Ämmäkosken viides uhri

Kirjoittaja: Marjo Kaikkonen.

Veden hirmuinen voima ahdisti, se täytyi valjastaa, kesyttää ihmisen käskyläiseksi. Niin sanoi ihmisen luonto. Hän rakensi vesirattaat, myllyt, ruukit, masuunit, voimalaitokset ja padot. Veden voima jauhoi ja työskenteli ihmisen hyväksi ja niin teki myös toisen palvelukseen valjastettu ihminen, kunnes syntyi kapina herroja vastaan ja vihan voima mursi hetkeksi padon.

Tyttö itki hiljaa. Hän oli kumartunut maassa makaavan ikivanhan miehen ylle. Muutama valkea hapsi oli kasvanut sinnikkäästi paljaalle, veren mustaamalle päälaelle. Herttua pyrki nuolemaan läikikästä takaraivoa. Mirka töytäisi koiran sivummalle. Häntä puistatti.

Kännykkä löytyi taskunpohjalta. Tyttö epäröi hetken, mutta kuvasi sitten vainajan.

Metsä oli hiljainen, vain Mirkan askeleet rasahtelivat. Puiden takana pilkotti hiekoitettu lenkkipolku. Hallittu sivistys oli muutaman askeleen päässä. Tyttö harppoi viimeiset metrit. Koira suhahti ohitse ja kirmasi tielle.

Nuori mies, vartaloa nuolevassa juoksueleganssissa, ilmestyi polun käänteestä. Hän pysähtyi taputtamaan Herttuaa.

– Ootte lenkillä, Eeli totesi.

– Oltiin metsässä. Siellä on kuollut, vanha mies.

– Ei kai, ootko tosissas? Sä oot itkenyt. Silmät punasena.

– Se kuollut.

– Ok. Mä ilmotan hätäkeskukseen. Miltä se näytti?

– Tapetulta.

***

Puolen tunnin kuluttua kaksi poliisia saapui paikalle. Toinen näytti tympääntyneeltä. Toisen ilmeestä ei saanut selvää. Jonkinlainen virkailme se oli.

– Missäs se ruumis on? kysyi tympääntynyt.

– Se makaa tuolla kosken lähellä. Mä voin näyttää, tyttö sanoi.

Tympääntynyt sanoi nuorelle miehelle:

– Sinä voit jäädä tänne. Ei sinne kaivata ylimääräisiä jälkiä sotkemaan.

Herttua liehakoi poliiseja. Se oli tyhmä koira.

***

Matkaa ei ollut pitkälti, muutama sata metriä. Mirka tunnisti paikan, iso kivi, muurahaispesä ja komea mänty. Tyttö seisahtui ja katseli ympärilleen. Ruumista ei näkynyt.

– Missäs se kroppa on? kysyi toinen poliisi.

– Emmä tiedä. Tässä se oli. Ihan varmasti oli.

– No, nyt ei ole, sanoi tympääntynyt.

– Katsellaan, jos se olikin jossain tässä lähellä, sanoi toinen.

– Kyllä se oli tässä, just tässä, tyttö jankutti.

Poliisit kyselivät, oliko ollut varmasti kuollut, mistä tyttö oli sen oikeasti tiennyt, jos vain pökertynyt pään lyötyään ja sellaista.
Se oli kylmä, tyttö sanoi. – Sen päällä oli muurahaisia. Sillä oli jähmettyneet silmät. Tympääntynyt kiersi kiven, kumartui tutkimaan sammalikkoa, silmäili kosken suntaan ja sanoi lopuksi:

– Anna yhteystietosi. Sitten voit mennä.

Toinen kirjasi tiedot. Tyttö ja koira hävisivät metsään. Poliisit tuijottivat olemattoman ruumiin löytöpaikkaa.

Heitä askarrutti viides kadonnut ruumis. Tapauksia oli ollut vielä eilen neljä. Aina sama kaava, lenkkeilijä, samoilija tai joku muu luonnossa liikkuva löytää ruumiin. Kun virkavalta ehtii paikalle, väkivaltaisesti kuollut vainaja on poissa.

– Shit, sanoi virkamiesenglantia opiskellut, tympääntynyt poliisi.

Oisko ne olleet edes oikeasti kuolleita? jos joku tai jotkut vain esittää ja livahtaa sitten paikalta, kun ketään ei ole edes ilmoitettu kadonneeksi, tympääntynyt lisäsi ja otti muutaman kuvan.

– Niin, sitähän on mietitty. Vähän on, mihin voisi tarttua, paitsi että löytöpaikat ovat aina täällä Ämmäkosken lähituntumassa, toinen sanoi.

– Niinpä. Mennään laitokselle ja tehdään raportti. Rikospaikkatutkinta voi sitten sihdata paikan.

– Pannaan vielä nauhat, tympääntynyt totesi.

Sinivalkoinen muovinauha, jossa luki poliisin eristämä alue/poliisi, oli pikaisesti kiedottu puunrungosta toiseen.

– Tämä on nyt tässä, taas kerran, sanoi toinen poliisi.

Tympääntynyt potkaisi muurahaispesää, jossa syntyi äkillinen katastrofi tilanne.

***

Eeli odotti lenkkipolulla. Hän oli syventynyt kännykän tuijotteluun, kun Mirka pyrähti metsästä.

– No, mitä ne kytät arveli?

– Eipä juuri mitään, tapettu oli hävinnyt.

– Juksasitko sä niitä ja mua? nuori mies paheksui.

– Vittu, no en. katso tätä, Mirka näytti kuvaa kännykässään.

– Hitto, kyllä tuo on tapettu. Ootko kuullu sellasta puhetta, että täällä on nähty ruumiita jotka on sitten kadonnu, kun kytät tulee paikalle?

– Eikä.

Mirka istahti penkille, Eeli seisahtui hänen eteensä. Hän otti vyötäröllä roikkuvan vesipullon käteensä ja joi pienin kulauksin.
Sisällissodan aikaan vuonna 1918 kuoli paljon punaisia. Valkoiset piti ympäri maata arpajaisia, palkintona pääsylippu taivaaseen. Mun vaari kerto, että sen isä oli tapettu. Sitten se puhu yhdestä raamatunlauseesta, jotain hammas hampaasta ja Mooseksen kirjasta. Tuli vain tässä mieleen, kun nyt siitä on sata vuotta.

– Tarkoitatko sä, että tapetaan niinku vuosipäivän kunniaksi ja onhan vissiin se Hammurabin lakikin, sellanen korpilaki, Mirka sanoi.

– Just niin.

– Mutta mä haluaisin tietää, missä se vanha mies on, tyttö sanoi.

Eeli oli hetken hiljaa. Sitten hän istuutui penkille ja kertoi, että hänen isosiskonsa oli poliisin kansliassa töissä. Rikospuolta oli kuukauden verran askaruttanut ilmoitukset tapetuista ihmisistä, jotka sitten katosivat. Poliisi oli alkanut pitää asiaa jonkin tahon huonona pilana, kun kukaan paikkakunnalla ei ollut tiettävästi kadonnut.

– Meidän pitää tutkia tätä juttua, Mirka sano. – Mä olen vainaan löytäjänä tavallaan messissä.

– Yksi ruumis ainakin on, se jonka kuvasin. Mulla on sellanen värinä, että on useampia. Missähän ne voisi olla? Silloin 1918 katosi paljon ihmisiä, eikä kytät paljoa viitsineet niitä silloinkaan etsiä, me luettiin koulussa siitä historian kolmannessa kurssissa keväällä.

– Mä saattaisin tietää yhden paikan, Eeli vastasi. – Mun vaari kerto, että tässä lähellä oli Ämmäkosken konepaja, joka palo, kai se oli vuonna 1919. Sen lähellä on tosi syvä suvanto. Vaari sano, että se on valkoisten rottien hautausmaa, sinne vaan koko sukukunta.

– Meinaat sä että ne kaikki olisi tapettu ja sitten heitetty painot nilkoissa suvantoon?

– Joo niin mä meinaan, nuori mies vahvisti.

– Mutta miks kukaan ei kaipaa niitä tapettuja?

***

Seuraavina päivinä Eeli uppoutui tutkimaan vuosien 1918-1919 tapahtumia. Hän tuijotti tietokoneen ruudulla lepäävää kuvaa punaisten teloituksesta. Kiväärit tanassa seisoi kymmenen miestä. keitä he olivat? Kukaan ei voinut olla enää elossa. Ihmisen eliniällä oli rajoituksensa. Eläisikö joku 116- tai 118-vuotiaaksi? Mirkan kuvan mies oli saattanut elää?

Mitä vaari oli sanonut: Kostaa isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Nuori mies laski pikaisesti. Vaarin isä oli ollut ensimmäinen polvi, vaari toinen, isä kolmas ja hän neljäs. Mutta kuka oli kostamassa omasta ja vaarin isänkin puolesta? ei jumala ollut iskenyt salamalla vanhukseen. Jos Jumala oli asialla, hänellä oli joku käsikassarana. Mitä se puhe Ämmäkosken konepajasta oli ollut? Vaari ei enää ollut tavoitettavissa. Altzu oli syönyt sen muistot, sanatkin olivat katoamassa. Nuori mies huokasi, pamautti ulko-oven kiinni, kipaisi kaksi kerrosta alemmas ja painoi Mirkan äidin asunnon ovikelloa.

Mirka pujahti ulos, Herttua kirmasi edeltä portaita alas.

Maastoon, Eeli sanoi, olen tutkinut, missä konepaja sijaitsi.

***

Ämmäkoski kumisi, ryöpsähteli, loiski ja pisaroi lähikiville. Eeli eteni reippain askelin, Mirka harppoi perässä, Herttua oli pujahtanut pensaikkoon. Edessä häämötti, jonkinlainen tasanne, muutama suorakaiteenmuotoinen raskas kivenjärkäle makasi sammaloituneena varvikossa.

– Tässä se oli, Eeli sanoi.

Hän kiersi paikkaa. Mirka istuutui auringon lämmittämälle kivelle. Tuuli kävi koskelta päin ja kantoi veden tuoksua mukanaan. Sammal kiven reunustalla oli kosteaa. Mirka siveli sitä kämmenellään. Hänen tukkansa oli kähertynyt pienille kiharoille.

– Miten se paloi? Polttiko joku sen?

– Poltti. Vaari kertoi. Se usko, että se oli omistaja. Sillä oli hyvä palovakuutus Fenniassa. Sahatkin paloivat siihen maailman aikaan, kun oli huono suhdanne. Palossa kuoli pari konepajan työmiestä, kun yrittivät sammuttaa. Mun vaarin eno.

– Eikä.

– Vaari sano, että valkoset oli katalia. Oma etu ennen kaikkea, siinä ei duunarin henki paljoa painanut, Eeli sanoi.

– Ja sä luulet, että nyt joku kostaa, pamputtaa mooseksen kirjalla päähän. Se värssy silmissä, josta kerroit.

– Saattaa olla sen Mooseksen kivitaulut kädessä, Eeli sanoi.

– Mut, eikö niissä lue, ettei saa tappaa.

– Se kirja on vähän ristiriitainen.

– Mä mietin, sitä kuvaa, jonka sä lähetit mulle, tiedetäänkö ketä ne ampujat oli.

– Kyllä siitä on tieto kiertänyt suupuheena isältä pojalle, muttei tämäkään tappaminen oikein ole.

– Vanhoja asioita. Joku hullu on liikkeellä, nuori mies totesi. – Mut miksi sä muuten otit kuvan siitä vainaasta ja mikä sua silloin itketti? Mä oon ihmetellyt.

– No, mä ajattelin panna sen instaan, sitten mua hävetti, enkä iljennyt näyttää sitä kytille. Ja se mua itketti, kun se vainaa oli ihan mun papan näkönen silloin, kun me käytiin katsomassa sitä arkussa, hirveen säälittävä, liian pitkään elänyt, yli satavuotiaaksi, ei yhtään hammasta ja pari haiventa kaljussa. Hirvee kohtalo, sillä mun papalla. Koirat pääsee piikille, ihmiset ei. Täytyy vain elää, vaikka yli-ikäiseksi. Aurinko meni pilveen, koski ärjäisi kiukkuisesti, Mirka värisi vilusta. Eeli katsoi koivikkoon, josta lähestyi kalastustamineissa oleva mies. Mirka tunnisti tympääntyneen poliisin. Sen takana käveli urheilupukuinen, keski-ikäinen mies, joka nauroi kuuluvasti ja levitteli käsiään. Miehen toisessa kädessä oli virveli.

– Mitäs te kakarat täältä haette? poliisi ärjäisi.

– Haista itte, kyttä, Mirka sanoi niin hiljaa, että vain nuori mies erotti hänen sanansa.

– Katsellaan, jos löytyisi lisää ruumiita, vaikka kuudes, nuori mies vastasi kuuluvasti.

– Mitäs se poika puhuu, urheilullinen ihmetteli.

– Mitä lie pentujen larppausjuttuja, tympääntynyt vastasi. – Jatketaan matkaa. Täälläpäin on hyviä apajapaikkoja. Ja te kakarat, alkakaa vetää, kun virkavalta käskee.

– Mirka ja nuori mies nousivat ja astuivat muutaman askeleen, mutta pysähtyivät sitten ja tuijottivat miesten selkiä, jotka katosivat pensaiden taakse.

– Outoa, Eeli sanoi, – Mikä turistiopas tuo kyttä on?

– Tosi outoa, lähetään katsoo, mitä ne puuhaa, Mirka vastasi.

Miehet kulkivat joen reunaa. Heidän keskustelunsa kantautui kosken pärskähtelyjen lomasta yksittäisinä huudahduksina. Eeli painui edeltä kumarassa ja syöksähteli puunrungon takaa seuraavan suojaan. Mirkaa nauratti, mutta hän seurasi esimerkkiä.
Vähään aikaan ei ollut kuulunut kuin kosken solina suvannoissa ja ohi kiitävien massojen pauhu.

Eeli, Mirka kannoillaan tuiskahti pusikosta laakealle kalliotasanteelle, jonka reunalla miehet seisoivat muutaman kiven järkäleen välissä. Urheilullinen tuijotti kiristynyttä siimaa. Poliisi seisoi miehen takana kivi kourassa, hän astui askeleen, käsi nousi valmiina iskuun.

– Varo, Eeli hihkaisi ja syöksähti eteenpäin.

Urheilullinen vilkaisi taakseen, äkkäsi kiven, pudottu virvelin käsistään ja pinkaisi karkuun. Poliisi oli myös käännähtänyt ja katsoi nyt häntä kohti ryntäävää nuorta miestä. Käsi oli edelleen kohotettuna.

– Vitun nuuskijat, nyt tuli teille lähtö, hän karjaisi.

Eeli jarrutti ja käännähti pakoon. Mirka seisoi jähmettyneenä paikoilleen. Mies läheni kivi kourassaan. Mirkan olkapäät jännittyivät, hän sulki silmänsä ja odotti iskua. Sitä ei tullut, sen sijaan Herttua tuli. Se iskeytyi täydellä Irlannin susikoiran painollaan tympääntyneeseen, joka sinkoutui päin rannan lohkareita.

Eeli käännähti pakomatkaltaan.

– Tuo hurtta teki selvää jälkeä.

– Herttua, Mirka oikaisi.

Hän hätisti koiran tympääntyneen kimpusta. Herttua lipaisi veren tahrimaa takaraivoa ja väistyi. Nuori mies soitti hätäkeskukseen. Tällä kertaa ruumis pysyi paikoillaan.

Seuraavana päivänä Eelin sisar kertoi poliisiaseman olevan järkytyksen kourissa. Luotettu poliisi mies oli eksynyt koston tielle veljensä ja kahden serkkunsa ohella. Miehen veli oli hätäännyksissään vuotanut kaiken.

Nämä kostajat olivat jäljittäneet punaisia teloittaneen ryhmän jälkeläisiä ympäri maata ja valinneet tarkoituksella toispaikkakuntalaisia, ensisijaisesti miespuolisia jäseniä, kutsuneet heidät kalastamaan Ämmäkoskelle ja samalla neuvottelemaan syksymmällä järjestettävästä valkoisten 1918- vuoden muistojuhlasta. Kutsuttu tulisi saamaan kunnianosoituksen sukunsa edustajana. Matkasta ei saanut hiiskua kenellekään, hanke oli erittäin salainen. Tarkoituksellisesti nelikko antoi ulkoilijoiden löytää teloitetut, jotka sitten siirrettiin nopeasti piiloon ja upotettiin yöaikaan suvantoon Ämmäkosken konepajan edustalle. Vuonna 1918 konepajan edessä oli teloitettu seitsemän punaista. Heidät oli kätketty konepajan kellariin, sitten konepaja oli palanut. Silmä silmästä, mies miehestä, poliisin veli oli todennut.

Kosto oli eräällä lailla julkinen ja samalla muistutus viranomaisten välinpitämättömyydestä teloitettujen punaisten hautapaikkojen etsinnässä. Nytkään asiaa ei otettu vakavasti, oli poliisin veli vielä lisännyt.

***

Mirka ja Eeli istuivat Ämmäkosken partaalla. Laskeva aurinko punasi ryöppyävää vettä.

– Entä se minun löytämäni vanhus? Mirka kysyi.

– Se oli haettu kotoa ja oli ollut innoissaan. Oli sitä ensimmäistä polvea, tosin silloin vasta kaksitoista, isokokoinen kundi ja kuvassa kolmas vasemmalta. Sen isä ja veli olivat myös mukana.

Eeli oli vähän aikaa hiljaa ja jatkoi sitten. – Kuule mun sisko kerto yhden jutun äidin suvusta. Äidin isoisä oli ollut valkoisten puolella, siis sillä vastapuolella ja oli se teloittanut punaisia. Mä kai säästyin tältä 2018 – vuoden terrorilta, kun asun paikkakunnalla. Äidin puolella ei ole muita miehiä elossa.

– Onko tosi, kauheeta.

– Joo, onhan se.

Nuori mies tuijotti Mirkaa, jonka käsi oli kaivautunut Herttuan turkkiin.

Koski pauhasi, tyttö katsoi vapaana vellovaa vettä.

– Mitä mietit? Eeli kysyi.

– Tulevaisuutta, en mä menneestä. Miks ihmiset ei voisi olla värisokeita? Ja tuota Ämmäkoskea. Voimalaitosinssi voisi olla hyvä duuni mustalle tytölle.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Tämä on kirjan viimeinen luku.

Rikosaalto-kirja

  1. Dekkarit-festivaalin kirjoituskilpailun satoa: Rikosaalto-kirja
  2. Tuomarit ja teloittajat
  3. Vapaus punatähti
  4. Perhosvaikutus
  5. Peilikuvat
  6. Höyrypaatti
  7. Uuni
  8. Ruostumatonta terästä
  9. Kunnes toisin todistetaan
  10. Taivaanpankko
  11. Palanut silmukka
  12. Piru seinässä
  13. Pahan palkka
  14. Majatalo
  15. Askeleet
  16. Haalea Madonna
  17. Konepajan Maestro
  18. Raportti
  19. Silmästä silmään
  20. Verstas
  21. Ämmäkosken viides uhri

Jätä kommentti