon väsyneille kasvoille. ”Avaa se. Se on sinulle.”

Rasiasta kuului vieno naksahdus auetessa, ja päällimmäisenä siellä oli pieni lappu, jossa luki kaunokirjoituksella ”Hammaskeijulleni” ja sen perässä pieni sydän. Lapun alta paljastui kadonnut hampaani, tarkemmin ottaen Jaakon hammas. Se komeili sormuksen päällä kuin timantti.

”Saanko minä?” Jaakko sanoi ja poimi sen rasiasta.

Ojensin nimettömän sormeni häntä kohti ja sanoin ”tahdon.”

Jaakolla oli vaikeuksia saada sormusta sormeeni koska meitä molempia nauratti niin paljon. Hekottelu päättyi Jaakon yskäkohtaukseen. Kun sormus oli saatu vaivoin sormeeni, kiipesin hänen viereensä sairaalapedille ja hän laski päänsä rinnalleni. Ojensin vasemman käteni suoraksi ja ihastelimme sitä koristavaa hammasta yhdessä.

”Tämä on rumin sormus mitä olen eläessäni nähnyt.” Sanoin ja laskin käteni Jaakon ympärille. ”Onneksi minun ei tarvitse katsella sitä pitkään” Hän totesi.

Ympärillemme laskeutui epävarma hiljaisuus.

”Lupaathan sä pitää tuota sitten joka päivä, lopun elämääsi?” Jaakko kysyi. ”Joo.” Sanoin hiljaa.

Vaimea vastaukseni herätti Jaakossa hilpeyttä. ”Tiedätkös, sitten kun minä kuolen niin sinä saat mun kaikki hampaat. Se on jo testamentissakin.” Hän jatkoi.

Ärsyynnyin aina kun hän puhui kuolemasta. Itse en koskaan ole pystynyt vitsailemaan siitä. ”Lopeta.” Huokaisin. Hän siirsi päänsä hitaasti kuiskatakseen minulle jotain. Tunsin hänen huulensa hipaisevan korvaani.

”Niistä saa näyttävän kaulakorun. Helminauhan.” Hän totesi ja sipaisi kaulaani kevyesti sormellaan. Purskahdimme molemmat nauruun.

Hymyilin muistellessani tuota hetkeä ja palasin kaihoten nykyhetkeen. Pyyhin kyyneleeni ja lähdin kävelemään takaisin kohti saattohuonetta. Palatessani Jaakon luo, hän oli ehtinyt nukkua

pois. Huoneessa oli hiljaista. Kävelin hänen sänkynsä viereen jättääkseni hyvästit. Silitin hänen poskeaan ja mietin miten asiat voisivat olla nyt niin toisin. Vihasin itseäni.

Olin tiennyt kuukausien ajan että Jaakko petti minua ja kaikessa hiljaisuudessa minä olin antanut hänen jatkaa. Tiesin myös että Sofia oli entinen seksityöläinen ja HIV-positiivinen. Tiesin että oli vain ajankysymys kun Jaakko jättäisi minut. Tiesin että hän pitäisi talon, jonka olimme yhteisillä rahoilla ostaneet hänen nimiinsä. Minun nimissä oli vain auto. En helvetissä jäisi tyhjän päälle. Tai jos jäisin, niin en ainakaan rankaisematta häntä ensin. Niinpä maksoin Sofialle Jaakon viettelystä.

Jäisi Jaakon käsiin tarttuisiko hän tilaisuuteen vai ei. Hän sinetöisi itse kohtalonsa.

Emme koskaan puhuneet Sofiasta ennen Jaakon kännistä tunnustusta mökillä. Istuessani auringonlaskun aikaan veneessä miettien tekemiäni valintoja ja tekoja, tunsin syvää katumusta tajutessani mitä olin mennyt tekemään. En halunnut menettää Jaakkoa ja olin valmis antamaan pettämisen anteeksi jos hän vain pysyisi luonani. En ollut niinkään varma siitä että hän olisi yhtä halukas antamaan anteeksi minulle kuultuaan totuuden, joten jätin kertomatta Sofian sairaudesta. Mitä järkeä olisi ollut kertoa kun ei ollut edes varmaa, oliko virus tarttunut Jaakkoon? Ja jos oli, ei sille ollut kuitenkaan mitään tehtävissä. Olisin vain turhaan pilannut välimme.

Tulin siihen tulokseen, että paras vaihtoehto on jatkaa yhteiseloa ajattelematta koko asiaa. Jos hän on HIV-positiivinen, olen minä tekoni vuoksi ansainnut saada tartunnan myös. Mielestäni olemme molemmat yhtä syyllisiä. Teimme omat valintamme ja ne toivat meidät tänne. Ja täällä me nyt olemme. Jaakko on kuollut, ja minulla on sama kohtalo edessäni. Luultavasti lähivuosina.

Ikkunasta kurkistelee auringon ensi säteet, tuskin edes huomasin. Aion nyt istua vielä hetken Jaakon vieressä, katsoa viimeisen auringonnousuni ja kaivaa sitten repustani isäni vanhan Smith&Wessonin. Se on jäänyt vähemmälle käytölle koska metsästäjänä suosin normaalisti kivääriä, mutta omien aivojen posauttamiseen se tuntuu hieman liioitellulta. Itsemurha sairaalassa kuulostaa avunhuudolta, mutta sitä tämä ei ole. Harmi ettei elimistäni ole hyötyä. Pahoittelut sotkusta.

-Tapani

Jätä kommentti